Voimme havaita kuinka valtion lait ovat nykyisin erittäin epäluottavaisia yksilöiden kertomuksia kohtaan, jos niille ei ole muita todistajia. Oikeusjärjestelmä luottaa ennemmin kymmenen todistajan todistuksiin kuin yhden henkilön todistukseen. Kun jokin taho ilmiantaa jonkun yksilön oikeusjärjestelmälle, niin tämä yksilö joutuu järjestämään itse oman oikeudellisen puolustuksensa, nimittäin kertomaan totuuden asianajajallensa. Asianajaja taas kertoo syytetylle, mikä totuus kannattaa kertoa oikeudelle, joka taas päättää asianajajan antamien mahdollisuuksien perusteella millainen puolustus järjestetään. On siis selvää, että syytetyn ei koskaan kannata kertoa oikeudessa totuutta sellaisena kuin sen itse tietää, ennen kuin on kysynyt neuvoa asianajajaltaan. Nimittäin syyttäjän tehtävä on muokata totuudesta sellainen, että se saa syytetyn näyttämään rikolliselta, kun taas puolustusasianajaja pyrkii muokkaamaan totuuden asiakkaallensa suosiolliseksi, eli syytetyn näyttämään mahdollisimman syyttömältä tai ainakin vastuuttomalta.
Valtion sisäisen oikeusjärjestelmän tarkoitushan on taata oikeutta jokaiselle yksilölle. Tämä tietysti voi onnistua vain sillä tavalla, että kukaan ei ole toista arvokkaampi, kun totuudesta puhutaan. Oikeusjärjestelmän toimivuuden takaamiseksi kaikenlainen nepotismi ja sellaiset sosiaaliset suhteet, joissa valitaan joku muiden kuin järjestelmän asettamien ominaisuuksien perusteella johonkin järjestelmän sisäiseen tehtävään. Tämä sama asia pätee myös oikeuden luottamuksessa esim. todistajiin, jos todistajana on sukulainen tai läheinen, niin oikeus vaatii automaattisesti todisteita siitä, että minkäänlaista sukulaisen tai ystävän puolesta tapahtuvaa valehtelua ei tapahdu tässä tapauksessa. Kaikenlainen puolueettomuus on oikeusjärjestelmän olemassaolon ensimmäisen vaatimus. Tämän takia eduskunta säätää lait, mutta ei valvoa niitä. Tämän takia poliisi suorittaa lain valvomisen, mutta ei itse tuomitsemista, vaan sen suorittaa oikeusjärjestelmä. Nyt kun kansan enemmistön ”päätöksellä” säädetyt lait ovat astuneet voimaan, niin poliisi ottaa tehtäväkseen ottaa kiinni sellaiset henkilöt, jotka eivät ole tätä lakia noudattaneet ja toimittaa heidät oikeusjärjestelmän tuomittavaksi tai vapautettavaksi syytteistä. Tässä siis selkeästi ei luoteta siihen, että sama yksilö voisi olla lainsäätäjä, valvoja sekä tuomari. On kuitenkin loogisesti selvää, että siitä, että sama henkilö on lainsäätäjä, valvoja sekä tuomari ei seuraa sitä, että kyseinen henkilö käyttäisi tätä asemaansa välttämättä moraalisesti väärin. Siitä ei myöskään seuraa suurempaa todennäköisyyttä, että niin kävisi. Jostain syystä on kuitenkin päätetty, että kaikki sellaiset asemat, joissa ihminen näyttää saavan paljon päätösvaltaa itsensä suhteen, niin ovat välttämättä ainakin merkkejä mahdollisesta rikoksesta. Tästä on siis syntynyt epäluottamus sukulaissuhteita ja ystävyyssuhteita kohtaan, sillä oikeutta pitää jakaa kaikille, myös muillekin kuin ystäville ja sukulaisille. Tämän takia nimenomaan ystäviä ja sukulaisia pitää epäillä ja loppuen lopuksi pitää myös epäillä niitäkin, joilla ei ole ystäviä ja sukulaisia, jotta varmasti oltaisiin tasa-arvoisia myös niitä kohtaan, joita aluksi epäiltiin. Yksilöön ei siis luoteta, vaan luotettavuutta tuovat sellaiset todistajat, jotka ovat samaa mieltä esitetystä totuudesta ja eivät ole sukulaisia tai ystäviä yms.
Ajatelkaamme vaikka itsepuolustusoikeuksia Suomessa. Jos puolustautuu väkivaltaista hyökkääjää vastaan, niin puolustautuja voi itse joutua vankeuteen liiallisen väkivallan käytöstä. Ja hyökkääjän tappaminen on aina laitonta, vaikka oma henki olisi kyseessä. Vain poliisilla on oikeus tappaa hyökkääjä ja silloinkin pitää löytyä todisteita siitä, että poliisi on toiminut tilanteen vaatimuksien mukaisesti. Mistä siis syntyy se johtopäätös, että on todennäköisempää, että ihminen valehtelee kuin puhuu totta, tällaisissa tapauksissa? Nimittäin mihin muuhun tällainen toimintamalli voi perustua, kuin siihen epäluottamukseen, että yksilö mitä luultavimmin käyttäisi tätä oikeutta väärin? Miksi yksilö, joka tulee oikeuden eteen, on automaattisesti valehtelija ja pyrkii peittelemään asioita? Ja siksi joutuu todistelemaan aivan yksinkertaisia asioita oikeudelle?
Silloin kun oikeus oli sidottu suurten sukujen arvovaltaan. Suurten sukujen ylläpitämä oikeus toteutui nimenomaan sitä kautta, että näillä suvuilla oli etuja, joita he ajoivat. Sukujen sisäiset ”rikokset” ratkaisivat sukujen johtohahmot. Kun taas sukujen ulkopuolisten tekemät rikokset ratkesivat siten, että nämä suuret suvut rankaisivat omaisuutenansa olevia ihmisiä omien käsityksiensä perusteella. Oikeus oli siis sidottu vereen, ylhäinen veri puolusti omaa kunniaansa parhaaksi näkemillänsä keinoilla. Oikeus oli ennemminkin tiettyjen ihmisten välisiä vastakkainasetteluja, joissa yksilöt saivat oikeutta vain omalla toiminnallansa, eivätkä riippumalla toisten harteilla.
Kun taas oikeusjärjestelmässämme syytetty on asetettu täysin abstraktiksi olioksi, joka on täysin tasavertainen kaikkien muiden täysin abstraktien olioiden kanssa. Nyt tämä täysin puolueeton oikeus pyrkii löytämään totuuden tapahtuneesta, siis rikostilanteesta, jossa on tapahtunut jotain lainvastaista. Nyt sitten pyritään rekonstruoimaan tapahtumat uudelleen, niin että puolustus ja syyttäjä keräävät täysin päinvastaisia todisteita tapahtumien kulusta. Tällä tavoin kuvitellaan, että löydetään mahdollisimman puolueettomat todisteet syytetyn syyllisyydestä tai mahdollisesta syyttömyydestä. Syyttäjä pyrkii löytämään sellaisia todisteita, jotka todistavat syytetyn syylliseksi. Kun taas puolustus yrittää löytää sellaisia todisteita, jotka todistavat syytetyn syyttömäksi. Nyt sitten tuomari johtaa tätä prosessia ja valamiehistö/lautamiehistö pyrkii luomaan mielessänsä totuuden tästä tapahtuneesta, tietenkin arvioiden puolustuksen ja syyttäjän esittämiä kokonaiskertomuksia tapahtumista toisiinsa. On selvää, että kun edes tuomaria ei voida pitää luotettavana, niin silloin tarvitaan lautamiehistö, jossa demokraattisesti äänestetään onko syytetty syyllinen, koska eihän yksilöön voi luottaa. Tuomari sitten lopulta ”päättää” (= lukee kirjasta) yksilönä minkälaisen tuomion antaa syylliseksi tuomitulle. Valtio siis kostuu yksilöistä, jotka ovat joko syyttömiä tai syyllisiä. Sinänsä oikeuden antama päätös ei koskaan kerro mitä oikeasti tapahtui, sillä ainahan joku ovela voi luikkia naurettavien sääntöjen ohi ja siten rikkoa lakia. Kunhan vain ei jää todisteita mistään rikollisesta toiminnasta, niin silloin voi tehdä vapaasti pahoja tekojansa. Itse asiassa, tällainenkin ”pahanteko” on kuitenkin nöyryyttämistä, siis että joutuu nöyristelemään lain edessä, jotta ei jäisi sen haaviin, sekin madaltaa ”pahantekijää”. Ikään kuin kertoakseen meille, että se kultainen keskitie on paras, älä tee mitään mikä voisi olla kantaaottavaa ja ilmentää yksilön omaa valtaa! Tai sitten erittäin suuri älykkyys, oveluus ja pirullisuus ovat ominaisuuksia, joilla pärjää oikeusjärjestelmässämme; siis lue voi huijata sitä omien etujensa ajamiseksi.
Loppuen lopuksi tässä ei kuitenkaan toteuteta jotain oikeutta kaikille ja yhtälailla, vaan nimenomaan oikeutta heikoille ja surkeille. Nimittäin nythän kuka tahansa voi hakea oikeutta ja siten tyrmätä toisten korkeammat tavoitteet ja siten heikoimmat yksilöt saavat erityisen paljon oikeutta itsellensä, jota he toisissa olosuhteissa eivät välttämättä saisi. Suurten sukujen jakama oikeus oli oikeutta, jossa herra sääti itse omat lait, valvoi niitä sekä tuomitsi niiden rikkomisesta, täysivaltaisena yksilönä, joka oli vastuussa vain itsellensä, eikä takamaailmaisille jumalille! Kuitenkaan ei ole olemassa mitään todisteita siitä, että tätä valtaa olisi käytetty jotenkin moraalittomasti, ennemminkin uskon, että nykyinen oikeus on omiaan madaltamaan moraalia eikä suinkaan korota sitä! Todellista luonnettaan ei voi piilottaa, vaan sen me voimme nähdä elävinä ja asioista osallisina yksilöinä. Asioihin voimme vaikuttaa omalla panoksellamme, emmekä voi olettaa muiden olevan velvollisia antamaan meille oikeutta, ilman vastikkeita!
Valtion sisäisen oikeusjärjestelmän tarkoitushan on taata oikeutta jokaiselle yksilölle. Tämä tietysti voi onnistua vain sillä tavalla, että kukaan ei ole toista arvokkaampi, kun totuudesta puhutaan. Oikeusjärjestelmän toimivuuden takaamiseksi kaikenlainen nepotismi ja sellaiset sosiaaliset suhteet, joissa valitaan joku muiden kuin järjestelmän asettamien ominaisuuksien perusteella johonkin järjestelmän sisäiseen tehtävään. Tämä sama asia pätee myös oikeuden luottamuksessa esim. todistajiin, jos todistajana on sukulainen tai läheinen, niin oikeus vaatii automaattisesti todisteita siitä, että minkäänlaista sukulaisen tai ystävän puolesta tapahtuvaa valehtelua ei tapahdu tässä tapauksessa. Kaikenlainen puolueettomuus on oikeusjärjestelmän olemassaolon ensimmäisen vaatimus. Tämän takia eduskunta säätää lait, mutta ei valvoa niitä. Tämän takia poliisi suorittaa lain valvomisen, mutta ei itse tuomitsemista, vaan sen suorittaa oikeusjärjestelmä. Nyt kun kansan enemmistön ”päätöksellä” säädetyt lait ovat astuneet voimaan, niin poliisi ottaa tehtäväkseen ottaa kiinni sellaiset henkilöt, jotka eivät ole tätä lakia noudattaneet ja toimittaa heidät oikeusjärjestelmän tuomittavaksi tai vapautettavaksi syytteistä. Tässä siis selkeästi ei luoteta siihen, että sama yksilö voisi olla lainsäätäjä, valvoja sekä tuomari. On kuitenkin loogisesti selvää, että siitä, että sama henkilö on lainsäätäjä, valvoja sekä tuomari ei seuraa sitä, että kyseinen henkilö käyttäisi tätä asemaansa välttämättä moraalisesti väärin. Siitä ei myöskään seuraa suurempaa todennäköisyyttä, että niin kävisi. Jostain syystä on kuitenkin päätetty, että kaikki sellaiset asemat, joissa ihminen näyttää saavan paljon päätösvaltaa itsensä suhteen, niin ovat välttämättä ainakin merkkejä mahdollisesta rikoksesta. Tästä on siis syntynyt epäluottamus sukulaissuhteita ja ystävyyssuhteita kohtaan, sillä oikeutta pitää jakaa kaikille, myös muillekin kuin ystäville ja sukulaisille. Tämän takia nimenomaan ystäviä ja sukulaisia pitää epäillä ja loppuen lopuksi pitää myös epäillä niitäkin, joilla ei ole ystäviä ja sukulaisia, jotta varmasti oltaisiin tasa-arvoisia myös niitä kohtaan, joita aluksi epäiltiin. Yksilöön ei siis luoteta, vaan luotettavuutta tuovat sellaiset todistajat, jotka ovat samaa mieltä esitetystä totuudesta ja eivät ole sukulaisia tai ystäviä yms.
Ajatelkaamme vaikka itsepuolustusoikeuksia Suomessa. Jos puolustautuu väkivaltaista hyökkääjää vastaan, niin puolustautuja voi itse joutua vankeuteen liiallisen väkivallan käytöstä. Ja hyökkääjän tappaminen on aina laitonta, vaikka oma henki olisi kyseessä. Vain poliisilla on oikeus tappaa hyökkääjä ja silloinkin pitää löytyä todisteita siitä, että poliisi on toiminut tilanteen vaatimuksien mukaisesti. Mistä siis syntyy se johtopäätös, että on todennäköisempää, että ihminen valehtelee kuin puhuu totta, tällaisissa tapauksissa? Nimittäin mihin muuhun tällainen toimintamalli voi perustua, kuin siihen epäluottamukseen, että yksilö mitä luultavimmin käyttäisi tätä oikeutta väärin? Miksi yksilö, joka tulee oikeuden eteen, on automaattisesti valehtelija ja pyrkii peittelemään asioita? Ja siksi joutuu todistelemaan aivan yksinkertaisia asioita oikeudelle?
Silloin kun oikeus oli sidottu suurten sukujen arvovaltaan. Suurten sukujen ylläpitämä oikeus toteutui nimenomaan sitä kautta, että näillä suvuilla oli etuja, joita he ajoivat. Sukujen sisäiset ”rikokset” ratkaisivat sukujen johtohahmot. Kun taas sukujen ulkopuolisten tekemät rikokset ratkesivat siten, että nämä suuret suvut rankaisivat omaisuutenansa olevia ihmisiä omien käsityksiensä perusteella. Oikeus oli siis sidottu vereen, ylhäinen veri puolusti omaa kunniaansa parhaaksi näkemillänsä keinoilla. Oikeus oli ennemminkin tiettyjen ihmisten välisiä vastakkainasetteluja, joissa yksilöt saivat oikeutta vain omalla toiminnallansa, eivätkä riippumalla toisten harteilla.
Kun taas oikeusjärjestelmässämme syytetty on asetettu täysin abstraktiksi olioksi, joka on täysin tasavertainen kaikkien muiden täysin abstraktien olioiden kanssa. Nyt tämä täysin puolueeton oikeus pyrkii löytämään totuuden tapahtuneesta, siis rikostilanteesta, jossa on tapahtunut jotain lainvastaista. Nyt sitten pyritään rekonstruoimaan tapahtumat uudelleen, niin että puolustus ja syyttäjä keräävät täysin päinvastaisia todisteita tapahtumien kulusta. Tällä tavoin kuvitellaan, että löydetään mahdollisimman puolueettomat todisteet syytetyn syyllisyydestä tai mahdollisesta syyttömyydestä. Syyttäjä pyrkii löytämään sellaisia todisteita, jotka todistavat syytetyn syylliseksi. Kun taas puolustus yrittää löytää sellaisia todisteita, jotka todistavat syytetyn syyttömäksi. Nyt sitten tuomari johtaa tätä prosessia ja valamiehistö/lautamiehistö pyrkii luomaan mielessänsä totuuden tästä tapahtuneesta, tietenkin arvioiden puolustuksen ja syyttäjän esittämiä kokonaiskertomuksia tapahtumista toisiinsa. On selvää, että kun edes tuomaria ei voida pitää luotettavana, niin silloin tarvitaan lautamiehistö, jossa demokraattisesti äänestetään onko syytetty syyllinen, koska eihän yksilöön voi luottaa. Tuomari sitten lopulta ”päättää” (= lukee kirjasta) yksilönä minkälaisen tuomion antaa syylliseksi tuomitulle. Valtio siis kostuu yksilöistä, jotka ovat joko syyttömiä tai syyllisiä. Sinänsä oikeuden antama päätös ei koskaan kerro mitä oikeasti tapahtui, sillä ainahan joku ovela voi luikkia naurettavien sääntöjen ohi ja siten rikkoa lakia. Kunhan vain ei jää todisteita mistään rikollisesta toiminnasta, niin silloin voi tehdä vapaasti pahoja tekojansa. Itse asiassa, tällainenkin ”pahanteko” on kuitenkin nöyryyttämistä, siis että joutuu nöyristelemään lain edessä, jotta ei jäisi sen haaviin, sekin madaltaa ”pahantekijää”. Ikään kuin kertoakseen meille, että se kultainen keskitie on paras, älä tee mitään mikä voisi olla kantaaottavaa ja ilmentää yksilön omaa valtaa! Tai sitten erittäin suuri älykkyys, oveluus ja pirullisuus ovat ominaisuuksia, joilla pärjää oikeusjärjestelmässämme; siis lue voi huijata sitä omien etujensa ajamiseksi.
Loppuen lopuksi tässä ei kuitenkaan toteuteta jotain oikeutta kaikille ja yhtälailla, vaan nimenomaan oikeutta heikoille ja surkeille. Nimittäin nythän kuka tahansa voi hakea oikeutta ja siten tyrmätä toisten korkeammat tavoitteet ja siten heikoimmat yksilöt saavat erityisen paljon oikeutta itsellensä, jota he toisissa olosuhteissa eivät välttämättä saisi. Suurten sukujen jakama oikeus oli oikeutta, jossa herra sääti itse omat lait, valvoi niitä sekä tuomitsi niiden rikkomisesta, täysivaltaisena yksilönä, joka oli vastuussa vain itsellensä, eikä takamaailmaisille jumalille! Kuitenkaan ei ole olemassa mitään todisteita siitä, että tätä valtaa olisi käytetty jotenkin moraalittomasti, ennemminkin uskon, että nykyinen oikeus on omiaan madaltamaan moraalia eikä suinkaan korota sitä! Todellista luonnettaan ei voi piilottaa, vaan sen me voimme nähdä elävinä ja asioista osallisina yksilöinä. Asioihin voimme vaikuttaa omalla panoksellamme, emmekä voi olettaa muiden olevan velvollisia antamaan meille oikeutta, ilman vastikkeita!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.