Lasitalossa

II

Se ei ollutkaan mikään turhanpäiväinen kuva. Orion oli suhteiden avulla saanut sen esille helsinkiläisen taidekollektiivin yhteisnäyttelyyn ja nimetön taiteenkeräilijä oli (epähuomiossa varmasti) ostanut sen isoon hintaan. Siitä hullunmylly alkoi: »Taiteilijalla selvästi on lahjoja, mutta tuon näköistä naista ei kyllä ole olemassakaan», ja »Mallissa on jotain ylimaallista, melkeinpä luotaantyöntävää», ihmiset sanoivat, ja kuitenkaan eivät kyenneet lopettamaan kuvan katselemista. Osaa alkoi myös unettaa sohvalla nukkuvaa Mariannea katsellessa. »Ei varsinaisesti tyttö, jonka kanssa viettäisin juhannusta.» Joka tapauksessa kuva aiheutti jostain syystä varsinaista hämmennystä.
Orion oli varsin tyytyväinen taulusta saamaansa tienistiin, mutta häntä ahdisti kovasti mallinsa katoaminen, sillä hän ei oikein tiennyt miten saisi tämän kiinni. Hän ei myöskään viitsinyt viedä kaikkia muita maalaamiaan tauluja galleriaan näytille, sillä hänen ei alun perin ollut tarkoitus erota ensimmäisestäkään.
Hän oli ikävässä joutilaisuudessaan päättänyt tehdä talossa pientä pintaremonttia, joka oli lopulta eskaloitunut siihen, että taloon oli lisätty kokonaan uusi siipi. Siihen siipeen hän oli perustanut itselleen paremman ateljeen. Seinät eivät enää kaikuneet kuitenkaan tyhjyyttään, sillä jostain oli hänen seurakseen ilmestynyt pieni eläin, jonka sottaisen turkin seasta oli vaikea erottaa mitä lajia tai sukupuolta se edusti. Saattoi hyvin olla niinkin, että se oli elellyt jossain talon rakenteissa aina. Se tuntui osalta rakennelmaa.
Galleriassa järjestettiin avoimien ovien ilta. Orion oli ajatellut nauttia kasvottomuudestaan niin kauan kuin sitä kestäisi, ja sen varjolla tutustua teoksensa vastaanottoon. Tämä osoittautui helpoksi, sillä väkeä oli saapunut gallerian kokoon nähden varsin paljon, niin että liikkuminen kävi haasteelliseksi. Teokset keräsivät seinillä kosteutta väkijoukon hengityksestä. Pieni rykelmä oli kerääntynyt hänen maalaamansa kuvan ympärille ja heidän keskellään itse teoksen aihe katseli omaa kuvaansa kankaalla ja hänen näkemisensä elävänä sai Orionin veret seisahtumaan.
Kukaan taiteen ystävistä ei tuntunut tunnistavan teoksen mallia, joka seisoi hyvällä paikalla keskellä heitä kaikkia. Orion pujahti joukon läpi hänen taakseen. Hän katsoi ympärilleen ja sanoi, »Jos näet saman kuin minä, ajattele mitä vielä voisimme saada aikaiseksi.» Marianne kääntyi ympäri haukotusta peitellen. Hän oli joutunut nukkumaan kirkolla kodittomien hätämajoituksessa ja oli varsin väsynyt.
Siispä he päätyivät takaisin työnsä ääreen ja ajan kulku jälleen menetti merkityksensä. Marianne oli vaipunut takaisin hitaaseen, uneliaaseen tilaansa, jossa häntä oli helppo ohjailla ja siten helpompi maalata, koska siinä tilassa hänelle ei ollut lainkaan hankalaa pysyä paikallaan tuntikausia. Hän maalasi Mariannen syödessä, nukkuessa, hampaitaan harjaamassa. Vähitellen asiat alkoivat asettua sille tolalle, että Marianne käytännössä asui Orionin ateljeessa. Syyt poistua vähenivät päivä päivältä. Eläin, joka asusti talon rakenteissa, kävi joskus suukottelemassa Mariannen varpaita tämän nukkuessa. Se ei koskaan liikkunut päiväsaikaan niin että sen olisi voinut nähdä paljain silmin.
Sinä aamuna hän havahtui epämiellyttävään tunteeseen. Silmänsä avatessaan ne tuijottivat häntä heti takaisin jokaiselta seinältä. Hänen omat kasvonsa kaikista mahdollisista kulmista kuvattuna. Suurimassa osassa kuvista hän teki mitä arkisimpia asioita, joissain sellaisiakin, joita ei koskaan sallisi kenenkään näkevän, ja oli sellaisiakin, missä hän itse katseli kuvia itsestään. Tämä kaikki oli omiaan sekoittamaan pään ja Marianne alkoi hyperventiloida väkivaltaisesti taulujen lyödessä silmiin. Hyperventilaatio muuttui epätoivoiseksi yninäksi, joka purkautui veriseksi huudoksi ja ravisteli ikkunoita ja seiniä.