Miehen suku

Tällä hetkellä kumpikaan ei olla sillä lailla sidoksissa mihinkään, että periaatteessa voisimme muuttaa mihin vaan.
Pääasia että olisi isompi paikkakunta kuin tämä nykyinen, jossa olisi varmasti paremmat, ja kenties varmemmat työllistymismahdollisuudet.
Miehen valitsemassa kaupungissa ei sinällään ole vikaa tuolta kantilta, että töitä varmaan löytyisi heti ja asuntoja, ei siinä.
Itse koen että sosiaalisen median myötä olen saanut muutamia ihan oikeitakin ystäviä, ja pystyn pitämään yhteyttä kaukanakin asuviin sukulaisiini, että en ihan ymmärrä tuota sosiaalisen median jatkuvaa mollaamista.
Mutta ymmärrän jos joku ei sitä halua käyttää, mutta en kyllä sitä että ihan muodin vuoksi koska kaikki muutkin tekee niin.
En aluksi tietoisesti enkä tarkoituksella ole verrannut itseäni miehen eksään, mutta ajan kanssa on pistänyt hieman harmittamaan, että mitä mies on kertonut vaikka tehneensä ja menneensä eksänsä kanssa, mutta ei voi tehdä sitä minun kanssa.
Sitä alkaa sitten ajan kanssa miettimään kaikenlaista, kuten onko hieman huolestuttavaa että on samankaltainen eksän kanssa, eli olenko vain oikeasti huono korvike.
Etenkin tuon miehen suvun käytttäytymisen myötä, että he sen näkevät, eivätkä siksi halua ottaa minua osaksi sukua.
Onhan se onni jos mies on minut valinnut, mutta jos en ole muu kuin muisto entisestä, niin siinä tapauksessa en tiedä mitä ajatella.
Jos ei rakasta oikeasti, ei tarvitse olla yhdessä ollenkaa, sitä olen mieltä.
Sitäkin miettii, että ei mies olisi minua valinnut, jollei hänen entinen olisi toisen matkaan lähtenyt.
Nämä on tämmöisiä asioita, että eihän näin kai saisi tai tarvitsisi ajatella, mutta joskus sitä vain pelkää että liian kilttinä ei huomaa merkkejä, ja ajattelee liikaa hyvää kaikesta, ja koittaa vain mielessään puolustella muita, että kyllä se rakastaa, ja ne välittää.
Vaikka niin ei olisikaan.

Tyttökauhea kirjoitti:

Tällä hetkellä kumpikaan ei olla sillä lailla sidoksissa mihinkään, että periaatteessa voisimme muuttaa mihin vaan.
Pääasia että olisi isompi paikkakunta kuin tämä nykyinen, jossa olisi varmasti paremmat, ja kenties varmemmat työllistymismahdollisuudet.
Miehen valitsemassa kaupungissa ei sinällään ole vikaa tuolta kantilta, että töitä varmaan löytyisi heti ja asuntoja, ei siinä.
Itse koen että sosiaalisen median myötä olen saanut muutamia ihan oikeitakin ystäviä, ja pystyn pitämään yhteyttä kaukanakin asuviin sukulaisiini, että en ihan ymmärrä tuota sosiaalisen median jatkuvaa mollaamista.
Mutta ymmärrän jos joku ei sitä halua käyttää, mutta en kyllä sitä että ihan muodin vuoksi koska kaikki muutkin tekee niin.
En aluksi tietoisesti enkä tarkoituksella ole verrannut itseäni miehen eksään, mutta ajan kanssa on pistänyt hieman harmittamaan, että mitä mies on kertonut vaikka tehneensä ja menneensä eksänsä kanssa, mutta ei voi tehdä sitä minun kanssa.
Sitä alkaa sitten ajan kanssa miettimään kaikenlaista, kuten onko hieman huolestuttavaa että on samankaltainen eksän kanssa, eli olenko vain oikeasti huono korvike.
Etenkin tuon miehen suvun käytttäytymisen myötä, että he sen näkevät, eivätkä siksi halua ottaa minua osaksi sukua.
Onhan se onni jos mies on minut valinnut, mutta jos en ole muu kuin muisto entisestä, niin siinä tapauksessa en tiedä mitä ajatella.
Jos ei rakasta oikeasti, ei tarvitse olla yhdessä ollenkaa, sitä olen mieltä.
Sitäkin miettii, että ei mies olisi minua valinnut, jollei hänen entinen olisi toisen matkaan lähtenyt.
Nämä on tämmöisiä asioita, että eihän näin kai saisi tai tarvitsisi ajatella, mutta joskus sitä vain pelkää että liian kilttinä ei huomaa merkkejä, ja ajattelee liikaa hyvää kaikesta, ja koittaa vain mielessään puolustella muita, että kyllä se rakastaa, ja ne välittää.
Vaikka niin ei olisikaan.

Lue lisää

missään tapauksessa ei kannata nauttia tästä päivästä ja yhdessä olemisesta. Ei saa näyttää hymynaamaa eikä olla iloinen, pitää koko aika jossitella ja arvella ja arvostella sen kumppanin motiiveja, moittia koko aika itseään, hokee ittelleen miten huono mä oon, ei se mua rakasta, kyllä se eksänsä perään haikailee, eikä sen sukulaiset kestä mua kattoo. Ja niitten miehen sukulaisten kanssa pitää olla hirveen varautunut ja töksähtelevä, sanoo tylysti kun ei ne kuitenkaan huoli porukoihinsa, kuhan vaan näyttelevät muka tykkäävänsä. Ja kun on puolison kanssa punkassa sekstaamassa niin siltä pitää kysyy heti alkuvaiheessa uudelleen ja uudelleen, että oonko mä läski, onko mulla liian löysä, oonko mä huonompi kun se sun eksä oli sun muuta.
Silleen se parisuhde toimii ja jaksaa hyvin.

Ja sitten kun ero tulee, kun se väistämättä tulee tollasille ihmisille kun ei se puoliso sitä negatiivisuutta ja helkkarin jahkaamista loppuikäänsä siedä, niin sitten itketään, että mikä sille tuli, miksi se ei tykännyt, minä niin sitä rakastin ja annoin sille kuunkin taivaalta.

Hei kuule, toi sun ruikutus on todella syvältä. Kato nyt ittees peilistä ja käännä uusi sivu ja ala luottaan siihen tyyppiin joka siellä sun peilissä näkyy! Tolla asenteella sun elämä valuu harakoille.

Melkosta lapinlisää ja oletusta.
Missä kohtaa olen maininnut että olen koko ajan ääneen valittamassa ja murjotan?
Niin, en missään.
Anteeksi vain jos olen negatiivinen siitä, että kohdellaan paskasti, enkä sitä purematta enää kohta niele.
Tällä asenteella en välttämättä ainakaan tule viettämään loppuikääni väärän ihmisen kanssa.
Onhan se nyt vähän outoa tämä touhu, kun miettii, jos itselläni olisi poika, ja hän toisi miniänsä nähtäväksi, niin olisi se aika kusipäistä puhua tälle miniälle pojan entisestä, ja suosia tätä.
Ja vain tätä.
Ja jättää uusi miniä ulos suvusta.
Ymmärrän kyllä että vanhan miniän kanssa voi olla normaaleissa hyvissä väleissä, mutta jotain rajaa.
Ehkä ei kannattaisi vaikkapa pyydellä vanhaa miniää jatkuvasti käymään, jos ei pyydä vastaavaa uudelta.
Itse olen koittanut olla mukava kaikille, mutta kyllä se kiltin ja mukavankin ihmisen mitta tulee täyteen, ja vihaa patoutuu.
Ja lopulta räjähtää.
Ei se mihinkään katoa.
Ja omasta mielestä on ihan ok "ruikuttaa" edes omassa mielessä vaikkei ääneen, koska se on oletettavasti merkki, että itseään edes vähän arvostaa, ja pyrkii arvioimaan elämäänsä pitääkö tehdä muutoksia.
Ja voiko niitä tehdä.
En oikein näe syytä, että vietän elämäni ihmisen kanssa joka ei minua rakasta, ihan vaan sen takia että "hei, tyhmää valittaa ja miettiä mitään, samahan se kenen kanssa on"..,
Ennemmin olen yksin kuin väärän ihmisen kanssa, koska olen hukannut jo niin monta vuotta väärien ihmisten kanssa.
Ja nyky suhteessa tuntuu että vähän on merkkejä siitä, että onko sittenkään oikean ihmisen kanssa.
Jos nyt ero tulisi, niin en taakseni ikinä katsoisi, en näe syytä jankata ja voivotella. Mikä on ollutta on mennyttä.
En kuitenkaan pidä ykkösprioriteettina elämässä parisuhdetta, mutta myönnän että harmittaisi, jos eroaisimme, koska tässä suhteessa on paljon hyvää.
Ja en ymmärrä miten seksielämä nyt vedettiin tähän. Kun en siitä sanaakaan maininnut.
Sen suhteen ei ole mitään ongelmaa.

annakaisamiraliisa kirjoitti:

missään tapauksessa ei kannata nauttia tästä päivästä ja yhdessä olemisesta. Ei saa näyttää hymynaamaa eikä olla iloinen, pitää koko aika jossitella ja arvella ja arvostella sen kumppanin motiiveja, moittia koko aika itseään, hokee ittelleen miten huono mä oon, ei se mua rakasta, kyllä se eksänsä perään haikailee, eikä sen sukulaiset kestä mua kattoo. Ja niitten miehen sukulaisten kanssa pitää olla hirveen varautunut ja töksähtelevä, sanoo tylysti kun ei ne kuitenkaan huoli porukoihinsa, kuhan vaan näyttelevät muka tykkäävänsä. Ja kun on puolison kanssa punkassa sekstaamassa niin siltä pitää kysyy heti alkuvaiheessa uudelleen ja uudelleen, että oonko mä läski, onko mulla liian löysä, oonko mä huonompi kun se sun eksä oli sun muuta.
Silleen se parisuhde toimii ja jaksaa hyvin.

Ja sitten kun ero tulee, kun se väistämättä tulee tollasille ihmisille kun ei se puoliso sitä negatiivisuutta ja helkkarin jahkaamista loppuikäänsä siedä, niin sitten itketään, että mikä sille tuli, miksi se ei tykännyt, minä niin sitä rakastin ja annoin sille kuunkin taivaalta.

Hei kuule, toi sun ruikutus on todella syvältä. Kato nyt ittees peilistä ja käännä uusi sivu ja ala luottaan siihen tyyppiin joka siellä sun peilissä näkyy! Tolla asenteella sun elämä valuu harakoille.

Lue lisää

Vielä lisäyksenä.
Tarkoituksena ei ole, tai ollut loukata.
Näistä vastauksista mitä olet tänne kirjoitellut voi toki päätellä ainakin sen, minkä itse tahtoo välillä unohtaa, että ihmiset on niin erilaisia.
Että on eri arvot ja tavat.
Ja voin tältä kantilta yrittää miettiä, onko anoppi vain ilkeä, tai sitten ei vaan osaa ajatella toisen kantilta.
Ehkä aika näyttää.
Saattaa olla kyllä ehkä vain ymmärtämätön, kuten poikansa, joka ei mitenkään hänkään tunnu huomaavan että en ole suvussa mukana.
Jos ei kumpikaan ikinä ole ollut vastaavassa tilanteessa kuten minä nyt, niin eipä ihme kai.
Ei sitä aina osaa ajatella asioita toisten kannalta itsekään, vaikka yrittää.
Pitäisi, ja toisaalta taas ei pitäisi miettiä mitään liikaa.

Kiva sinällään kuulla, että samankaltaisia kokemuksia.
Ja toisaalta taas ei toki, kun ei tämä nyt kovin kiva kokemus ole.
Ei sitä varmaan sellainen ymmärrä, jolle ei ole omalle kohdalle osunut.

Meilläkin meni juuri niin, että oma mies oli tervetullut.
Äitini ja muut tutut usein pyytää meitä käymään, ettei vain minua, toisin kuin miehen puolelta.
Ja tuntuu se itsestäkin mukavalta, että oma suku tykkää puolisosta.
Vaikka toki ei se tärkein kriteeri ole suhteen valitsemisen kannalta.

Muutamassa edellisessä suhteessa välit olleet ihan hyvät miehen vanhempiin, mutta vain yhdessä suhteessa ollut niin, että vanhemmat pitivät minusta todella paljon, ja kyselivät käymään ja viettämään aikaa, ja kuulumisia.

Se kyllä lämmitti mieltä.
Jotenkin noita aikoja muistelee ja kaipaa eri tavalla tätä nykyä.
Siis tuota, että oli hyväksytty.

Ei sitä kyllä ketään voi pakottaa toisesta pitämään.
Pitää itsekin koittaa keskittyä elämään enemmän omaa elämää ja luomaan muita ystävyyssuhteita.
Ehkä niitä tulisi kun muuttaisi.

Vai että minun negatiivinen asenteeni. Että se on ihan ok, että minulle keljuillaan, mutta jos siitä edes vähän suutun, enkä edes ääneen, olen turhamainen negatiivinen valittaja.
Selvä.
Jos kukaan vastaaja vaivautuisi lukemaan edes puolia mitä kirjoitan, niin ei tarvitsisi olettaa omassa päässä kuvitelua soopaa...

En ole ollut tympeä anopille eli pyöritellyt silmiäni anoppilassa, vaan ollut ystävällinen ja mukava, kaikesta anopin silmien pyörittelystä, haukottelusta, ja huokailusta huolimatta.


Olen käynyt nyt katsomassa entisen sivuja, kun siltä tuntui.
Hänen sivuistaan, enkä asioista ollut kiinnostunut kuin vasta nytten kun aikaa on kulunut, koska asiat ole muuttuneet suvun kesken.
Kuitenkin näinkin kauan ollaan yhdessä oltu.

Ja mitä kutsumiseen tulee, ei minua ole kertaakaan erikseen kutsuttu. Että en tarvitse mitään erillistä kutsua, mutta olisi ihan kiva edes kerran kuulla, jos ei suoraan, niin vaikka mieheltä että tulisipa se miniä käymään.

Ja kyllä, saa sitä kotonaan puhua mitä haluaa, ja anoppi saa kehua vaikka maasta taivaisiin kotonaan entistä miniää, mutta jokaisella luulisi oleva tilannetajua sen verran, että vähän miettisi mitä sanoo, että loukkaisiko se kenties toista.
Ei liity mitenkään kyllä tämä asia kontrollointiin.
En mitenkään usko että anoppi arvostaisi että sanoisin ääneen ihan leikillä vaikka "kuinka ihana se entinen anoppini olikaan. Hän se sitten osasi."...


Ei minulla mitään entistä naista vastaan ole, vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä, voitaisiin kenties olla vaikka ystäviä jos oltaisiin joskus kohdattu koska ollaan samanlaisia, mutta se on vaan ikävää, että en ole mitenkään yhdenvertainen hänen kanssaan anopin silmissä.

Kyllä, se harmittaa. Suku ja ystävät on kuitenkin itselle tärkeitä.
Ja välillä ottaa päähän kun miettii. Ei nyt tietysti koko aikaa.

Kyllä sen tajuan ettei kannata tunkeilla, jos eivät halua.
Ei tämä kuitenkaan mikään pakkomielle tai tärkein, tai ikävin asia elämässä ole, vain yksi osa-alue joka harmittaa.
Tänne tämän kirjoitettuani ehkä olen vain vähän saanut paremmin kiinni asiasta, omista tunteista ja ajatuksista kiinni, miten tähän suhtautuisin, kun ei ole ketään oikein läheistä ystävää tällä hetkellä elämässä ole kelle näitä voisi kahden kesken jakaa.
Mies kuitenkin itse niin perhe keskeinen, ja ehkä hieman mustasukkainen, ettei pidä kauheasti jos olen yhteydessä tai tekemisissä muihin kuin sukulaisiin.
Hieman omat ystävyyssuhteet siitä kärsinyt.
Ja mitä sain tilalle. En mitään.
Ehkä siksi tämä aihe on ollut, tai nyttemmin oli, niin tärkeä itselle.
Kohti uusia tuulia.

Ei tee kaikki. Jos ei elämässä ole enään mitään parempaakaan tekemistä niin sitten voisin ihan höpönhöpö juttujakin lukea mutta nyt ei ole vielä ollut niin paljoa jouto aikaa että olisin naamakirjaan mennyt.

Miten miehen suku on kohdellut uutta miniää huonosti? Paitsi se naamakirjajuttu?
Jos anoppi on vailla kaveria, onko ihme, että pyytää exää käymään? Muakin jotkut vanhemmat sukulaiset pyysi käymään, kun olin työelämässä ja työmatka kulki heidän ohitseen. Se oli siis ennen naamakirjaa.
Jäi hämäräksi, miksei miniä voi pyytää anoppia face-kaveriksi, jos se niin tärkeää on!
Vaali ihmeessä omia kaverisuhteitasi äläkä anna miehen häiritä niitä, vaikka miehellä ei kavereita olisikaan vaan suku on hänelle tärkeämpi.
Naamakirja on kyllä ihan hyvä juttu kohtuullisesti käytettynä. Tietää missä entiset opiskelukaverit menevät yms. Ja sitten kirppikset ja muu asioiden etsintä sujuu naamakirjan avulla. Muttei sille kohtuutonta painoa pidä antaa.

Siksi kun hän on hyvissä väleissä sukulaistensa kanssa ja haluaa viettää niiden seurassa vapaa-aikaansa myös!