Viens Ici ja kymmenen muuta merkkiä

Viens ici




1616

Englanti, Stratford-upon-Avonin Pyhän kolminaisuuden kirkko, ja kirkkonmaan avoimeksi jäänyt portti

Anivarhassa aamussa, vaunuin ja vankkurein kompuroiduilla kivillä, joutui askelia kahdenlaisia: toinen laahasi toistaan, ja toinen loikki jäljes toisen. Vellosten näiden taustalla taittui taivaiden tornin terävin kärki: osui sineen musta piikki, johon ei päivänvalo vielä yltänyt. Kirkko. Kuin halki taivas tuosta ollut olisi, viilletty, sivallettu auki aivan.

Varsilla tämän kiihkon ja ähkeen, maattiin kirjavien ja kuoriutumattomien päällä. Luomet nuo yhtälailla unessansa raskaat, yhä uinuivat, kuin myös säröttömät. Puut tuudittelivat näitä oksillansa, lehvät suojas sateelta, auringolta varjonsa ylle loivat.
Yön kylmyys ei ollut yltänyt taajoihin sydämiin, vaan häilyi kuin laiska aave usvaisten niityin yllä.

Kaikki tämä seesteisyys ja rauha oli pyyhkiytyvä pois tuonempana, sillä jo kimalsi kuiskauksia horisontin; rajalla taivaan tai maan: kullankeltaisia ja punervia nauhoja tuonentammein sormein lomissa, kuin lupauksia. Aurinko, tuo nouseva jo oli. Kaukainen.

Loikkivilla askelilla kantamus mukanaan; ryhmyisessä otteessa heiluva juuttisäkki, muodoltaan kevyempi kuin kurpitsa; toisella vain toinen jalkansa, joka tavalla jollain toiminut ei. Missä lie sen taittanut, vai syntynytkö tuollaisena: kampurana, jo valmiiksi rikollisen oloisena.
Huolimatta kantamuksen keveydestä, kävi aamussa ihmisen huohotus, kuin heitä luomassa oltu oisi, tai kuin toisiaan ajamassa olisivat koirat olleet, ja kettu jo livahtaneena koloonsa haistaisi mullan tuoksun, maan viettävän imun, ja sen menneisyyden painon, itsensä aamussa sen juoksevan keveyden, kuin uhman vääjäämättömän yllä ja edessä.

Eivät siinä mitään virkkoneet varkaat, pahojen tekojen kädet suissaan kuin perkeleen piiskahännät, ja kielet nämä yhtä solmussa ylenmääräisten ajatusten tiellä, joka oli vievä unelmiin ja onneen, yltäkylläisyyteen ja vaurauteen siitä vähästä, joissa oltiin kuin huonoissa korteissa majatalon nurkkapöydässä vihassa ja katkeruudessa narisevalla tuolilla, jolla ei sopinut liikahtaa; joku saattaisi aavistaa, mitä syödyt sormet hyppyselliseksi toivoa olivat jakaneet. Ellei jo valmiiksi tiedetty tätä. Veitset. Ne viittojen alle kätketty lie. Lähelle ihoa. Ellei jopa ihon alle, vierelle oman sydämen, aivan kiinni sykkeeseen. He oikaisivat syvenevään metsään.

Aamun ovella, anivarhaisen jälkeen, saavuttiin ratsumiehen luo, jolle juuttisäkki ojennettiin. Tätä ottamaan tarttui varsinahkahansikas, jollaisia harvemmin teillä näillä tavattiin. Muutoin ratsumies oli verhottu pitkään viittaan, joka yönä laskeutui pitkin ratsukon kylkiä aina kinnernivelille asti, jotka olivat kuin sotaa nähneet, ja kiivenneet taakkoineen kaikenlaisiin vaikeuksiin ja taistoihin.
Hevonen oli kuin pesty verestä, ja he peljästyivät niin, että olentoa luontaisesti kavahtivat, ottivat askeleen, kaksi, taa.

Ratsukko aukiolla oli hetken kuin tauko linnunlaulussa ja kesän leikissä siinä kaikkialla ympärillä, puiden katveessa ja hämmentyneillä ihmiskasvoilla.

Ohitse surisi kärpästä suurempaa. Perhosia tuolla telmimässä vehreässä valossa. Kaikki niin äänetöntä ja äänekästä, hetkellistä aivan, kuin rakkautta. Putoava lehti kaukaa vaahteran latvuksista, aivan kättemme ojentaman päässä, laskeutui varjoksi muurahaisten ja etanoiden maailmaan, sirkkojen sirkeään, vienoon siritykseen.

Niin putosivat myös kantamuksen tuojat tuoneen tällaiseen, jo mullaksi ehtineen maan päälle tömähtivät. Tämä heidät otti poveensa ja unohti näin tehneensä. Sade ajallaan huuhtoisi lehtien tahrat, tuskan kyyneleet. Oli yhä niin tavattoman kaunista, että ratsumies hetken levähti kallo hansikkaallaan: jäänne täältä lähteneen ihmispään. Runoilijan pää. Ratsumiehen mielessä ei liikkunut mitään. Katse ontto, kalman kaltainen. Tyhjä.

Yhdentenätoista matkapäivänä hän oli jättänyt Englannin jo kauas taa. Laivamatka ylitse kanaalin oli ollut samanlainen kuin edellinen: vanhuudenharmaa, kolea ja keinuva. Suorastaan vastenmielinen.

(Naurua)