En halua parantua

Joka toinen anoreksiapotilas ei parannu, vaan jää oireilemaan - tai kuolee. Sydän voi pettää. Oikeasti syömishäiriö rasittaa todella paljon sydäntä.

Haluat apua, mutta et halua apua. Itse sinun on tehtävä valintasi. Tiedät riskit ja haitat elämänlaadulle. Vanhemmissasikin ja kouluterveydenhuollossa on vikaa, kun sinun on annettu sairastaa. Laihuushäiriösi pitäisi olla näkyvä ja mitattavissa. Eli asiaan olisi pitänyt puuttua.

Entä jos etsisit jonkun auttavan puhelimen numeron, ja soittaisit sinne nimettömästi? Silloin saisit ulkopuolisen kuuntelijan, mutta kukaan ei ole pakottamassa sinua mihinkään. Voisit saada ideoita asiasi selvittelyyn.

Itse sairastin nuorena hoitamattoman syömishäiriön. Siitä selvisin, mutta tuli muita sairauksia, ja päädyin nuorena eläkkeelle. Olen ihan samassa painossa nyt keksi-iässä kuin ennen laihdutuksen aloittamista nuorena. Ja tämä paino on itselleni ihan hyvä, normaali pienikokoisen ihmisen paino.

https://www.mll.fi/vanhemmille/toiminta-lapsiperheille/lasten-ja-nuorten-puhelin/

Tee itse päätöksesi. Itseäni kaduttaa, kun menin ulisemaan lääkärille tästä ja sen jälkeen en saanut olla enää rauhassa. Koko ajan joku vahtii syömistä ja liikkumista enkä saa laihduttaa rauhassa. Siinä meni viimeinenkin autonomia. Mutta kannattaa todella miettiä tuota.

Tuttu juttu.
Vielä silloinkin kun elämä muuttuu pelkäksi h:vetiksi ja tuskaksi, kun anoreksia muuttuu ihanasta ystävästä julmaksi kiduttajaksi - sillä se muuttuu! - ei siitä halua eikä uskalla luopua.
Sitä saattaa vallita kauhea ambivalenssi, haluan parantua mutta en halua parantua!
Jokin sielussa huutaa ja pyytää apua, mutta sitten "se toinen" kiristää otettaan ja upottaa kyntensä entistä syvemmälle.
Tätä samaa olen läpi käynyt reilut kymmenen vuotta kunnes hakeuduin jo täysi-ikäisenä ulkomaille hoitoon. Silloin alkoi hidas tie toipumiseen joka sekin kesti vuosia ja edelleenkään ei suhteeni ruokaan ole täysin normaali.

Myös minulta lähti hiukset. Ajelutin ne kokonaan pois ja minua luultiin syöpäpotilaaksi koska olin äärettömän laiha.
Ei pitäisi tänne kertoa pituuksia ja painoja koska ne voivat toimia triggerinä mutta olin ja olen 168 cm ja alimmillani painoin 33 kiloa ja päämäärä oli 28 kiloa!
Siitä ymmärtää miten sairaat anorektikon aivot ovat.
Olin pari kertaa sisätautiosastolla koska pelättiin että kuolen. Sieltä kuitenkin taas nousin ja homma jatkui. Mitään kunnollista hoitoa en Suomessa saanut, ja siksi kun mahdollisuus siihen avautui lähdin ulkomaille hoitoon.
Motivaatiota parantua oli hieman tullut koska en enää jaksanut sitä tuskaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut kuolema oman käden kautta.
Muistoksi tästä kaikesta jäi sydämen rytmihäiriöt, osteoporoosi jonka takia olen katkonut erinäisiä luita ja metallilevy asennettu ranteeseen. Psyykkiselle puolelle jäi ahdistuneisuus jonka kanssa olen tosin oppinut elämään ja osaan käsitellä sitä aika hyvin.
Tällä hetkellä - olen aikuinen nainen - painan 53 kiloa. Läääkäri haluaisi että nostaisin 56 kiloon jotta olisin turvallisella puolella mutta en pysty. Hyvä kuitenkin näin enkä ole sairaalloisen laiha.
Ihmiset eivät ymmärrä miten kauheasta sairaudesta tässä on kysymys! Ja vakavasta. Tämä on eniten kuolemaan johtava psyykkinen sairaus. En voi ymmärtää miksi hoito on niin huonoa Suomessa? Esim. alkoholisteille on matalan kynnyksen katkopaikkoja, kuntoutusta, hoitoa, mutta siaraus joka turmelee ja jopa tappaa usein hyvinkin nuoria tyttöjä ja myös poikia on jätetty oman onnensa nojaan. Kun täytät 18 sinut potkaistaa pois hoitopaikoista ja saat selvitä omillasi.
Hoitotaito puuttuu Suomessa, ei osata eikä ymmärretä. Miski?