Pieni tila, valtavan kokoinen todellisuus.

Todellisuus on n. 13x14 cm tilassa muodostunut ilmiö. Sen ulkopuolella ei ole mitään mitä voisimme havaita. Illuusio syntyy siis kahdella tavalla: 1. koemme suuren tilan ja siinä olevia asioita ja tapahtumia. 2. koemme itsemme pienenä yksikkönä osana kaikkeutta. 3. koemme olevamme itseämme ohjaavina. Kuitenkin kaikki mitä koemme on olemassa vain ja ainoastaan siinä 13x14 cm tilassa.

Aivot on siis suljettu ympäristö, jonka ulkopuolelle ei voi nähdä. Emme voi edes tietää onko mitään ulkopuolta, mutta automatiikkamme ja rajoitteellisuutemme johtaa meidät uskomaan ja kokemaan, että olemme oikeasti sitä mitä koemme ja siellä miessä koemme olevamme... kotona, töissä, valtavassa universumissa. Mielenkiintoista onkin, että miten niin valtavan kokoinen ja monimutkainen asia voidaan kokea aitona ja tapahtuvana. Koemme jopa valtavia etäisyyksiä ja koemme voivamme liikkua pisteestä A pisteeseen B. Aivojen sisällä näin tapahtuu, mutta mitä tapahtuu niiden ulkopuolella?

Aivot sen mukaan miten ne koemme on fyyseltä olemukseltaan tavallaan kuin planeetaario. Se on määrätyn kokoinen ja muotoinen. Mieli taas on kuin planetaariossa esitettävä ohjelma. Se kadottaa seinät, rajat, ja havaitsija näkee pienemmän tilan sijaan valtavan kokoisen asian, vaikka galaksin, tai universumin. Jos pystyisimme poistumaan "planetaariosta", millaista sen ulkopuolella voisi olla? Ihmistarhoja, kuten Matrixissa? Kehittynyttä tietojärjestelmää, tietokonetta tms. käyttävä kehittynyt eliö? Vai ei yhtään mitään? Voiko tietoisuus olla pelkkää keskittynyttä ja jakautunutta energiaa? Tietenkin se vakiintunut "todellisuuskuva" haluaa kiistää kaiken muun paitsi sen mikä on vakiintunut. Me kun osaamme selittää kokemuksemme olevan juuri sellainen kuin sen koemme. Ja luonnollisena, jopa itsestään selvänä. Sen murtuminen tai murtaminen olisi eräiden selitysten mukaan jopa todellisuuden hämärtymistä, jopa mielisairautta. Me vain haluamme pitää siitä kiinni, missä koemme hyvää oloa.