lapsuudessani 7-v äitini kiidätti mut hädissään koululääkärille, että kato nyt lapsellani on nivustyrä. Oikeasti se pelkäsi, että sitä aletaan syyttämään jostain, jos se paljastuu myöhemmin, joten äitini vei mut sitten sille hullulle koululääkärille, joka sitten totesi, että joo on sillä nivustyrä, että lähettää mut Auroran lastensairaalaan 80-luvulla siis. Sitä en ole koskaan saanut tietää, että mitä se siihen lähetteeseen kirjoitti, koska sittemmin, kun tilasin epikriisit, niin arkistonhoitaja oli kirjoittanut, että lähete hävinnyt. Se koululääkäri peitteli jälkensä, koska oli kirjoittanut siihen lähetteeseen jotain todella haisevaa. Toim. HUOM! Lastensairaalassa nimittäin sain heti paperiin merkinnän O' Pulm siis joku sekavuustila. Vittu joo ja mitä leikkaukseen tulee, niin leikkaushaava oli 10 cm pitkä. Että kyllä siinä jotain hämärää oli koko ajan siinä toiminnassa. Haavan paraneminen kesti puoli vuotta ja arpi hävisi vasta n. 35 vuotiaana. Mutta että pahinta oli, että nuoruudessa sain tietää, että en tulisi saamaan lapsia. Että munasarjatoiminta oli niinkin paljon häiriintynyt. Se kirurgi oli siis varmasti ainakin koskenut niihin. Naisen hormonitoimintahan on äärimmäisen herkkää. Puhumattakaan kehittyvästä tytöstä.
Mitä siihen tulee, että kirjoitan tästä tähän. Nuoruudesssani mulle tuli trauma tästä kun sain tietää, etten saa lasta. Äitini vei mut psykiatriselle nuoriso-osastolle. Missä ei käsitelty ollenkaan mun ongelmaa vaan keskityttiin vaan siihen MITÄ AJATTELEN MUISTA NUORISTA OSASTOLLA JA KUINKA HYVIN SOPEUDUN PORUKKAAN.
Onko siis niin vaikeaa myöntää systeemin omat ongelmat?? Ongelmaani ei ole käsitelty vieläkään millään tasolla. Minulla on gynekologinen verkko "siellä" ja se hankaa joka päivä niin paljon, että en voi harrastaa liikuntaa muuten kuin uimalla ja kuntosali rajoitetusti. Ei siis kävelyä, eikä varsinkaan juoksua. Ei pyöräilyä, eikä hiihtoa. näistä asioista vaietaan vielä tänä päivänä Suomessa. Miksi? Asioiden psykologista puolta ei käsitellä. puhutaan asiasta vaan yleisesti ahdistuksena. Kun käveleminenkin sattuu...ja älkää edes kysykö pystynkö ns. panee miehen kanssa verkon takia. Tätäkään ei ole käsitelty mitenkään terapiassa. Seksuaaliterapeutti taitaa olla aika kallis. Mun äitini ei auta, vaikka se asia olis hänen. Sitä ei ole hänelle olemassa.
kiva jos jaksoitte lukea tämän-
Mitä siihen tulee, että kirjoitan tästä tähän. Nuoruudesssani mulle tuli trauma tästä kun sain tietää, etten saa lasta. Äitini vei mut psykiatriselle nuoriso-osastolle. Missä ei käsitelty ollenkaan mun ongelmaa vaan keskityttiin vaan siihen MITÄ AJATTELEN MUISTA NUORISTA OSASTOLLA JA KUINKA HYVIN SOPEUDUN PORUKKAAN.
Onko siis niin vaikeaa myöntää systeemin omat ongelmat?? Ongelmaani ei ole käsitelty vieläkään millään tasolla. Minulla on gynekologinen verkko "siellä" ja se hankaa joka päivä niin paljon, että en voi harrastaa liikuntaa muuten kuin uimalla ja kuntosali rajoitetusti. Ei siis kävelyä, eikä varsinkaan juoksua. Ei pyöräilyä, eikä hiihtoa. näistä asioista vaietaan vielä tänä päivänä Suomessa. Miksi? Asioiden psykologista puolta ei käsitellä. puhutaan asiasta vaan yleisesti ahdistuksena. Kun käveleminenkin sattuu...ja älkää edes kysykö pystynkö ns. panee miehen kanssa verkon takia. Tätäkään ei ole käsitelty mitenkään terapiassa. Seksuaaliterapeutti taitaa olla aika kallis. Mun äitini ei auta, vaikka se asia olis hänen. Sitä ei ole hänelle olemassa.
kiva jos jaksoitte lukea tämän-
Vastaukset 1
Vanhimmat
Järkyttävää mitä oot joutunut kokemaan ja vielä noin nuorena. Psyykkinen vointi on sivuutettu täysin ja mitä ihmettä sulle on tehty. Eikö sitä verkkoa voi poistaa jos vaan vaatii. Jos kävelykin sattuu niin eihän tosta hoidosta oo mitään hyötyä. On kyllä selvä potilasvahinko, voisko potilasasiamies auttaa. Voimia paljon.