Aallot vyöryivät loppumattomassa jonossaan päätyen voimalla Vóloksen kivikkoiseen rantaan.
Rannalla olevasta pienestä talosta kajasti valo. Kynttilänliekin lepatus oli osittain kadonnut Bougainvillan katveeseen, mutta se erottui rantatielle ylhäältä rinteestä.
Nainen teki ilta-askareitaan ja kulki maapohjaisella lattialla paljain jaloin. Luonnonkukkien ja villiyrttien tuoksu oli tarttunut öljynmustaan tukkaan, jota tämä puisella kammalla suki nutturasta avoimeksi. Asumus oli vaatimaton; täynnä savisia astioita, puisia huonekaluja, ja ikoni, joka loisti valotta itäisessä nurkassa.
Talo rinteessä lähellä merta oli valkoiseksi rapattu. Rannalta talolle kiemursivat kapeat kiviset portaat. Nainen ei ollut lukinnut ovea eikä enää liioin muistanut vuohesta lypsämäänsä maitoa, jonka oli jättänyt ovenpieleen metalliseen astiaan.
Yönhetki oli viittä vaille saapuva, mutta niin myös taloa lähestyvä tulija. Kulkijan askel jyrkällä polulla oli hidas, varovainen. Epävarma. Hän oli juurikin nähnyt tuon valonkajastuksen. Pelko jyskytti miehen rinnassa, mutta häntä eteenpäin ajoi intohimo ja ikävä.
Nainen oli kumartunut samean peilin eteen pestäkseen kasvonsa kunnes hän kuuli ulkoa peltisen helähdyksen. Seinällä lämmitellyt gekko katosi sekunneissa varjoihin. Vuohen maito, joka oli yhtä valkeaa kuin sinä yönä merelle siltaa tekevän kuun valo, valui oven alta valtoimenaan kastellen naisen varpaat. Säikähdyksissään nainen puhalsi hennon liekin pimeäksi.
”Kuka siellä?” kysyi Elefteria kuitenkin hätäännyksissään. ”Vastaa!” tuli jo kimeänä huutona. Tulija avasi oven sanomatta sanaakaan. Miehellä oli matkassaan lyhty, jonka hän nosti kasvojensa eteen. Naisen kasvot olivat hetken aikaa ilmeettömät.
Haaleassa valossa oli vain kaksi äänetöntä oliivintummaa hahmoa. Mies ovella jykevine selkineen oli kuin marmorinen patsas tai tammesta veistetty taideteos. Hän ei ollut muuttunut vaikka niin olisi voinut odottaa. Mies, jonka vuosiksi oli vienyt Koufonisia, karkotettujen saari. Oliko tämä viimein paluu, johon kukaan ei ollut uskonut? Elefteria sai suustaan vain yhden käheän sanan: ”Xerxes”.
Rannalla olevasta pienestä talosta kajasti valo. Kynttilänliekin lepatus oli osittain kadonnut Bougainvillan katveeseen, mutta se erottui rantatielle ylhäältä rinteestä.
Nainen teki ilta-askareitaan ja kulki maapohjaisella lattialla paljain jaloin. Luonnonkukkien ja villiyrttien tuoksu oli tarttunut öljynmustaan tukkaan, jota tämä puisella kammalla suki nutturasta avoimeksi. Asumus oli vaatimaton; täynnä savisia astioita, puisia huonekaluja, ja ikoni, joka loisti valotta itäisessä nurkassa.
Talo rinteessä lähellä merta oli valkoiseksi rapattu. Rannalta talolle kiemursivat kapeat kiviset portaat. Nainen ei ollut lukinnut ovea eikä enää liioin muistanut vuohesta lypsämäänsä maitoa, jonka oli jättänyt ovenpieleen metalliseen astiaan.
Yönhetki oli viittä vaille saapuva, mutta niin myös taloa lähestyvä tulija. Kulkijan askel jyrkällä polulla oli hidas, varovainen. Epävarma. Hän oli juurikin nähnyt tuon valonkajastuksen. Pelko jyskytti miehen rinnassa, mutta häntä eteenpäin ajoi intohimo ja ikävä.
Nainen oli kumartunut samean peilin eteen pestäkseen kasvonsa kunnes hän kuuli ulkoa peltisen helähdyksen. Seinällä lämmitellyt gekko katosi sekunneissa varjoihin. Vuohen maito, joka oli yhtä valkeaa kuin sinä yönä merelle siltaa tekevän kuun valo, valui oven alta valtoimenaan kastellen naisen varpaat. Säikähdyksissään nainen puhalsi hennon liekin pimeäksi.
”Kuka siellä?” kysyi Elefteria kuitenkin hätäännyksissään. ”Vastaa!” tuli jo kimeänä huutona. Tulija avasi oven sanomatta sanaakaan. Miehellä oli matkassaan lyhty, jonka hän nosti kasvojensa eteen. Naisen kasvot olivat hetken aikaa ilmeettömät.
Haaleassa valossa oli vain kaksi äänetöntä oliivintummaa hahmoa. Mies ovella jykevine selkineen oli kuin marmorinen patsas tai tammesta veistetty taideteos. Hän ei ollut muuttunut vaikka niin olisi voinut odottaa. Mies, jonka vuosiksi oli vienyt Koufonisia, karkotettujen saari. Oliko tämä viimein paluu, johon kukaan ei ollut uskonut? Elefteria sai suustaan vain yhden käheän sanan: ”Xerxes”.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olipa kerran Xerxes jolla oli sen pituinen se.
Jahaa
Siellä yksi innokas taiteentulkitsija.
Ka' emme voi tietää loppua...
Nukahdin nimittäin kesken kaiken.
Mutta sinulla tuntuu olevan visioita.
(naurua)
Tein tästä paikallisversion "Pertin paluu".
Laineet liplattivat loppumattomassa jonossaan päätyen voimalla Voijonveden mutapohjaiseen rantaan.
Rannalla olevasta pienestä mummonmökistä kajasti valo. Petroolilampun lepatus oli osittain kadonnut voikukkien katveeseen, mutta se erottui rantatielle ylhäältä rinteestä.
Nainen teki ilta-askareitaan ja kulki laminaattilattialla villasukat jalassa. Petroolin tuoksu oli tarttunut maantienvaaleaan tukkaan, jota tämä muovisella kammalla suki nutturasta avoimeksi. Asumus oli vaatimaton; täynnä posliinisia astioita, muovisia huonekaluja, ja "Taistelevat metsot" -jäljennös, joka loisti valotta itäisessä nurkassa.
Talo rinteessä lähellä järveä oli punamullalla maalattu. Rannalta talolle kiemursivat kapeat pitkospuut. Nainen ei ollut lukinnut ovea eikä enää liioin muistanut lehmästä lypsämäänsä maitoa, jonka oli jättänyt ovenpieleen muoviseen astiaan.
Yönhetki oli viittä vaille saapuva, mutta niin myös taloa lähestyvä tulija. Kulkijan askel jyrkällä polulla oli hidas, varovainen. Epävarma. Hän oli juurikin nähnyt tuon valonkajastuksen. Pelko jyskytti miehen rinnassa, mutta häntä eteenpäin ajoi kohmelo ja häpeä.
Nainen oli kumartunut samean peilin eteen pestäkseen kasvonsa kunnes hän kuuli ulkoa muovisen kolahduksen. Seinällä lämmitellyt sisilisko katosi sekunneissa varjoihin. Lehmän maito, joka oli yhtä valkeaa kuin sinä yönä järvelle siltaa tekevän kuun valo, valui oven alta valtoimenaan kastellen naisen villasukat. Säikähdyksissään nainen puhalsi hennon liekin pimeäksi.
”Kuka siellä?” kysyi Esteri kuitenkin hätäännyksissään. ”Vastaa!” tuli jo kimeänä huutona. Tulija avasi oven sanomatta sanaakaan. Miehellä oli matkassaan taskulamppu, jonka hän nosti kasvojensa eteen. Naisen kasvot olivat hetken aikaa ilmeettömät.
Haaleassa valossa oli vain kaksi äänetöntä mustikantummaa hahmoa. Mies ovella isoine vatsoineen oli kuin männystä veistetty ITE-teos. Hän ei ollut muuttunut vaikka niin olisi voinut odottaa. Mies, jonka vuosiksi oli vienyt Korppoo, karkotettujen saari. Oliko tämä viimein paluu, johon kukaan ei ollut uskonut? Esteri sai suustaan vain yhden käheän sanan: "Pertti”.
Älääää! :`D ei helv.
Tikahdun naurusta. :'D
Kuinka voikaan klassinen Elefteria ja Xerxes yhtäkkiä ollakin suloiset Esteri ja Pertti?
Pidin etenkin kohdasta "isoine vatsoineen", "Korppoo, karkotettujen saari".
Yöllä en sitten saanut unta.
Jäin miettimään kuinka pitkiksi voikukat voivat kasvaa?
Toisena pointtina minua kiusasi kuinka Pertti oli päätynyt Voijonveden rantaan Korppoosta. Oliko mies sittenkin saapunut Esterin mökille tukkirekan kyydissä eikä veneellä kuten saattoi olettaa? Tarjottiinko Korppoossa viinaa ja miksi Pertti oli niin pulskassa kunnossa?
Sinulla jäi paljon selittämätöntä tekstin uudismuokkauksessa.