sosiaalisten tilanteiden pelko?

Onkohan sosiaalisten tilanteiden epämiellyttävyydellä jotain yhteyttä paniikkihäiriöön tai esiintymiskammoon?

Hyvien ystävien seurassa voi toki käyttäytyä miten tahansa ja löytääkin hyviä puheenaiheita, mutta vieraitten ihmisten kanssa mitään yhteistä on vaikea heti löytää. Yleisesti, kun ihmiset tuntuvat jauhavan kaikkea, mikä ei pätkääkään kiinnosta ja osa heistä taas on niin älykkäitä, että heidän kanssaan ei siksi osaa vain keskustella. Sitten jos sanookin jotain tuntuu, että he tulkitsevat kommentit tyhmiksi ja täysin eri "aaltopituutta" oleviksi. Eihän sillä sinänsä väliä ole, jos ei liiku ihmisten seurassa. Mutta sitten on niitäkin tilanteita, missä ei vain saa sanotuksi jotain, vaikka haluaisi. Sairasta.

On niin outoa, että pelkää tilanteita, missä ei mitään pelättävää olekaan. Jotenkin jos osaisi käyttää luovuuttaan ja nähdä tilanteet ihan uudessa valossa... Mutta ei. Ei kai tässä auta muu kuin mennä lääkärin vastaanotolle rauhoittavia hakemaan tai sitten muuten vain "neuvoa-antavalle".

Tästä viestistä ei ole mitään apua kenellekään, mutta jos joku oikeasti osaisi sanoa tuohon sosiaalisten tilanteiden pelkoon jotain fiksua, niin olisin kiitollinen minäkin.

Enpä ole tullut ajatelleeksi, että tuo sosiaalinen epävarmuus voisi johtua arvaamattomista vanhemmista. Omat vanhempani joivat aika rankasti, vaikka työnsä hoitivatkin, olivat siis varsinaisia kaappijuoppoja. Jokainen ilta päättyi kovaääniseen väittelyyn vanhoista asioista ja jos me lapset pyysimme heitä olemaan hiljaa kun on aikainen herätys, isälläni oli tapana sanoa, että meillä on päässä vikaa kun ei uni tule.

Olen kuitenkin luullut sosiaalisten ongelmieni johtuvan heikosta itsetunnosta - siis siitä, että minua ei koskaan kehuttu, vaan hienoimpiakin saavutuksia vähäteltiin. Etenkin äitini, joka hiljensi isänikin harvat kehut vähättelyllään. Myös minulla kuluu valtavasti energiaa seurassa siihen, että tutkani on viritetty äärimmilleen: seuraan eleitä, ilmeitä, äänenpainoja ja niiden puuttumista ja koetan päätellä, mitä toinen ajattelee tai haluaa. Niinpä kaikennäköinen sosiaalinen kanssakäyminen uuvuttaa minut täysin ja viihdyn enimmän osan ajasta yksin.

Mielenkiintoisen näkökulman toit esiin, kun arvelet, että vanhempien riitely olisikin olennainen syy jännittämiseen. Omat vanhempani olivat selvinpäinkin pääasiassa pahantuulisia, joten eipä ihme, että sitä kulkee varpaillaan ihmisten seurassa.

En tiedä, osaanko sanoa mitään hyödyllistä (ainakaan tähän aikaan yöstä, kun mieli ei enää ole ihan skarppi vaikka kofeiini taas valvottaa :)), mutta te kaikki puhuitte itsellenikin todella tutuista asioista. Minulla on ollut samantyyppisiä jännitysoireita kaikissa sosiaalisissa ryhmätilanteissa yläasteen alusta asti, ja ne kärjistyivät lukioaikoina niin, että koulun ruokalaan meneminen (ja kadulla käveleminen, suuriin avoimiin tiloihin meneminen) kävi melkein mahdottomaksi, sain kerran paniikkikohtauksen kuin tyhjästä ja olin jo vaihtaa lukiota (mutta minnekäs ne oireet sillä olisivat kadonneet)

Aloin kuitenkin päästä jännityksen kanssa sinuiksi noin vuosi sitten, persoonallisuus- ja temperamenttipsykologian kursseilla käymällä ja kanssajännittäjien kanssa juttelemalla.
Eräänä päivänä junassa istuessani ja jännittäessäni sain äkkiä ahaa-elämyksen: keksin, että olen temperamentiltani ja perusfysiologialtani helposti reagoiva ihminen, reaktioiden heräämiskynnys on matala niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Tajusin, että tämä näkyy vähän kaikessa: jännitysoireissa, siinä että havaitsen helposti ihmisten tunnetiloja ja eleitä (niinpä, minustakin on tullut vuosia jännittäessäni oikea ekspertti ihmisten tulkitsemisessa etenkin nyt, kun olen ihmisten tarkkailussa pystynyt jättämään itseen liittyviä negatiivisia tulkintoja yhä enemmän taka-alalle), siinä että olen ollut aina perheessäni herkin näyttämään tunteita ja itkemään, että minulla on hirveän huono "viinapää" ja että yksikin kahvikupillinen voi saada olon ihan maaniseksi, että oireilen stressiin helposti fyysisesti ja huomaan kaikenlaisia kipuja liiankin herkästi, siinä että reagoin myös lievillä pakko-oireilla ahdistukseen..

En välitä edes siitä, että tämä keksimäni "viitekehys" ei ole mikään aito ja todennettu psykologinen teoria; se kasvoi osittain psykologisista teorioista (etenkin temperamenttiteoriat) ja osittain ihan omassa päässäni :). Tärkeintä on, että se on omalla kohdallani toiminut: nyt ajattelen, että minusta ei koskaan voi tulla ei-jännittäjää, eikä sellainen tavoite enää kiinnostakaan - aina kun asia vähän harmittaa, palautan mieleen nuo muut "herkkä reagoivuus"-teoriaani liittyvät piirteet, kuten sen, että olen herkkä havaitsemaan muiden tunnetiloja ja sinut tunteellisuuteni kanssa. Luulen, että tämä ajatus toimii itselläni juuri siksi, että vaikka yhä jännitänkin, en enää koe jännitystä kovin negatiiviseksi asiaksi, jopa positiiviseksi välillä! Enpä olisi uskonut lukioaikoina..
Jännitystilanteissa ei toisin sanoen enää herää läheskään niin negatiivisia tunteita jännitykseen ja jännittäjänä olemiseen liittyen. Olen nyt huomannut, että ainakin omalla kohdallani nämä tunteet (koin itseni huonoksi, tyhmäksi, kontrolloimattomaksi..) olivat pahempi juttu kuin itse jännitys! Ilman noita tunteita osaan nyt jännittää aika rauhassa, neutraalisti, eikä jännitys pääse pahenemaan edes puoleen siitä mitä se oli ennen. En vieläkään rakasta ihmislaumoja ja kaupungilla kävelemistä, mutta olen itselleni nykyään paljon armollisempi näissä asioissa.

Tulihan kirjoitettua pitkä juttu...en tiedä, oliko tässä ajatuksessa mitään, mikä auttaisi muita ihmisiä kuin minua; luulen, että jokaiselle yksilölliselle persoonallisuudelle sopii ihan omanlaisensa hallintakeinot. Psykologit ja psykiatrit varmasti voivat auttaa näitä keinoja löytämään, kunhan löytyy ammatti-ihminen jonka kanssa "kemiat pelaa" ja joka on suunnilleen samoilla aaltopituuksilla. Tahdoinkin oikeastaan vain kertoa, että näitä hallintakeinoja, vieläpä ihan toimivia, saattaa löytyä näinkin yllättävän ahaa-elämyksen kautta :).

Kaikkea hyvää ja mukavaa kevään jatkoa teille kaikille!

minullakin oli paljon jännittäiskohtauksia, kun jouduin esim. työpaikassa seurustelemaan vanhempien työkavereitten kanssa. Muistan, kuinka kerran pelkäsin lähteä huoneestani ulos käytävälle. Jouduin psyykkaamaan itseäni, että minun on uskallettava avata tuo ovi ja vain mentävä. Lähdin kuitenkin ja pelko meni ohi. En osaa antaa neuvoa, mutta sen olen huomannut, että iän karttuessa rohkeuskin kasvaa jonkin verran. Nyt lähes kuusikymppisenä olen melko rempseä ja itsetuntokin on kohdallaan. Olisinpa nuorena vain jo uskaltanut rohkeammin mennä sosiaalisiin tilanteisiin, silloin elämä oli ollut paljon helpompaa. Muistan kadehtineeni luonnostaan rohkeita tyyppejä. Tsemppiä sinulle!

Hei,

Kirjoitan minäkin, vaikken neuvoja osaakaan antaa. Samanlaisesta sosiaalisesta jännityksestä olen itsekin aina kärsinyt, vaikka perhetaustani onkin kovin erilainen: vanhempani eivät koskaan ole juoneet tai olleen humalassa edessämme, riidelleetkin (yleensä) vain suljettujen ovien takana, rakastaneet meitä jne. Ei siis mitään karkeitä psykologisia rikkeitä (heh).

Jokaisessa perheessä on tietysti kuitenkin omat ongelmansa ja jokaisella meistä omat traumansa. Minä en tiedä, mistä ujouteni je ihmispelkoni juontaa juurensa, tiedän vain että olen siitä vuosia kärsinyt.

Lukiossa tunsin parantuneeni, ja kerran eräs silloisista uusista ystävistäni purskahti nauruun kun kerroin olevani ujo. Olin siis oppinut ainakin peittämään sen.

Lukion jälkeen muutin ulkomaille, ja siellä ujous taas iski. Syynä oli tietenkin toisaalta uusi kieli- ja kulttuuriympäristö, mutta myös joku paljon henkilökohtaisempikin asia, en oikein tiedä mikä. Nyt olen asunut täällä 7 vuotta, ja ujous alkaa hellittää. Toisaalta sosiaalisesti tunnen olevani 'jälkeenjäänyt', koska tykkään olla yksin ja työni on sellainen, että vietän usein aikaani yksin enkä siis yksinkertaisesti kommunikoi ihmisten kanssa erityisen paljon. Silloin puhumisesta tulee taas vaikeaa, kun unohtaa kuinka ihmisten kanssa ollaan.

Olen myös itse, kuten joku edellä kirjoittaneista, 'herkästi reagoiva', reagoin kaikkeen sekä fyysisesti että emotionaalisesti erityisen voimakkaasti. Olen suunnattoman empaattinen ja eläydyn toisten tunteisiin paljon vahvemmin kuin monet muut (vaikka tuskin sitä muut huomaavatkaan). En ollut koskaan ajatellut asiaa, ja selityksesi kuulosti kivalta. Kenties siitä johtuu, että haluan viettää aika rauhallista elämää, kun kaikki pienimmätkin asiat herättävät voimakkaita tuntemuksia. Toisaalta itseä kannattaisi kai myös karaista...

Sitä siis vain että voimaa kaikille sosiaalisesti lahjattomille, haluttomille, ujoille yms. Kyllä meillekin on paikkamme ja meitä tarvitaan yhtä paljon kuin niitäkin, jotka mielestämme ovat normaalimpia.