Naapurin kaksoiselämä, osa 15

Kirsi irroittautui hieman taakse päin, mutta ei irroittanut vielä otettaan minusta. Hän katsoi minua suoraan silmiini ja kysyi: - ”Tarkoitatko sitä oikeasti?”. Hän piti pienen tauon, katsoi edelleen minua tiiviisti ja jatkoi: ”Tiedätkö, minulla ei juuri oikeita ystäviä ole, joten jos pidät minua hyvänä ystävänäsi, niin se merkitsee minulle hyvin paljon.”. Kirsi näytti hyvin vakavalta. Hän ei lausunut sanoja kepeästi, vaan ilmeisesti mitä suurimmassa määrin tarkoitti sitä mitä sanoi. En saattanut sanoa mitään hetkeen, vaan katselin lähietäisyydeltä hänen ihania silmiään, pientä siroa nenäänsä, aistikkaita, täyteläisiä huuliaan, jotka olivat hiukan raollaan. Huulet oli maalattu kauniin punaisiksi ja ne kiilsivät kutsuvasti – olisin voinut vaikka suudella häntä! Villi mielikuvitukseni teki taas temput, minkä vuoksi huomasin ajattelevani, että Kirsin huulet näyttivät ihan...hmm.. hävyltä! Kiireesti kokosin ajatukseni, ettei hiljaisuudesta olisi tullut kiusallisen pitkää, ja sanoin: - ”Kirsi, minullakaan ei todella hyviä ystäviä ole, mutta jos sinä hyväksyt minut, niin olisin kovin otettu ystävyydestämme. Sopiiko?”. Kirsi hymyili ja hymy ulottui myös hänen silmiinsä – nyt ne näyttivät sädehtivän. – ”Tottakai, Satu!”, hän sanoi hellästi ja moiskautti suukon poskelleni rutistaen minua vielä kerran, ennenkuin päästimme irti toisistamme. Sanoin hänelle, että kahvi olisi tuotapikaa valmis ja pyysin hänet peremmälle.

Menin edellä keittiöön ja Kirsi seurasi perässä ripustettuaan päälystakkinsa naulakkoon. Hänen kävellessään keittiöön, kuulin että hänellä oli korkokengät jalassa, koska tuttu kopina kantautui korviini. Kirsi ilmeistyi keittiöön ja istahti pöydän ääreen. Katsoin häntä ja panin merkille aistikkaan vaalean persikan värisen paitapuseron ja kahvinruskean hieman polven alapuolelle ulottuvan hameen. Jalassaan hänellä oli vaalean beigen väriset kauniit avokkaat. Hän näytti hyvin elegantilta. – ”Näytät tosi hyvältä, niinkuin aina.”, sanoin hänelle kääntyessäni ottamaan kahvikuppeja kaapista. – ”Anteeksi, kun minulla on vain tällaiset kotivaatteet..”, jatkoin hieman nolona.

- ”Oi, kiitos kohteliaisuudesta, armon neiti!”, Kirsi vastasi ystävällisesti nauraen ja jatkoi heti perään: ”Voi, älä suotta pyytele anteeksi - kotonaan jokainen on miten haluaa!”. Katoin meille kupit ja kaadoin kahvia. Juttelimme paljon eri asiota ja aiheet vaihtuivat tuhkatiheään. Kirsin kanssa oli silti todella helppo keskustella, koska aiheiden vaihto ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Nautin suuresti hänen ilmeikkäästä puheestaan ja hänen tavastaan elävöittää sitä käsien ja ilmeiden avulla. Nauroimme paljon ja aika tuntui liitävän siivillä.

- ”Ottaisitko viiniä? Minun ainakin tekee mieli.”, kysyin Kirsiltä.

- ”Kiitos, mielelläni.”, hän vastasi.

Kaadoin laseihin viiniä ja pyysin Kirsiä olohuoneeseen. Istuuduimme alas – Kirsi nojatuoliin ja minä sohvalle. Kilistimme laseja ja joimme hieman todeten viinin varsin hyväksi. Kirsi laittoi lasin sohvapöydälle ja sanoi samalla: - ”Tässäkö se ystävääni pahoinpidellyt pöytä nyt sitten on?”

Tunsin punan lehahtavan poskelleni, sillä keskustelu alkoi liikkua hieman arveluttavalla alueella ja minun piti olla tarkkana.

– ”Joo, siihen kulmaan minä varpaan tälläsin oikein kunnolla. Kyllä teki kipeää..”, vastasin hieman levottomuutta tuntien.

- ”Tiedätkö, että varpaaseen voi tulla helposti hiusmurtumia kun oikein pahasti lyö sen johonkin. Minullakin on ollut ja se oli kipeä pitkään.”, Kirsi sanoi ottaen taas kulauksen viinistään.

Minun oli pakko ottaa myös, sillä suutani kuivasi keskustelun yllättäen saama käänne. – ”Niin, mutta ei siinä ainakaan tunnu mitään.. vähän jomottaa kyllä, mutta kyllä se varmaan siitä asettuu.”, yritin kääntää keskustelua pois aiheesta.

- ”Annapas kun katson sitä varvasta, vaikken mikään lääkäri olekaan.”, Kirsi pamautti yhtäkkiä.

Vatsaani puristi ja aivoni työskentelivät kuumeisesti keksiäkseen jonkun pakoreitin siltä polulta, jolle keskustelu nyt oli siirtynyt.

- ”Kiitos, Kirsi, mutta ei sinun tarvitse.. kyllä se paranee”, estelin ääni hieman väristen.

- ”Kyllä tarvitsee, koska olet hyvä ystäväni ja minä haluan auttaa sinua, koska sinäkin olet auttanut minua poikien kanssa! Ei kai sinua ujostuta näyttää jalkaasi minulle?”, Kirsi väitti vastaan ja hymyili kysymykselleen.

En keksinyt enää mitään järkevää vastalausetta, joten tunsin olevani selkä seinää vasten. Minun olisi pakko näyttää Kirsille varvastani. Ongelma vain oli se, että minulla oli lateksisukat edelleen jalassani! Otin pitkällä siemauksella viinilasin tyhjäksi Kirsin katsoessa minua kysyvästi. En voinut enää muuta, joten nostin vasemman jalkani Kirsin syliin. Käänsin pääni sivulle, koska minua hävetti niin paljon, etten voinut kohdata Kirsin katsetta. Kasvoni olivat aivan tulipunaiset.

Kirsi notsi jalkateräni käsiensä väliin ja alkoi ottaa tennissukkaa pois jalastani samalla sanoen: - ”No niin.. katsotaanp...”. Hänen lauseensa jäi kesken ja hän kääntyi tuijottamaan minua suurin silmin.