Anti-Descartes

En ole kuullutkaan. Aika hyvä ajatus. Toisaalta D:n lauseeseen, ajatukseen sisältyy jo ulkomaailma, koska ei ole ajattelua ilman aivoja eikä ajattelua ilman ympäristöä missä se tapahtuu.

Toisellakin tavalla voi lähteä toisesta päästä: Kokonaisuudesta voi lähteä. Kaikkeudesta. Se on ulkomaailmaa, se on olemassa. Kaikkeus on olemassa on yhtä varma totuus kuin cogito.

Lisäksi voidaan moittia varman todistamisen sääntöjä. Ei niiden niin kovia tarvitse olla kuin väitetään.

Minä olen käsittänyt että ajattelija on tekijä joka tekee ainakin ajattelua. Muut olennot ilmaantuvat ajattelijalle ajattelun kautta ja voivat olla vain ajattelua ja siten eivät muualla kuin ajattelijan ajatuksissa tai voivat myös aistien harhaa erillisten itsenäisten olentojen sijasta.

Jotta ajattelija voisi tehdä eli ajatella ja havainnoida on hänen oltava olemassa.

Mutta en tosin itsekään ajattele itsestäni että olisin välttämättä itsenäinen olento, vaan paremminkin "universumin" osa ja siten osa universumin ominaisuutta. Osallistuisin siis omalta osaltani universumin ajatteluun tai sanoisiko että minussa tapahtuu mitättömän pieni osa universumin ajattelua.

nyt tämä kyllä lähti lapasesta :)

Lisäksi voidaan sanoa: tunnen, siis olen, aistin, siis olen, eli rakentaa koko psyyke, minä. Äärimmäinen skeptisismi pystyy silti vastustamaan joka vaiheessa, mutta onko itse äärimmäisessä skeptisismissä mitään järkeä? Sekö on ainoa oikea tosi filosofinen tapa lähestyä asioita? Enemmänkin se on sofismia, jossa on liian tiukat tiedon ja totuuden kriteerit. Empiirinenkin tieto on tietoa todellisuudesta, vaikka se tulee aistimusten kautta.

On tosiaan hirvittävän vaikea juttu tämä olemassaolo. Aisteihin ei voi luottaa, koska ne ovat niin moraalittomia muutoinkin, ja ajatuskin pettää aina toistuvasti.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että vain sellainen yli-ihminen, joka ei ole aistiensa ja järkensä vanki, voi tietää onko mitään olemassa, itse mukaanlukien. Tämä vaatii luonnollisesti kuudennen aistiasteen yli-intuitiivistä yhteyttä itse yli-jumalaan, joka transendenttisen telepaattisesti näkymättömän signaalin avulla vakuuttaa, että olet olemassa aina silloin tällöin, paitsi kun olet unessa eli tiedostamattomassa tilassa, jolloin olet vain puolikuollut olematon örkki,

Me muut joudumme tietysti toteamaan että fiktiivistä kuvitelmaa tämä kaikki olemassaolo vain on. Sen täytyy olla, koska emme voi saada ehdotonta varmuutta, ja jos emme voi saada ehdotonta varmuutta olevaisen olemassaoloon, loogisesti mitään ei voi olla olemassa, paitsi tyhjä joukko, joka on aina olemassa, koska se on ei yhtään mitään eli olematon olio.

Ontologiset kysymykset ovat niin hirvittävän vaikeita. Ei näitä terveellä järjellä voi ymmärtää, nämä kysymykset on niin supervaikeita.

Olisko ollut Raymond Smullyan? Kuulostaa juuri sen tyyppiseltä läpältä mitä se heittää...

Todellisuutta on eletty, etsitty ja kyseenalaistettu jopa satoja tuhansia vuosia, vaikka tietenkään ei voida tietää, milloin ja miksi syntyi ensimmäiset "esifilosofiset" ajatukset olevaisuudesta. Mutta mihin kehityslinja on johtanut? Filosofia näyttää tällä alueella alueella muodostavan itseään toistavan ongelman, kaikkine korulauseineen ja älykäältä kuulostavine sivistyssanoineen. Miten voi löytää todellisuuden, kun siitä, mikä on ympärillämme, ainoa kertoja ja määrittelijä on filosofiaa harjoittava ihminen itse? Ihminen määrittelee erilaisia todellisuuksia. Toiset kyseenalaistaa ne ja esittää oman määritelmänsä oikeana. Joku kyseenalaistaa sen. Yksi ryhmä oivaltaa, että mikään ei ole oikea, että elämme, ehkä, illuusiossa, tai ehkä illuusiokin on illuusio. Syntyy ajattelumalli, jossa on äärettömiä mahdollisuuksia, jotka kyseenalaistaa kaiken. Jopa. Miten äärettämästä löytää oikean vastauksen olevaisuuteen? Tietenkään ei löydä. Tämä jatkuu, kunnes syntyy ajattelumalli, jossa hyväksytään se, ettei ole olemassa hyväksyttävää vastausta, sillä sekä kysymykset että vastaukset on sisäsyntyisiä, puhumattakaan niistä äärettömistä ideoista. Siksi syntyy itsensä jääväävä tilanne. Toki tämän voi kyseenalaistaa, mutta oletko varma, ettet joudu turvautumaan epätotuuksiin kyseenalaistamisesi tueksi? Ethän voi kuitenkaan tietää, mikä todellisuus on todellista, vai onko mikään. Vai punnitaanko parhaus sillä, kuka osaa haastaa kaikkein filosofiamaisimmin?

Ajattelisin tästä D:n ajatuksesta, että se oli ensinnäkin radikaali hänen omana aikanaan, jolloin ei sallittu (katolinen kirkko) moista yksityistä tai "subjektiivista" ajatusta. Ja se ei ollut radikaali vain silloin vaan nykyisinkin. Jokainen meistä, sinä ja minä, voi sen lausua, 'ajattelen, siis olen', ja tällä todistaa oman olemassaoloni muiden rinnalla ja vertaisena maailmaa tutkiskelevana. Itselleni se merkitsee, että vertaisteni rinnalla katselen (theoria) ja tutkiskelen maailmaa ja omaa olemassaoloani siinä.

Jos joku kirjoittaa, että cogito, ergo sum, ja voidaan todeta hänen juuri kirjoittaneen tuon, on totta, että hän on oikeassa väittäessään, että on olemassa samassa merkityksessä ja maailmassa kuin kynä, paperi, nuo todistajat ja siis koko reaalimaailma ja aiheen reaalinen mielekkyys.