Kompromississa kaksi subjektia kohtaa tahtojensa taistossa, toinen taho voittaa välttämättä tässä tapauksessa. Nimittäin kaksi subjektia tahtoo ristiin, niin että he eivät kumpikin voi saada tahtomaansa, jos toisen tahto myös toteutuisi. Kompromississa kumpikin tahtova subjekti luopuu jostain tahtomastaan, jotta he kumpikin voisivat saavuttaa edes jotain, kuitenkaan niin, että he eivät joutuisi taistelemaan tahtonsa toteutumisesta! On eittämättä selvää, että kompromissiin suostuva taho alistuu tämän toisen tahdon edessä, oli syy sitten mikä tahansa tähän tahdonvoiman liennytykseen! Kompromissi tehdään konfliktin välttämiseksi, jotta saataisiin edes jotain tahdottua, kun taas konflikti voi pahimmillaan johtaa siihen, että kumpikin taho ei saisi tahtomaansa ja tahdot voisivat menettää vielä paljon muutakin arvokasta.
Jos laskisimme kaikki tahtomme aktit yhteen ja katsoisimme laadullisesti kuinka useasti olemme joutuneet alistumaan ja pettymään ja taas kuinka usein olemme onnistuneet saamaan tahtomamme. Niin silloin voisimme nähdä kuinka voimakastahtoinen olemme olleet tähän mennessä. Voimakastahtoinen ja periksi antamaton luonne olisi joutunut alistumaan vain epäonnistuessaan, mutta ei koskaan periksi antaen. Tasaväkinen tahto taas ei juuri pyri tahtomaan mitään erityisen vaarallista ja on jo siten suostunut kompromissiin, olemalla keskivertainen ja yhteensopiva vallitsevien arvojen ja käsityksien kanssa. Heikkotahtoinen taas ei voisi edes ajatellakaan kyseenalaistavansa muiden tahtoa, vaan alistuu aina muiden tahtoon ilman minkäänlaista vastarintaa. Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä ajattelisivat mitään hyvää alistajistansa.
Mutta silti näyttäisi siltä, että juuri heikkotahtoiset ovat menestyneet kaikista parhaiten nykyisessä yhteiskunnassamme. Mitä tämä voi olla mahdollista, jos heikkotahtoiset, eli kaikkeen alistuvat nöyristelijät ovat päässeet valtaan? Tosiasiassa nämä nöyristelijät eivät ole heikkotahtoisia, vaan he ovat voimakastahtoisia, mutta he ovat suostuneet kompromissiin, jotta voisivat saada haluamansa. Täten he eivät ole täysin puhtaasti voimakastahtoisia, vaan he ovat joutuneet nöyristelemään, jotta voisivat saada tahtomansa. Ajatelkaamme pappeja, jotka nöyristelevät Jumalansa edessä. Kun he ovat nöyristä nöyrimpiä Jumalan palvelijoita, niin silloin he ovat kaikista nöyrimpiä ja alhaisimpia, eli siis kaikista parhaimpia, sillä kukaan muu ei ole niin nöyrä Jumalan edessä. Täten papit ovat tehneet itsestään parempia ihmisiä, jota he ovatkin aina halunneet olla, he ovat kuitenkin joutuneet tekemään kompromissin, jotta saisivat mitä he tahtovat. Pappi siis alistuu Jumalan tahtoon, jotta keskinkertaiset ihmiset alistuisivat papin tahtoon. Keskinkertaisten kunnioitus herrojansa kohtaan tietysti vähenee kun he vertaavat herrojansa kaikista suurimpaan Herraan, ja kohta he jo palvovatkin tätä suurinta herraa, ja yllätys, yllätys, pappien vallan alla!
Pappien kompromissin luonne on erityislaatuinen, koska se on nimenomaan tietoista oman luonteen muokkaamista. Papin täytyy keksiä jotain sepitettyä (tai tarttua jo sepitettyyn valheeseen), jotta saisi valtaa. On siis selvää, että tähän pappiuteen tarttuvat ne, jotka ovat luonteeltansa kavalia ja salamyhkäisiä ja yleisesti ottaen heikkoja. Tässä mielessä pappisluonteet ovat vain saaneet voimakastahtoiset kuristusotteeseensa, eikä kyse ole siitä, että joku oikeasti voimakastahtoinen olisi suostunut kompromissiin, sillä voimakastahtoinen ei suostu koskaan kompromissiin.
On tietysti selvää, että voimme tahtoa monia asioita ja useinkaan ne eivät kaikki ole järkeviä asioita. Sitenpä joku voisi aivan hyvin kysyä, että miksi kaikki mitä me itse tahdomme, täytyisi toteutua, jos satummekin tahtomaan jotain pahaa tai typerää. Tähän on tietysti yksinkertainen vastaus. Nimittäin voimakastahtoiset ovat luonteeltansa terveitä ja hyvätahtoisia. He nimittäin toimivat viettipohjaisesti ja toteuttavat sitä mitä he ovat syntyperäisten ominaisuuksien pohjalta, kun taas pappisluonteet joutuvat kehittämään ja luomaan pohjan omalle vallallensa valheen ja viekkauden päälle. Mikään syntyperäinen ei puhu pappien menestyksen puolesta, mutta koska he voivat suostua kompromisseihin, niin sen takia he voivat voittaa voimakastahtoisemmat, jotka eivät suostu kompromisseihin.
Kuinka sitten papit voittavat voimakastahtoiset? Voimakastahtoiset ovat suurin piirtein aina oikeassa omasta mielestään ja saavuttavat syntyperäisillä ominaisuuksillansa lähes kaiken. Kun voimakastahtoiset ajautuvat konflikteihin silloin kun he eivät saavuta tahtoansa, niin papit taas ajautuvat kompromisseihin. Kompromissi on papille käänteinen konflikti, jossa pappi voi voittaa itsellensä jotain, nimittäin valtaa. Kun voimakastahtoinen houkutellaan tekemään kompromissi, niin samalla pappi, joka eittämättä häviäisi konfliktissa, saavuttaa tahdonvoiton kun voimakastahtoinen joutuu alistumaan papin tahdon edessä. Siispä käsitys siitä, että kompromississa kumpikin tahto joutuu alistumaan, on väärä. Sillä voimakastahtoisen kompromissi on papin voitto, sillä silloin voimakastahtoinen on vietelty turmioon. Kuitenkin väitin, että voimakastahtoinen ei koskaan suostu kompromisseihin, niin tarkoitin sillä sitä, että kun vallitseva ilmapiiri on otollinen tällaiselle käytökselle. Kun vallitsevaan ilmapiiri muuttuu luonteeltansa, niin silloin voimakastahtoiset tukehtuvat, jos vallitsevat arvot muuttuvat luonteeltansa toisenlaisiksi. Miten ilmapiiri sitten voi muuttua, jos voimakastahtoiset eivät tee koskaan kompromisseja? Tietysti keskinkertaiset ihmiset suostuvat kaikkeen mikä ei vaadi suuria ponnisteluita, keskinkertaiset, eli väestön enemmistö ottaa omaksensa mitkä tahansa arvot, jotka sille syötetään, koska se ei ole kiinnostunut arvoista, vaan se haluaa vain rauhaa ja harmoniaa ja suostuu sen takia lähes mihin tahansa. Kun papit eli heikkotahtoiset keksivät, että voimakastahtoiset tekevätkin pahaa keskinkertaisille, niin silloin on kylvetty periksi antamattomien synnynnäisten kunnia-arvoille tuohon siemen. Kansan keskuudessa alkaa pesiä soraääniä herroja kohtaan, onkin olemassa jokin herroja korkeampi Herra, Jumala, jonka edessä maanpäälliset herrat tekevät pahaa kansalle. Ja niinpä keskinkertaiset alistuvatkin uusien herrojensa eli pappien edessä. Siispä papit eivät luonteeltansa ole keskinkertaisia, vaan he ovat heikkotahtoisia, jotka eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä heikkoon tahtoonsa, vaan he haluaisivat kovasti olla voimakastahtoisia ja sen takia he suostuvat kompromissiin, jotta saisivat valtaa.
Jos laskisimme kaikki tahtomme aktit yhteen ja katsoisimme laadullisesti kuinka useasti olemme joutuneet alistumaan ja pettymään ja taas kuinka usein olemme onnistuneet saamaan tahtomamme. Niin silloin voisimme nähdä kuinka voimakastahtoinen olemme olleet tähän mennessä. Voimakastahtoinen ja periksi antamaton luonne olisi joutunut alistumaan vain epäonnistuessaan, mutta ei koskaan periksi antaen. Tasaväkinen tahto taas ei juuri pyri tahtomaan mitään erityisen vaarallista ja on jo siten suostunut kompromissiin, olemalla keskivertainen ja yhteensopiva vallitsevien arvojen ja käsityksien kanssa. Heikkotahtoinen taas ei voisi edes ajatellakaan kyseenalaistavansa muiden tahtoa, vaan alistuu aina muiden tahtoon ilman minkäänlaista vastarintaa. Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä ajattelisivat mitään hyvää alistajistansa.
Mutta silti näyttäisi siltä, että juuri heikkotahtoiset ovat menestyneet kaikista parhaiten nykyisessä yhteiskunnassamme. Mitä tämä voi olla mahdollista, jos heikkotahtoiset, eli kaikkeen alistuvat nöyristelijät ovat päässeet valtaan? Tosiasiassa nämä nöyristelijät eivät ole heikkotahtoisia, vaan he ovat voimakastahtoisia, mutta he ovat suostuneet kompromissiin, jotta voisivat saada haluamansa. Täten he eivät ole täysin puhtaasti voimakastahtoisia, vaan he ovat joutuneet nöyristelemään, jotta voisivat saada tahtomansa. Ajatelkaamme pappeja, jotka nöyristelevät Jumalansa edessä. Kun he ovat nöyristä nöyrimpiä Jumalan palvelijoita, niin silloin he ovat kaikista nöyrimpiä ja alhaisimpia, eli siis kaikista parhaimpia, sillä kukaan muu ei ole niin nöyrä Jumalan edessä. Täten papit ovat tehneet itsestään parempia ihmisiä, jota he ovatkin aina halunneet olla, he ovat kuitenkin joutuneet tekemään kompromissin, jotta saisivat mitä he tahtovat. Pappi siis alistuu Jumalan tahtoon, jotta keskinkertaiset ihmiset alistuisivat papin tahtoon. Keskinkertaisten kunnioitus herrojansa kohtaan tietysti vähenee kun he vertaavat herrojansa kaikista suurimpaan Herraan, ja kohta he jo palvovatkin tätä suurinta herraa, ja yllätys, yllätys, pappien vallan alla!
Pappien kompromissin luonne on erityislaatuinen, koska se on nimenomaan tietoista oman luonteen muokkaamista. Papin täytyy keksiä jotain sepitettyä (tai tarttua jo sepitettyyn valheeseen), jotta saisi valtaa. On siis selvää, että tähän pappiuteen tarttuvat ne, jotka ovat luonteeltansa kavalia ja salamyhkäisiä ja yleisesti ottaen heikkoja. Tässä mielessä pappisluonteet ovat vain saaneet voimakastahtoiset kuristusotteeseensa, eikä kyse ole siitä, että joku oikeasti voimakastahtoinen olisi suostunut kompromissiin, sillä voimakastahtoinen ei suostu koskaan kompromissiin.
On tietysti selvää, että voimme tahtoa monia asioita ja useinkaan ne eivät kaikki ole järkeviä asioita. Sitenpä joku voisi aivan hyvin kysyä, että miksi kaikki mitä me itse tahdomme, täytyisi toteutua, jos satummekin tahtomaan jotain pahaa tai typerää. Tähän on tietysti yksinkertainen vastaus. Nimittäin voimakastahtoiset ovat luonteeltansa terveitä ja hyvätahtoisia. He nimittäin toimivat viettipohjaisesti ja toteuttavat sitä mitä he ovat syntyperäisten ominaisuuksien pohjalta, kun taas pappisluonteet joutuvat kehittämään ja luomaan pohjan omalle vallallensa valheen ja viekkauden päälle. Mikään syntyperäinen ei puhu pappien menestyksen puolesta, mutta koska he voivat suostua kompromisseihin, niin sen takia he voivat voittaa voimakastahtoisemmat, jotka eivät suostu kompromisseihin.
Kuinka sitten papit voittavat voimakastahtoiset? Voimakastahtoiset ovat suurin piirtein aina oikeassa omasta mielestään ja saavuttavat syntyperäisillä ominaisuuksillansa lähes kaiken. Kun voimakastahtoiset ajautuvat konflikteihin silloin kun he eivät saavuta tahtoansa, niin papit taas ajautuvat kompromisseihin. Kompromissi on papille käänteinen konflikti, jossa pappi voi voittaa itsellensä jotain, nimittäin valtaa. Kun voimakastahtoinen houkutellaan tekemään kompromissi, niin samalla pappi, joka eittämättä häviäisi konfliktissa, saavuttaa tahdonvoiton kun voimakastahtoinen joutuu alistumaan papin tahdon edessä. Siispä käsitys siitä, että kompromississa kumpikin tahto joutuu alistumaan, on väärä. Sillä voimakastahtoisen kompromissi on papin voitto, sillä silloin voimakastahtoinen on vietelty turmioon. Kuitenkin väitin, että voimakastahtoinen ei koskaan suostu kompromisseihin, niin tarkoitin sillä sitä, että kun vallitseva ilmapiiri on otollinen tällaiselle käytökselle. Kun vallitsevaan ilmapiiri muuttuu luonteeltansa, niin silloin voimakastahtoiset tukehtuvat, jos vallitsevat arvot muuttuvat luonteeltansa toisenlaisiksi. Miten ilmapiiri sitten voi muuttua, jos voimakastahtoiset eivät tee koskaan kompromisseja? Tietysti keskinkertaiset ihmiset suostuvat kaikkeen mikä ei vaadi suuria ponnisteluita, keskinkertaiset, eli väestön enemmistö ottaa omaksensa mitkä tahansa arvot, jotka sille syötetään, koska se ei ole kiinnostunut arvoista, vaan se haluaa vain rauhaa ja harmoniaa ja suostuu sen takia lähes mihin tahansa. Kun papit eli heikkotahtoiset keksivät, että voimakastahtoiset tekevätkin pahaa keskinkertaisille, niin silloin on kylvetty periksi antamattomien synnynnäisten kunnia-arvoille tuohon siemen. Kansan keskuudessa alkaa pesiä soraääniä herroja kohtaan, onkin olemassa jokin herroja korkeampi Herra, Jumala, jonka edessä maanpäälliset herrat tekevät pahaa kansalle. Ja niinpä keskinkertaiset alistuvatkin uusien herrojensa eli pappien edessä. Siispä papit eivät luonteeltansa ole keskinkertaisia, vaan he ovat heikkotahtoisia, jotka eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä heikkoon tahtoonsa, vaan he haluaisivat kovasti olla voimakastahtoisia ja sen takia he suostuvat kompromissiin, jotta saisivat valtaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos kompromissit ovat heikkotahtoisuutta, niin ilmeisesti terveyden ja voimakastahtoisuuden esimerkki on anarkisti tai de sadelaisen filosofian omaava hedonisti. Ihminen, jolle tärkeää on vain oma etu ja nautinto, sillä siihen vietit ja oma tahto yleensä vievät. Ainakaan minä en jätä kauppaa ryöstämättä omasta halustani vaan koska yhteisön tahto pakottaa minut siihen. Alistun siis.
Tuosta päätelmästä taas olisi melko nopeasti havaittavissa, että yleensäkin järjestäytynyt yhteiskunta vaatii kaikkien jäsentensä taholta alistumista ja siten samalla kitkee tuon vahvatahtoisuuden. Mistä pääsemmekin:
"Sitenpä joku voisi aivan hyvin kysyä, että miksi kaikki mitä me itse tahdomme, täytyisi toteutua, jos satummekin tahtomaan jotain pahaa tai typerää. Tähän on tietysti yksinkertainen vastaus. Nimittäin voimakastahtoiset ovat luonteeltansa terveitä ja hyvätahtoisia."
Tuossa on niin paljon pielessä, että voin vain toivoa sen olevan jossain määrin sarkastisesti kirjoitettu....
>>> Ainakaan minä en jätä kauppaa ryöstämättä omasta halustani vaan koska yhteisön tahto pakottaa minut siihen.
Ihanko totta? Yhteisön tahto? Miten pitkälle tämän yhteisön tahdon täytyy olla yksilöön sisäistettyä, että se muuttuu yksilön tahdoksi?
Kun poliisit olivat lakossa viikkokausia, olisi luullut rikollisuuden edes hieman lisääntyvän. Niin ei käynyt.
Sinällään hyvä pointti. Tuolla tavoin yleensäkin saadaan yksilön ja yhteisön tahdon rajaa sumennettua. Olen silti sitä mieltä, että tuolla logiikalla Pavlovin koirien tahto olisi ollut kuolata. Ei ehdollistaminen muuta tahtoa.
Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että näen kaupan ikkunassa jotain mitä haluan. Voisin sen ottaa, mutta koska yhteisön säännöt sen kieltävät jätän tekemättä. Oma haluni on välttää rangaistus, mutta rangaistuksen uhka on olemassa vain yhteisöllisen subjektin tahdon kautta. Lait on tehty palvelemaan jotain tavoitetta ja alistamaan yksilöt sen alle. Moninaisista motiiveista ja keinoista mm. Focaultin tarkkailla ja rangaista opuksessa.
Eikä poliisin puuttuminen poista kokonaan rangaistuksen uhkaa. Jos se uhka oikeasti poistettaisiin, niin rikollisuus taatusti lisääntyisi.
Sokrates, joka keksi väittää, että vietit ovat vaarallisia ja ne mitä luultavimmin johtavat de Sademaiseen sadomasokismiin?
Kuitenkin yleensä on silti ajateltu, että vietit ovat jotain sellaista, joka ylläpitää elämän kiertokulkua. Mies tekee vaimollensa pyyteettömästi rakkauden tekoja, samalla toteuttaen elämän kiertokulun kaavaa. Siispä tällaiset perusvaistot ja vietit, jotka ylläpitävät elämää ovatkin Sokrateelle jotenkin vaarallisia, joita järjen pitää hallita. Miksi siis tarvitaan järjen tyrannia, jos nämä vietit ovat luonnostaan elämänkiertokulkua tukevia?
Eiväthän voimakastahtoiset tietenkään aina tahdo jotain sellaista, josta seuraa konflikteja. Kyllähän kaikilla on ystävyssuhteita jne., joissa ei taistella tahdosta, vaan kyllähän sitä ystävän tahtoa toteutetaan juuri sen takia, että se on ystävä.
Periksi antamattomuudella tarkoitin lähinnä sitä, että niistä perusvaistoista ja vieteistä ei anneta periksi. Jokainen ihmisjoukko tarvitsee johtajan ja siten sellaiset arvot, jotka ovat voimakkaan johtajan puolella, ovat elämän kiertokulkua tukevia. Myös eriarvoisuus, eli synnynnäinen arvovalta on syntynyt perusviettien johdosta, eikä järkeilyn kautta. Mihin sitten Sokrateen järjen tyrannia perustuu, jos se ei voi perustua elämän kiertokulkua tukeviin vietteihin? Kenties kaunaan?
En muista Sokrateelta juuri tuollaista lukeneeni, mutta kuvaan tietysti sopii. Antiikin kreikan filosofien määritelmä demokratialle oli fyysinen paikka jossa kreikan viisaat miehet "eli he itse" pohtivat syntyjä syviä.
Sokrateelle järjen tyrannia ei käsittääkseni tarkoittanut niinkään viettien kieltämistä kuin niiden kanavoimista. Taas esimerkkinä: avioparin rakastelu on muista aspekteista välittämättä tietyn tarpeen täyttämistä järkevästi ja kanavoidusti. Seksi kenen tahansa vastaantulevan kanssa voi aiheuttaa moraalisen krapulan.
Usein siis kysymys on siitä, että halutaan olla oman itsensä herroja. Samalla myös ehkä nostaa itseään muiden yläpuolelle.
Ja tuohon ajatukseen ja demokratiaan yleensäkin perustuu myös johtajuuden tarve. Yhteisön etu on, että viisain ja vahvin johtaa. Tietyn yksilön kannalta ko. johtajuus ei kuitenkaan välttämättäole toivottua. Kyseessä on tavallaan taistelu kahden halun välillä.
Toisaalta halu määrätä itsestään ja kohtalostaan (jota voidaan kai kutsua voimakastahtoisuudeksi)
Toisaalta taas tieto siitä, että joku muu voisi osata ohjata paremmin. "Vapaus on vastuuta ja siksi useimmat pelkäävät sitä". Tätä voidaan kai pitää heikkotahtoisuutena tai viisautena näkökannasta riippuen.
Tuosta myös halutessaan pääsee helposti alkuperäiseen pappisteemaan. Halu antaa kohtalonsa toisen käsiin voi olla looginen motiivi sille, että lähes kaikilla tunnetuilla heimoilla ja yhteisöillä on ollut jumalolentoja.
Pavlovin koira ei ole yksilö, jonka alkuperäiset halut tukahdutetaan ehdollistamalla. Tämä on väärä mielikuva, yksinkertaistus.
Koiran refleksit ovat alunperin - laumassa - ehdollistuneita. Lauman kannalta selviämisen ehto on, että arvohierakiat toimivat ja syömisjärjestystä ylläpidetään.
Pavlov puuttui olemassaoleviin reflekseihin ja manipuloi niihin ristiriidan. Tämä on eri tilanne kuin mielikuva siitä että edollistamisjärjestelyllä tukahdutettaisiin jokin alkuperäinen halu tai vietti. Koska koiran neurotisoituminen on yksilöreaktio, on helppoa sortua tulkitsemaan Pavlovin koe väärin - niin että koira edustaa alkuperäistä yksilölaatua ja koejärjestely sosiaalista tekijää.
Koira on kuitenkin lähtökohtaisesti sosiaalinen. Tätä ei pitäisi unohtaa.
Vastaavasti ihminenkin on alunalkaen sosiaalinen eläin. Lajityypillinen ihmisyys ei ala yksilöstä vaan yhteisöstä, sosiaaliyhteydestä käsin. Siinä mitä ihminen yksilönä toteuttaa, on olennaisena sisältönä lajin selviytymisohjelma.
Siksi tietty yhteisöllisyys säilyy kaikissa yksilöissä, vaikka esim. yhteisösääntöjen noudattamista virallisesti valvovat instanssit puuttuisivatkin. Kirjoittamattomat lait ovat paljon vahvempia kuin ylöskirjatut.
Yksilön tuntemukset omasta itsestään, haluistaan ja tahdostaan, saattavat olla harhaisia. Suuret halut voivat luoda suuria harhoja. Mielihalujensa toteutumisesta unelmoiva yksilö pitää omia toiveitaan jotenkin taustattomina, omasta itsestä syntyneinä, eikä tunnista niitä sosiaalisen oppimisen tuloksiksi. Haluineen hän sitten törmää yhteisöään vastaan. Tyydytystä hän tuskin saa ennenkuin löytää yhteisiä säveliä.
Mitä ihminen eniten kaipaa? Rakastellessaankin hän kaipaa nautinnon ilmeitä partnerinsa kasvoilla.
Kun antaa niin saa ja päinvastoin.
Elämä voi olla joillekin kuin shakki peliä, jossa siirrellään nappuloita ja lopulta juonikkaasti korjataan potti. Eli, jos teen altruistisen teon nyt, se voi johtaa tiettyihin suotuisiin tilanteisiin jatkossa, jotka taas palvelevat tarkoitusperiäni. Saattaapi olla, että näennäisesti heikkotahtoiset ovat vahvatahtoisia ja juonia pelaajia (kuten esittämäsi kirkonmiehet). Juonikkuus voi kuitenkin kostautua, jos useat välivaiheet aiheuttavat riskin lisääntymisen siihen, ettei alkuperäinen tarkoitusperä toteudu. Uskon, että ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja altruistisinkin alistuva teko voidaan selittää tiettyillä itsekkäillä, tulevaisuudessa realisoituvilla, tarkoitusperillä (äiti Teresa saa tyydytystä auttamisesta - tyydytys=arvostusta muiden silmissä ja psyykkistä helpotusta).