Olen kuin ilmaa kaikille

Olen siis 39v mies, pari lasta minulla, ero tuli vuosia sitten. Parisuhteissa olen ollut aina se jätetty osapuoli. Kavereita on ollut aika vähän, ja yläasteella sekä lukiossa kiusattiin, tai suljettiin ulkopuolelle lähinnä. Ulkonäöllisesti olen aika tavallinen, joku on joskus sanonut että näytän ihan kimi räikköseltä, ja aika paljon näytänkin, vaalea babyface ja hoikka ja pituuskin sama 175, eli lyhyehkö.

Töissä pärjään ihan hyvin, mutta olen huomannut että kaikki ei hakua jutella, ja osa kohtelee kuin ilmaa. Suurin osa toki tervehtii, ja vaihtaa muutaman sanan, mutta heti kun taukotilaan tulee muita, niin kukaan ei enää ota katsekontaktia, ja jos sanon jotain, niin sitä ei noteerata.

Eilen oltiin lasten kanssa jouluna avauksessa. Ei ollut kovin paljoa porukkaa siellä, ja joulupukki tuli järjestyksessä juttelemaan ja jakamaan karkkeja. Meidän kohdalla hän nopeasti vilkaisi minua, ja harppasi ohitsemme seuraavaan perheeseen, eli ohitti minut ja lapseni. Jäimme lasteni kanssa hämilleen, että mitä ihmettä. Odottelimme, josko pukki tulisi vielä takaisin, mutta ei. Seurasimme sitten vielä pukkia, kun hän oli viimeisillekin jakanut karkit, ja hän vilkaisikin minuun päin, mutta käänsi sitten selkänsä ja poistui takavasemmalle. Lapseni itki myöhemmin autossa, ja koitin heitä lohduttaa että joskus pukki unohtaa asiat.

Elämässäni on tapahtunut vuosikausia paljon vastaavanlaisia tapahtumia. Tuntuu kuin kaikki olisi jossain salaliitossa minua vastaan. Vaikka ajatus tuntuu absurdilta ja psykoottiselta, (en ole psykoosissa siis:), niin silti pistää välillä epäilyttämään kaikki tämä todellisuus. Toki uskon vahvasti että kaikki on vain sattumaa, mutta en voi välttyä salaliitto-ajatuksilta, sen verran useasti vastaavia juttuja on tapahtunut.

Toki en ole täysin yksinäinen. On minulla sukulaisia ja tuttavia, jonkin verran. Mutta varsinaiset kaverit puuttuu. Kaksi työkaveria on, joiden kanssa joskus tulee pari kertaa vuodessa lähdettyä jonnekin, esim baariin tms. Mutta siinäpä ne sitten..

Ymmärtäisin tämän, jos olisin jollain tapaa erikoisen näköinen tai pelottava. Mutta kun olen niin tavallisen näklöinen kuin olla voi. Myönnän että itsetuntoni on huono, myötäilen helposti muita, olen ns joojoomies. Mutta ei sekään kaikille heti paljastu. Mikä sen aiheuttaa, että usein huomaan heti alussa, että muut ikäänkuin synkronoivat keskenään paremmin. Jopa silloinkin kun täysin toisilleen tuntemattomat eri puolelta maata, jossain luento- tai koulutustilaisuudessa, luovat yhden tai usean päivän tuttavuuden. Niin vaikka olen alussa usein jopa melko aktiivinen ja puhelias, niin sitten lounaalle lähtiessä ihmiset on jo tietämättäni sopineet keskenään minne kukin menee syömään, ja sitten yksikseni huomaan että kaikki jo lähti, enkä tiedä minne, eikä kukaan kysynyt minua mukaan. Jopa sellaiset, jotka eivät ehtineet pukahtaa sanaakaan, menivät jonkin autokyydillä syömään. Olen miettinyt joskus, enkö hoksaa jotain sanatonta viestintää tai jotain. Toisinaan mietin, miten jotkut saattaa olla puhumatta juuri mitään, mutta silti heidän perään kysellään ja heidän harvoista mielipiteistä ollaan kiinnostuneita.

En siis ole mikään hiljaisin, mutta en toki puheliainkaan. Yritän aina johonkin väliin saada sanottua jotain, taikka sitten yritän hauskuuttaa. Usein tämä menee kuuroille korville. Toki tuttujen keskuudessa saan huomiota ja jutuilleni nauretaan vedet silmissä. Mutta se on eri asia. Siksi nämä ajatukset gang-stalkingista aina välillä heräävätkin, vaikka naurettavaahan sellaisia on ajatella, koska eihän ne voi millään järjellä olla totta.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Ps. Olen jo tottunut tähän. Pystyn elämään ihan mukavaa elämää, kun tiedän mistä osaan nauttia ja mitä kannattaa välttää.