Tarvitseeko "eriytymistä" odotella?

Koen ongelman hieman vanhanaikaisena, liittyen siihen aikaan historiassa, kun matka- ja älypuhelimia ei vielä ollut.

Vuosien saatossa on käynyt ilmi, että minä ja Rakkaani pystymme olemaan maksimissaan noin neljä tuntia ilman, että jompi kumpi soittaa toiselle. Fyysinen etäisyys tai aktiviteettien eriytyminen ei ole merkityksellistä.

Onko tämä sitten onnistunutta eriytymistä? Vai onko eriytymistä tapahtunut koskaan? Asialla ei ole minulle merkitystä. Molemmat pitävät tästä järjestelystä. 😍

🦄

Itse näen, että tervein vaihtoehto on, että kummallakin on omaa yhteisen lisäksi myös ihan alussa. Jos on alussa yhdessä 24/7 (miinus 45h työ työmatkoineen) alkaa helposti jompaa kumpaa ahdistaa eikä jää aikaa miettiä omia tuntemuksia. Ja peppu ja paita-symbioosia jälkeen, on luultavasti tarve vetää myös erillisyys äärilaitaan.

Jos taas alusta saakka pitää oman erillisyyden mukana, ei tule tarvetta repäistä irti. Jos erillisyys tekee joskus pientä ikävää, se on vaan hyvä. Toista osaa arvostaa enemmän.

Silti erillisyyden pitää osata pitää harmoniassa suhteessa läheisyyteen ja tunneyhteyteen. Ilman riittävää yhteyttä, suhde jää helposti pintatapailuksi ilman suuria tunteita. Hyvin toimivassa parisuhteessa varmasti joutuu luopumaan osasta asioista mitä tekee sinkkuna yksin, mutta toisaalta tilalle tulee hyvässä tapailuissa paljon läheisyyttä, lämpöä, ihokosketusta ja kuulluksi ja nähdyksi tulemista, ja myös onnellisuutta kun voi itse antaa toiselle.

Jos parin erillisyyden tarpeet on äärilaidasta, ollaan helposti pitkän ajan kuluessa ongelmissa. Vähän niin kuin seksinkin kanssa. Jos toinen on tyytyväinen 1-10krt/vko ja toinen haluaa vain 1krt/2 kk ja ahdistuu enemmästä, eihän tuosta löydy yhteistä aluetta. Jos toisella ok alue on 1-10krt/vko ja toisella 1-4krt/kk, on vielä löydyttävissä yhteinen alue 1krt/vko. Sama koskee seksiin ja oman ajan tarpeeseen.

Hmm, meillä on oltu tiiviisti yhdessä alusta asti. Mutta missään vaiheessa ei ole ollut vaikeuksia antaa toiselle omaa tilaa. Meillä se on ihan luontevasti onnistunut alusta asti, että mennään yhdessä tai yksin. Ja lähinnä ilmoitusluontoisesti, että voisin käydä siellä ja siellä, tuutko mukaan vai meenkö ittekseni. Tai vaan kerrottu, että torstaina käyn töitten jälkeen paikassa x ja tuun sit kotiin kun ehdin. Ja se on ollu aina ok.

Onnistuu myös mennä yhdessä, mutta useammin tuo mielenkiinnon löytyminen yhteisiin menoihin tuottaa erimielisyyttä kun päinvastoin. Puoliso tykkää nököttää himassa, kun työ on reissaamista. Minä kun olen aina himassa, tekee mieli välillä reissatakin.

Kannattaa ehkä jutella ennakkoon kummankin näkemykset selviksi, niin ei tartte järkyttyä ja parisuhde on aina sopeutumista ja sopimista, omalta mukavuusalueelta liikkumista toista vastaan. Myönnytyksiä. :)

-Jasu-

Se oman tilan tarve on ihan yksilöllinen juttu. Joillekin se paita ja peppuvaihe ei vaan tule ollenkaan. Saattaa tuntua jopa ahdistavalta.
Rajoittavalta.

Tämä piirre ei välttämättä tarkoita, etteikö tunteita olisi, tai kerro niiden tunteiden syvyydestä. Ehkä enemmänkin on kyse itsellisyydestä.

Tässä pitänee muistaa, että itsellisyys kasvaa iän myötä ja myös suhteiden myötä. Nuorina tuo "läheisriippuvaisuus" on yleisempää, kuten myös ensimmäisissä suhteissa. Iän ja suhdekokemusten myötä tarve olla tiiviisti yhdessä ei ole niin suuri. Tosin yksilöllisiä eroja on huomattavasti.

Henkilökohtaisesti minua huvittaa paita ja peppuvaihe. Kuten myös nuorten naisten taipumus käydä wc:ssä yhdessä. Tai stemmaavat tuulipuvut ikääntyneillä pareilla.
Se vain on tapa osoittaa kiintymystä ja yhteenkuuluvuutta.

Mutta jos sinua häiritsee eriytymisen aste parisuhteessasi, on vain yksi tapa korjata se tunne. Kommunikaatio asianosaisen kanssa.

Ehkä hassuakin jos itsee huolestunut tyttöjen ajatuksista kuin jossain peleissä... nooh

Mutta niin veikkausnu,meroita, noita tähtigeneraqqattorin kenon n umeroita voi käyttäää myös lossa jos haluaa, kun monesti heitän jotain.

Suhteessa kuuluu olla kaksi erillistä yksilöä ja omatoimista ihmistä alusta pitäen, muuten ei tule hevonkakkaa mistään.

-keinovaginamies-

Paitapeppuilu ja joka paikassa paneminen kuuluu nuoruuteen.

Edellinen suhteeni kuivui kokoon kuukaudessa koska nainen vaan sometteli ja oli koko ajan puhelimessa tai tietokoneella. Eriydyimme lähes heti enkä saanut mitään suhteesta.

Ruotsi on kiva olla nolla... ovaodella vaarllisia olympialaisten jääkiekossa nuo Slovaian hyökkääjät.

Ihmiset ovat niin erilaisia...

Huonoin mätschi tietysti on jos läheisriippuvainen takertuja ja omia polkujaan kulkeva yksinäinen susi erehtyvät yhteen.

Jännitin väähn itsekin ruotsin puolesta että miten käy tuossa jääkiekossa Slovakiaa vastaan, koska heillä niin korkeat pelaajat.

No ei meidän ole tarvinnut koskaan olla niin kuin paita ja perse. Vaikka ei oltaisikaan koko ajan yhdessä, niin tiedetään kuitenkin että rakastetaan toisiamme ja kuulutaan yhteen.

Ei kai tuo "eriytyminen" ole suhteessa sen kummallisempaa kuin suklaan syönti. Jossakin vaiheessa se suklaalevy on syöty. Sen tietää jo, kun alkaa suklaasta nauttimaan. Samoin suhteessa, alkuhuuma ja sitten se muuttuu. Niin pitääkin.

Suhteen vaiheet: rakastumisvaihe, itsenäistymisvaihe ja rakkausvaihe.

Kukin vaihe kestää minkä kestää, rakastumisvaiheessakaan ei tarvitse olla kuin paita ja peppu. Se on selvää, ettei siirtyminen vaiheesta toiseen tapahdu molemmilla samanaikaisesti. Rakkausvaiheeseen ei päästä välttämättä ollenkaan, jos toinen haluaisi jäädä junnaamaan rakastumisvaiheeseen tai itsenäistymisvaiheeseen ei
päästä, kun rajat yhdessäololle sekä erillisyydelle jää hakematta.

- Sheena