En koe olevani ihminen jonka on helppo rakastua. Ihastuminenkin vaatii jo hieman enemmän ja vieläpä se, että tuo tunne kestää. Saatan kyllä viehättyä ihmisistä hetkellisesti, mutta usein huomaan kuinka mielenkiinto lopahtaa kuitenkin aika nopeasti. Voi olla, että olen jotenkin ylisuojeleva itseäni kohtaan ja siksi karistan ihmiset pois ympäriltäni ennen, kuin alan tuntemaan jotain enemmän. Tiedän tuon olevan pelkuruutta ja tällä hetkellä myönnän olevani pelkuri. En oikein uskalla päästää ketään lähelleni, enkä tavallaan edes tiedä haluanko? Jopa ihastuminen uuteen ihmiseen tuntuu liian pelottavalta ajatukselta – saatika sitten rakastuminen. Jos se nyt on enää koskaan kohdallani edes mahdollista? Pakko myöntää, että usko uuteen rakkauteen on ollut koetuksella eron jälkeen.
Tiedän, että rakastumisen pelkääminen heijastuu edellisestä suhteestani. Se kielii sitä surullista tarinaansa, että suhde entiseeni on jatkunut aivan liian kauan eron jälkeenkin. Tilannetta on tekohengitetty ja ylläpidetty turhan pitkään. Jos yhteinen taival on päättynyt – on typerää kuluttaa aikaa ja särkeä sydäntään yhtään enempää. Olen kuitenkin tunneihminen ja tunteet vievät – vaikkakin sitten joskus eteenpäin menon sijaan taaksepäin. Osittain tämä koko pitkään jatkunut prosessi on vaikuttanut siihen, että olen alkanut tuntemaan oloni jotenkin penseäksi miesten suhteen. Välillä mietin voinko enää oikeasti ikinä tuntea ketään kaksilahkeista kohtaan mitään sellaista, jota olen entisen kanssa kokenut? Haluaisin uskoa rakkauteen ja siihen, että voin vielä joku päivä todella rakastua – mutta en tiedä onko se mahdollista? Juuri nyt tunne-elämäni tuntuu olevan todella haavoittuva ja siksipä en tiedä uskallanko antaa kenenkään haavoittaa sitä enää yhtään enempää. On huomattavasti helpompaa olla yksin.
Olen aina jollain tavalla salaa ihaillut ihmisiä, jotka ottavat nämä parisuhde- ja rakkausjutut kepeästi. Erosta toivutaan käden käänteessä ja uudellekin annetaan mahdollisuus lähestulkoon samantien. Miten jotkut sen tekevät? Vai onko se juurikin sitä, ettei mietitä liikoja? Annetaan vaan elämän viedä – katsellaan ympärille ja annetaan ihmisille mahdollisuus? Minusta nimittäin tuntuu – etten edes katso ympärilleni. Ei vaan kiinnosta. Kuljen laput silmillä ja ystävien kanssa ulkona käydessäkin fokus on lähinnä viinilasissa, sekä heidän kanssa seurustelussa. Ei siis sillä, että baareista ketään löytäisi mutta onhan siellä ehkä suurempi mahdollisuus tutustua uusiin tyyppeihin, kuin keskellä Helsingin katuja? Tai en minä tiedä. Nuorempanakaan en ollut mikään treffailija, joten olen kieltämättä näissä jutuissa melkeinpä amatööri. En myöskään ole se rohkein tutustuja vaan vähän ujo, kuten tiedättekin.
Onmyownway.
Tiedän, että rakastumisen pelkääminen heijastuu edellisestä suhteestani. Se kielii sitä surullista tarinaansa, että suhde entiseeni on jatkunut aivan liian kauan eron jälkeenkin. Tilannetta on tekohengitetty ja ylläpidetty turhan pitkään. Jos yhteinen taival on päättynyt – on typerää kuluttaa aikaa ja särkeä sydäntään yhtään enempää. Olen kuitenkin tunneihminen ja tunteet vievät – vaikkakin sitten joskus eteenpäin menon sijaan taaksepäin. Osittain tämä koko pitkään jatkunut prosessi on vaikuttanut siihen, että olen alkanut tuntemaan oloni jotenkin penseäksi miesten suhteen. Välillä mietin voinko enää oikeasti ikinä tuntea ketään kaksilahkeista kohtaan mitään sellaista, jota olen entisen kanssa kokenut? Haluaisin uskoa rakkauteen ja siihen, että voin vielä joku päivä todella rakastua – mutta en tiedä onko se mahdollista? Juuri nyt tunne-elämäni tuntuu olevan todella haavoittuva ja siksipä en tiedä uskallanko antaa kenenkään haavoittaa sitä enää yhtään enempää. On huomattavasti helpompaa olla yksin.
Olen aina jollain tavalla salaa ihaillut ihmisiä, jotka ottavat nämä parisuhde- ja rakkausjutut kepeästi. Erosta toivutaan käden käänteessä ja uudellekin annetaan mahdollisuus lähestulkoon samantien. Miten jotkut sen tekevät? Vai onko se juurikin sitä, ettei mietitä liikoja? Annetaan vaan elämän viedä – katsellaan ympärille ja annetaan ihmisille mahdollisuus? Minusta nimittäin tuntuu – etten edes katso ympärilleni. Ei vaan kiinnosta. Kuljen laput silmillä ja ystävien kanssa ulkona käydessäkin fokus on lähinnä viinilasissa, sekä heidän kanssa seurustelussa. Ei siis sillä, että baareista ketään löytäisi mutta onhan siellä ehkä suurempi mahdollisuus tutustua uusiin tyyppeihin, kuin keskellä Helsingin katuja? Tai en minä tiedä. Nuorempanakaan en ollut mikään treffailija, joten olen kieltämättä näissä jutuissa melkeinpä amatööri. En myöskään ole se rohkein tutustuja vaan vähän ujo, kuten tiedättekin.
Onmyownway.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ei näitä kannata täällä miettiä.
Jos ei ole ikinä rakastunut, ei voi edes tietää mistä sinä haaveilet.
Sanoisin sinulle, että ole onnellinen. Koit sen edes kerran.
Kyllä itsekin nuorempana ihastuin muutaman kerran, nykyään ei tapahdu edes sellaista. Ja jos näin kokeneemmilla päivillä haaveilee jostain sellaisesta tunteenpalosta mihin nuorempana kykeni, niin en ole ollenkaan varma että se on realismia ainakaan tällaiselle analyyttiselle luonteelle.
Muistan että lapsena mummolan pihamaalla oli ihan valtavia kiviä, vuoria suorastaan. Nykyään ne vaikuttavat melko pieniltä murikoilta.
Onko se sitten pelkoa vai mitä. En tiedä, mutta syntyjään olen ollut tällainen. Mitään suuria haavoja tai pettymyksiäkään omissa ihmissuhteissa ei ole käynyt. Parisuhde-elämääni kuvaa parhaiten sanat toveruus ja kumppanuus.
Kyllä. Pystyn täysin samaistumaan aloitukseesi.
Ei pelota. En mieti tuollaisia asioita. Ihastun ja rakastun, jos kohdalle osuu sopiva ihminen. Ei siinä ole mulle sen kummempaa pohdittavaa.
Kaitpa tuo on luonteenlaadusta kiinni, kuinka syviä ja huonosti paranevia haavoja rakkaudesta saa, silloin kun se potkaisee hampaat kurkkuun.
Itsekin olen rypenyt pohjamutia myöden rakkauden raunioilla, tuntenut kuolevani, lamaantuvani, menevän miljooniksi palasiksi. Mutta jotenkin olen kyennyt paketoimaan ne kamppailut ja kivut nätisti pakettiin ja jättämään menneisyyteeni, sinne minne ne kuuluukin.
Tiedän, että vaikka saan kuinka turpaani rakkaudessa, rakastun uudelleen johkun ihmiseen jossa näen rakastettavaa. En mä viitsi kantaa menneiden mönjää sydämelläni ja haaskata hyvää elämää, tunteita ja rakkautta menneisyydelleni.
Nyt on nyt. Me eletään nyt tai ei koskaan.
Mut ymmärrän, että ei kaikilla ole edes tarvetta rakastaa. Silloin on helpompi luovuttaa, kun taistella.
🧞♂️
Hyvä kysymys. Haluaisin sanoa silmät kirkkaina että ei pelota. Mutta valehtelisin.
Olen myös tunneihminen ja kun tunteet vie.. järki jää kauas taka-alalle. Ihastun ihan törkeän helposti ja kaipa saatan jopa rakastuakin. Mutta en koskaan sellaiseen jolta voisin saada vastarakkautta.
Kun tunteeni jylläävät, lyön samantien jarrut päälle.. kaipa se jonkinmoista itsesuojelua on.
Tosin olen ollut lähes koko elämäni statuksella varattu, joten on luonnollista että jarruttelee.
Sinäkin jarruttelet vai? Koetko olevasi vielä parisuhteessa exäsi kanssa?
Ihastuitko pujikseen? 😊
"Ihastun ihan törkeän helposti ja kaipa saatan jopa rakastuakin. Mutta en koskaan sellaiseen jolta voisin saada vastarakkautta."
Rakastaa voi aina, ilman vastarakkauttakin. Tai mahdollisuutta edes jonkunlaiseen parisuhteeseen, joko omasta tai sen toisen puolesta. Veikkaisin, että hyvin suuri osa rakastumisista ja rakastamisesta on juuri tällaista laatua, niistä vain puhuta.
Niin voikin. Minäkin rakastan jollain tavalla joitakin ihmisiä, vaikken heiltä mitään vastineeksi saakkaan. Silti.
🧞♂️
Ihastuin pujottelijaan jo ennen kuin tapasimme. Viestittelyn perusteella. Jouduin mankumaan kuin kiimainen kissa ensitapaamista, joka sitten toteutuikin.
Pujis on selvästi pelimiehiä. Varmaan niitä palstalla paljon puhuttuja top kymppejä. Naista pitää aina vähän odotuttaa, niin kiima kasvaa.
-keinovaginamies-
Kyllä niistä ollaan aika hissukseen.. syystä että alkaa se painostus että "tee jotain" tai "kerro tunteesi"...
Itselläni on pidempiaikainen yksipuolinen rakkaus erästä elämässäni olevaa miestä kohtaan. Se on jo pyyteetön tunne, joka ei vaadi vastetta. Mutta on hienoa kun saa rakastaa jotakuta, se tunne on mahtava.
Rakkautta on monen moista ja uskon että useaa voi rakastaa samanaikaisesti. Rakkautta ei ole koskaan liikaa tässä maailmassa.
Noh, noh. Ei ole toppeja, ei ytmejä, ei ätmejä eikä kurppia. On vain ihmisiä.
Pujottelija on k&k-mies. Omien sanojensa mukaan. Ja olen samaa mieltä.
Riippuu tiedätkö kuule naisesta. Toisilla mielenkiinto loppuu, jos aletaan odotuttamaan ja pelailemaan. Itse esim. tulkitsen tuollaisen heti kiinnostuksen puutteeksi ja vetäydyn pois pelistä.
Rakkaus on ihanaa. Kyllä suhteen pitämisessä se ensi huuma katoo ja on ymmärrettävää on itse pitää huumaa päällä.
Ei pelota. Tykkään kyllä enemmän rakastamisesta kuin rakastumisesta.
Jokainen ihmissuhde jättää jäljen elämään. Elämä on tyhjää ilman suhteita, oli ne sitten parisuhteita tai ystävyyssuhteita tai ohimeneviä kohtaamisia.
Voin samastua kirjoitukseesi, todella hyvä kirjoitus muuten.
Itseä on aina pelottanut rakastuminen, koska se vie kokonaan mukanaan ja täysin tuntemattomille poluille, hallitsemattomuuteen, oman järjen epäilyyn. Ja silti haluan sitä, ryhdyn siihen, kun se tunne iskee, epäröimättä, vaikka ryhdynkin ehkä harkiten, mutta samalla miettimättä, sokeasti, ehkä vain elämään luottaen.
En ole ikinä suhtaunut parisuhteisiin kepeästi ja erossa otan paljon aikaa yksin, helposti pari vuotta, osin tietoisesti, osin vain mikään ei sytytä, houkuta, herätä kiinnostusta tosissaan, vaikka vietit heräävätkin aikaisemmin. En ole ikinä ymmärtänyt niitä, jotka osaavat ottaa eron kepeämmin, mutta hyväksyn sen, että meitä on moneksi.
Tiedän, että taannoinen ero jää aikanaan muistoihin ja luultavasti rakastun uudelleen, ehkä tällä kertaa loppuelämäksi, ehkä tällä kertaa osaan paremmin. Jos rakastuminen tulee, heittäydyn siihen täysin ja antaudun. Taas :)
Jahas Jahas...
Pitkävaikutteinen melatoniini tekee samoin.