Puran sydäntäni. Hankimme 1.5 vuotta sitten mieheni kanssa koiran. Joka asiaan puuttuva ja kiukutteleva anoppini oli tuolloin sitä vastaan. Koira on terrieri rotuinen ja sen koulutus ja käytöstavat ovat meille tärkeitä. Koira oli silloin tällöin appivanhemilla hoidossa, jos olimme poissa kotoa. Anoppi antaa koiran mellastaa miten sattuu(hyppiä huonekalujen päällä ja pöydillä, purra käsiään) jatkuvista ohjeista huolimatta. Hän tuumasi vain että hoitaa koiraa "omalla tavallaan." Koska koiramme on perkeleen luupäinen, se testasi sääntöjä myös kotona näiden vierailujen jälkeen. Myös koiraa poishakiessa he luettelivat kuinka se ei antanut heidän nukkua ja antoivat sen kuvan, että koiraa ei ole mukava hoitaa. Lapsemme syntymän jälkeen aloin saamaan astmaoireita ja raskain mielin päätimme etsiä koiralle uuden, osaavan kodin, jossa sillä olisi tilaa temmeltää mutta sille pidettäisiin kuri. Löysimme hyvän kodin melkein 400km:n päästä. Kun oli aika luovuttaa koira, olemme saaneet anopilta jatkuvaa kiukuttelua siitä, kuinka he olisivat halunneet koiran itselleen. Emme halua antaa koiraa pilattavaksi heille. Tätä mieheni ei kuitenkaan uskalla äidilleen sanoa, koska pelkää tämän suuttuvan ikihyviksi. Nyt, kun suremme valtavaa ikäväämme koiraan, saamme kuulla jatkuvaa jankutusta siitä mikseivät he voineet saada koiraa. Olen niin surun murtama, että en kaipaisi lisää arvostelua. He lisäksi eivät usko, että minulla on astmaoireita. Mieheni on alkanut jo pohtimaan, täytyykö koira sittenkin tavalla tai toisella saada hänen äidilleen. Hän pelkää äitiään sillä heidän sukuun kuuluu, että asioista ei puhuta, vaan mökötetään vaikka vuosikausia. Tällaista vitun jumppaamista meidän arki on heidän kanssaan jatkuvasti, kun tälle pirttihirmulle ei kukaan uskalla sanoa mistään vastaan. Sanokaa nyt te edes. Mitä me oikein tehdään?
Hankala anoppi
Vitunkyllästynytminiä
222577
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Te olette antaneet koiranne hyvään kotiin. Koira on onnellinen päästessään paikkaan jossa sitä kasvatetaan ja huolletaan.
Ehdottakaa anopille hankkia lemmikki kivi. Tai kilpikonna tai jokin muu eläin. Teidän koiranne ei varmasti ollut ainoa adoptoitava/ostettava Suomessa. Anoppi halutessaan voi hankkia aivan millaisen kotieläimen tahaansa!
Tavatessanne, juttele niitä näitä (sää on aina tervetullut keskustelun aihe). Koirasta ei koskaan tarvitse mainita mitään, sen enempää kuin sinun (ikävä kuulla, ehkä se paranee kun stressi poistuu) astmastasikaan.
Täysin tarpeettomasti huolehdit anopistasi. Salli hänelle aivan rauhassa jatkaa rakasta harrastustaan - mökötystään.
Vain laske hänet pois muistipankistasi ja keskity kaikista olennaisimpaan: omaan lapseesi ja mieheesi.
Teette kuten olette päätäneet ja sehän asia ei kuulu anopille. Kuten edellinen totesi, anoppi voi hankkia koiran mistä tahansa itselleen. Ja kouluttaa sellaisen kuin haluaa. Taikka sitten et enää käy anopilla lainkaan, miksi pitäisi edes ellet tule toimeen? Voithan elää ilmankin, anopillesi siitä tulee isompi huuto ja poru.
Minulla on samanlaisesta päsmäristä pitkää kokemusta, ainut vaihtoehto oli lopulta jäädyttää välit kokonaan. Ei anoppia, eikä stressiä..
Koraa ei voi sensuíjaan pompotella sinnetänne anopin mielihalujen mukaan, sillä se kärsii ja ikävöi jo nyt eikä uusi kodinvaihto anopin kiukuttelun takia millään tavalla tule olemaan järkevää, koskei koiraa osaa edes käsitellä.
Hei ap.
Kirjoituksesi tihkui erilaisia tunteita. Kirjoitit koiraan liittyvästi, mutta minusta vaikutti että kyse ei ole koirasta, vaan siitä, onko miehesi itsenäistynyt tarpeeksi vanhempiensa suhteen? Ajatteetko mahdollisesti itsekin näin? Miksi hän ei uskalla pitää teidän päätöstenne puolta, jos sitä päätöstä arvostellaan? Miksi hän pelkää suuttumista? Mitä siitä pahimmillaan seuraisi? Itse ajattelen, että suuttumisetkin kuuluvat elämään kuten muutkin tunteet, mutta että niitä voi käsitellä ja purkaa ja päästä eteenpäin. Totta kai on päivänselvää, että te viime kädessä päätätte omista eläimistänne ja elämästänne. Ilmeisesti isovanhemmat kerkesivät kiintyä koiraan tunnemielessä, mikä sekin on ymmärrettävää.
Millä lailla voisit käydä tätä teemaa miehesi kanssa läpi? Juuri sitä, että miksi hän pelkää äitiään ja mahdollisia seuraamuksia? Miksi suuttumisen pelko pitää uhassa perhettä? Miten voisitte äidin kanssa avoimin mielin jutella asiasta, myös hänen näkökulmansa ymmärtäen ja kuullen? Miten voisitte löytää sellaisen yhteiselon muodon, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä mitään, välejä ei katkaista eikä provosoiduta, mutta silti pidätte kiinni omista rajoistanne?
Mitä ajattelet näistä näkökulmista?
Merja, diakoni
Sanoppa kerrankin anopille suoraan ja eikö mies uskalla äitiään vastustaa ja laittaa hänet kuriin ja miksi iso mies äitiään pelkää ja eiko ole miehellä keinoja laittaa äitänsä kuriin.
Kiitos kaikille asiallisista ja kannustavista vastauksista. Uskon todella, että olemme tehneet parhaan mahdollisen ratkaisun koiramme kannalta.
Tässä jupakkassa minua painaa monetkin asiat. Ensinnäkin koen syyllisyyttä siitä, että mieheni sekä hänen vanhempansa joutuivat jättämään hyvästit rakkaalle koiralle minun astmani takia(lisäksi he epäilevät että olen valehdellut astmasta) . Yhdessä olimme kuitenkin alusta asti sitä mieltä, että koira ei ole sopiva appivanhemmille. Toivon, että mies oli todella tätä mieltä eikä vain sanonut niin miellyttääkseen minua, en halua olla hänelle samassa asemassa kuin äitinsä.
Toiseksi minua painaa juurikin tuo mitä Merja sanoit. Eli miehen suhde äitiinsä ja vanhempiinsa. Miehen isä on myös aivan tossun alla. Olemme tämän jutut myötä keskustelleet paljon miehen lapsuudesta ja siitä, kuinka heidän kotonaan on aina ollut pelon ilmapiiri ja sanomisiaan on aina saanut varoa. Ilmeisesti heillä ollaan vältelty myös riitelemistä. Mieheni on ainut lapsi. Heillä ei ole tapana ilmaista mitenkään sitä, että mieheni on heille rakas ja että he ovat ylpeitä hänestä. He ilmaisevat välittämisensä lähinnä arvostelemalla ja olemalla huolissaan siitä etten minä jyrää miestä. Lapsenlapsestaan he aidosti välittävät ja se on myös minulle tärkeää.
Olemme päättäneet, että meidän on rohkeasti istuttava alas ja kerrottava rehelliset syyt miksi koira ei voinut muuttaa heille. Yritän kannustaa miestäni olemaan äänessä, vaikka saatetaanhan minua syyttää sanojen suuhun laittamisesta. Se riski on kuitenkin kai otettava.
Miksi sinä taas jatkaisit jauhaa tuota samaa asiaa anopillesi?
Kuten jo ennestään varsin hyvin tiedät, tuoda samaa asiaa uudelleen ja uudelleen jauhettavaksi on sama kuin kaataisi bensaa avotuleen.
Vain antaisit asian jo olla. Anoppi on varsin hyvin tietoinen miksi teillä ei ole koiraa ja hänellä on kaikki valtuudet hankkia ikioma sellainen.
Miksi enää huolellisesti harkiten haluaisit saada lisää epäsopua jauhamalla tuota samaa? Tuo saa lisää harmia miehellesikin joka ystävällisesti yrittää olla sulassa sovussa kaikkien kanssa.
Vain anna olla.
Aivan oikein sanottu. Olen pannut merkille, että palstalla useinkin jatketaan saman asian jauhamista loputtomasti, vaikka asia on jo vanhentunut.
Tässäkin tapauksessa koira on poissa, se on myyty ja luovutettu. Minusta siitä ei tarvitse enää puhua sanallakaan.
Miksi istuisitte saman pöydän ääreen ja selittäisitte anopille ummet ja lammet siitä miksi ette anna hänelle koiraa, jota ei enää edes ole olemassa.
Itse jättäisin asian niin taakseni, että jos anoppi vielä mainitsisi koiran, hämmästyisin ja sanoisin, vieläkö anoppi jaksaa jauhaa tuota asia. Sehän on loppuunkäsitelty.
Anopille voisi ostaa pennun joululahjaksi. Sittenpähän oppisi.
En usko että ongelma on se koira. En myöskään usko anoppi on se ongelma. Vaan pohjimmainen ongelma on se että sinä et voi pompottaa miestäsi vaan sen tekee joku toinen. Sillähän ei ole väliä onko se anoppi, työnantaja tai kuka tahaansa muu. Vaan se että se et voi olla sinä.
Mielestäsi miehesi tulisi totella sinua eikä ketään muita. Näin luen rivien välistä.
Sillä jos tousta ei olisi kysymys sinua ei häiritsisi ollenkaan se ketä miehesi tottelee tai ei tottele.
Tällaisia kommentteja kirjoittelee joku elämäänsä kyllästynyt anoppi, jolla on tatrve päästä sanomaan missä on tämän asian vika. Miniässä, tietenkin?? Paras että aloittaja puhuukin itse miehensä kanssa asiat appiväelle kuinka ne ovat. Ei puhumattomuuden ilmapiiriä voi mitenkään lakaista maton alle olemalla hiljaa. Kunhan puhuu asiallisesti ja ystävällisesti, niin jään voi murtaa.
Olet+niin+oikeassa+niin+oikeassa.
Ja silti "MitäVoisinkaan", se poikasi asuu ja on ja haluaa olla tämän naisen kanssa, eikä kuuntele sinua. Ei vanhempien kunnioittaminen tarkoita sitä että tehdään kuten miehen äiti tai isä sanoo. Sano ihan suoraan pojallesi että vaimosi on kamala nainen, niin katsotaan mitä sitten tapahtuu. Ja tuo kissa-asia, et sinä määrää edes kotonasi miten miniä kohtelee kissaansa, ei ole sinun kissasi se kissa.
Ja miniäsi ei ole sinulle miniä, vaan hän on poikasi vaimo. Kun kutsut häntä miniäksi, ajattelet että sinulla on sen muka-sukulaissuhteen takia - jokin oikeus sanoa, mitä tämän pitäisi tehdä.
Kuulostat aika yksinäiseltä, jonka elämä pyörii kissojen, pojan vaimon ja poikasi ympärillä. Jospa hankkisit jonkin kaverin itellesi? Tai harrastuksia?
Hei Mitä voisinkaan. Älä välitä noista kommenteista. Vikaa ei ole sinussa vaan "miniässä" ( näinhän ei saisi kutsua) mutta kun miniä on miniä ja anoppi on anoppi ne niemet on historiassa tulleet . Ihan kuin sisko, veli äiti, käly, lanko, eno ym. Ihmiest jotka ei ymmärrä sitä, että perhe ei häviä kun muttaa kotoa pois ovat jostakin syystä hävittäneet todellisuuden tajun. Perhe on sama kuin ennenkin ja kasvaa kun lapset ottaa/saa puolison ja lapsia. Perhe pitää yhtä ja auttaa toisiaan. Alun perin artikkelin kirjoittaneella on selvästi kontrollifriikin ongelmaa, epävarmuutta omasta itsestä ym. Suosittelen että käy juttelemassa ammattiauttajan kanssa eikä syyllistä miestään ja muuta perhettä siitä että miehellä on perheessä hyvät välit vanhempiinsa.
Monet kontrollifriikit havahtuvat vasta sitten elämän realiteetteihin kun omat lapset lentää pesästä, silloin he vasta ymmärtävät mitä perhe tarkoittaa. Mutta silloin on jo liian myöhäistä pyydellä haudan taa anteeksi tekojaan ja sanojaan.
Voi minulla on kavereita paljonkin.
Saa miniä toki kissastaan päättää mutta niin minäkin omassa kodissani sen ettei minun kissani tressaa. Ei miniä voi tulla kotiini päättämään asioista oman mielialansa mukaan ajattelematta sen enempää seurauksia ja että aiheuttaa tressiä kissalleni. Ihan selvästi miniä oli mustasukkainen omasta kissastaan. En ymmärrä miksi asioista ei koskaan voi suoraan keskustella rauhallisesti. Sanoin miniälle vain, että antaa olla kissojen sohvan takana rauhassa, että istuu ja hetken odottaa niin kyllä ne sieltä pois tulee.
Lisäksi miniä hakemalla hakee konfliktia eikä halua asioista jutella kun minä haluaisin keskustella ongelmat pois. Ei kukaan toinen tuntemani ihminen ole niin herkkänahkainen. Tulee ihan mieleen se, että se kaikki on teatteria ja sillä on tarkoitus eristää poikani vähistä läheisistään, meidän suku kun ei kovin suuri ole. En olisi tätä halunnut mainita, mutta eikös narsismiin taipuvaiset näin tee? Niistä asioista olen lukenut.
En puhu miniästä miniänä oikeassa elämässä, mutta täällä en halua käyttää etunimiä.
Oikeassa elämässä en kutsu häntä miniäksi. Olkoot sitten vaikka Hertta. Ja tuo teksti oli ensimmäiseni.
Nyt viimeksi kun keskustelin poikani kanssa puhelimessa sain sellaisen vaikutelman, että heidän välillään ei kaikki ole hyvin ja syy on se, että poikani on kaiken rahoittaja. Poikani on harmistunut tilanteesta, että rahoittaa ruoat ja muut.
Pojalta tuli sentään kortti, vaikka myöhässä äitienpäivän jälkeen ja siinä oli vain pojan nimi. En ole käynyt siinä nykyisessä asunnossa kylässä kertaakaan. Ei ole kutsuttu.
Olen antanut tilaa ja pitänyt harvoin yhteyttä, ettei poikani kärsisi.
Jotain kertoo sekin miniästä, kun minulle tuntemattomat miniän sukulaismiehet, serkutko lie kysyivät minulta; "Miltä nyt tuntuu?"kun olin poikani ja "Hertan" häissä.
Silloin meillä ei ollut vielä mitään ongelmaa "Hertan" kanssa ja hämmästelin kysymystä. Olinhan iloinen, että poikani oli löytänyt itselleen rakkaan. Sanoinkin että heidän olisi pitänyt kysyä sitä tuoreelta hääparilta sillä he menivät naimisiin enkä minä.
Voin vain arvella mitä miniä on minusta selkäni takana puhunut. Puhuuhan miniä parhaasta ystävättärestäänkin epäkunnioittavasti.
En jaksa vääntää tätä täällä tämän enempää. Eka ja toka kerta tämä. Asiat on miten on.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset ottavat itselleen koiran. Se on vaativa hoidettava, se syö, se on rokotettava, sitä pitää ulkoiluttaa, sitä pitää kouluttaa, sitä ei koskaan voi jättää kotiin lomamatkan ajaksi. Sen karva pitää harjata ja trimmata, kynnet leikattava. Se ei koskaan kehity miksikään, Se on ja pysyy koirana koko ikänsä. Ihminen saattaa olla siihen sidottu 15 v. Sen sairaudet maksavat paljon enemmän kuin ihmisen. Lopulta se on lopetettava ja hommattava hautakivi koirien hautausmaalta.
Kun koiranomistaja jää työttömäksi, joutuu hän tinkimään omasta ruuastaan voidakseen ruokkia koiransa, sillä sen on saatava samat sapuskat kuin ennenkin.
Tai kun ihminen sairastuu ja elämä vaikeutuu, hänen pitää hankkia koiralleen ulkoiluttaja, koska koiranhan pitää päästä lenkille.
Muu suku ehkä inhoaa koiraa, eikä kutsu enää kylään. Toiset ovat allergisia. Koiran karvoja on imuroitava koko ajan.
Yök.
Koska se todellakin on paras ystävä ihmiselle, mitä voi koskaan olla, puhut siis kokemattomuuden äänellä syviä mielipiteitäsi.
Olen samaa mieltä siinä suhteessa, että koiran ja eläimen ottamista tulee harkita tarkkaan ja selvittää mahdolliset ongelmat etukäteen. Kuka hoitaa jos en itse pysty syystä tai toisesta. Minne laitan koiran siksi aikaa kun en voi ottaa sitä mukaan. Nämä on valitettavan usein sellaisia asioita jotka jätetään miettimättä kun innostutaan asiasta ottaa eläin. Rakastan koiria ja minulla on ollut aiemmin koira, mutta en ottaisi enää itselleni. Aikani ei riitä kaikkeen siihen, mitä hyvä hoito vaatisi. En ole enää myöskään innostunu lähtemään ulos räntäsateella ja muutenkaan huonolla säällä. Enkä halua että minun tulisi olla tiettyyn aikaan kotona ja miettiä minne laitan koiran kun en voi ottaa mukaan.
Jokaisen täytyy miettiä nuo asiat selviksi. Kaikki ei myöskään tykkää koirista ja sekin on hyväksyttävä. Eihän kaikki tykkää valkosipulistakaan.
Sano anopille että olet paska akka, eiköhän jokunen päivä mene ihan rauhassa.
Nonniin. Tässä kärjistyy taas kuvio paska miniä-paska-anoppikuvio.
Mulla on ollut ihana anoppi, joka on antanut tilaa parisuhteelle ja kiittänyt siitä että olen ollut hyvä vaimo pojallensa.
Eron jälkeen sain uuden anopin, hirviösellaisen, joka pyrki kampeamaan minut ulos liitosta keinolla millä hyvänsä.
Oli saanut pari edellistä mieheni suhdetta poikki tunkeutumalla mm. saunaan kesken perheillan.
Äitini on myös mustasukkainen pojastaan. Molemmat miniät olivat paskoja ja pojassa ei tietty ollut mitään vikaa (mielestäni ongelma oli veljeni ja miniät fiksuja).
No asiaan.
Hankimme koiran pentukoiran täydentämään kahden aikuisen rakkausavioliittoa.
Anoppi tuli sitten kylään nauttimaan herkkujamme ja tutustumaan pentuun.
A. Knoppi aivasti kesken illallisen ja nyyhkytti, että hän on allerginen koiralle.
Tulimme mieheni kanssa siihen johtopäätökseen, että voi voi nyt sentään, että jos anoppi on allerginen, niin hän ei voi enää tulla meille nauttimaan herkullisia lounaita tai mitään muutakaan kun allergia estää.
Feikkiallergia loppui siihen. Varsinkin kun koiramme oli puudeli, josta ei irtoa karvaa tai hilsettä.
Äitien mustasukkaisuus on vakava päänsisäinen tauti, johon ei ole näemmä mitään lääkettä.
Koeta kestää :)
Mikään karva ei kasva ikuisesti, joskus ne tippuu pois. Jos katsoo niin aivan taatusti siitä sinunkin koirastasi jostain kohtaa löytyy ainakin yksi hilsehiutale. Ei ole olemassa sellaista koiraa josta ei irtoa karvaa tai hilsettä.
Jospa lahjoittaisit suosiolla koirasi anopillesi ja hankkisit tilalle autojobbarin, joka on ihmisen paras ystävä.
Totta kai se koira olisi pitänyt antaa anopillesi. Näin koiralle ero perheestä ei olisi koitunut iin traumaattiseksi. Tuo lporan kouluttaminen voi mennä liian pitkälle nuorissa perheissä. Odotahan itse, kun ikää tulee, tajuat että meni överiksi. Ilman muuta oli mielestäni iso ja itsekäs ja rajoittuneen ajattelun seuraus että koiraa ei annettu anopille. Kaikkein luontevin valinta.
Taitaa tuossa asenteessasi olla vikaa. Ihmisillä on oikeus olla erilaisia kuin sinä. Nyt taitaa ongelma olla omassa rajoittuneisuudessasi, et kykenen sietämään erilaisuutta ja erilaisia arvoja. jo porukka ei tanssi sinun säveltesi ja sinun pillisi mukaan, niin sinua ärsyttää etkä kykene sop eutumaan. Kenellä tässä on ongelma?
Kun talossa on kotieläin, sitä EI anneta anopille hoitoon, kun itse lähdetään reisuun. Hoitaja etsitään AINA muualta.
On ilman muuta selvää, että anoppi onnistuu tekemään elikon hoitamisesta ikiaikaisen haloon, siitä on vaivaa, siitä on murhetta, se ei tottele, se ei syö, se toimii ihan väärin, Se menee sohvan alle, se nousee pöydälle.
Olette ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Loppujen lopuksi hän vielä julistaa, että koira on kiintyneempi häneen kuin teihin muihin.
Kotieläin pidetään kotona. Se on sääntö numero yksi!
Väliaikaisesta hoidosta maksetaan rahalla ulkopuoliselle hoitajalle.