Yksi juurikieli.

Seuraava sana jäsentyi, kun esijuuri näki ilmassa hyttysen esilinnun, joka huusi "skiieee, skiieee..." . Tästä tuli scientia ja heureka, jotka yhdessä selvittivät kaiken, ja sitten ratsastivat auringonlaskuun.

Ketsua on se intiaanikieli mistä tosta yläviestissä puhuin .

Anonyymi kirjoitti:

Ketsua on se intiaanikieli mistä tosta yläviestissä puhuin .

On myös aymarassa (toinen eteläamerikkalainen intiaanikieli. Kalevi Wiik on niiden yhteydestä suomen kieleen kirjoittanut, mutta taitaa olla aika epätieteellistä.

Pystyihmisen eli Homo erectuksen puheesta ja eleistä ei ole säilynyt suoria todisteita, mutta vertaamalla fossiililöytöjä, nykyihmisen anatomiaa ja universaaleja viestinnän piirteitä voidaan hahmottaa, mitä on jatkunut meidän kieleemme ja kehonkieleemme. Heillä oli jo melko kehittynyt hengitys- ja ääntöväylä, mikä mahdollisti hallitun äänenkäytön. Varsinaista monimutkaista kieltä ei vielä ollut, mutta todennäköisesti käytössä oli rytmisiä ja toistuvia äänteitä sekä intonaatiota, jotka loivat perustan nykykielten prosodialle eli rytmille, painotukselle ja sävelkululle.

Eleet olivat keskeinen osa viestintää. Monet nykyäänkin universaalit eleet, kuten pään nyökkäys, olkien kohautus, käden osoittaminen ja kasvojen ilmeet, ovat jatkumoa tuosta varhaisesta viestinnästä. Katsekontakti, kulmien kohotus, hymy ja irvistys ovat biologisesti syvälle juurtuneita ja säilyneet lähes muuttumattomina. Ne toimivat edelleen kielen rinnalla merkityksen rakentajina.

On myös viitteitä siitä, että Homo erectus käytti proto-musiikillisia ääniä ja rytmisiä liikkeitä ryhmän koordinoimiseen esimerkiksi metsästyksessä tai yhteisissä töissä. Tämä varhainen rytmin ja äänen yhdistelmä näkyy yhä siinä, miten nykykielissä intonaatio ja rytmi kantavat tunne- ja merkityssisältöä.

Sen sijaan sanasto ja kielioppi eivät ole säilyneet sellaisenaan. Varsinaiset sanat ja monimutkainen syntaksi ovat Homo sapiensin kehityksen tulosta. Pystyihmisellä saattoi olla yksinkertaisia äänne–merkitys -yhdistelmiä, mutta ei vielä abstraktia käsitteellistä kieltä.

Nykykielissä näkyy siis pystyihmisen perintönä ennen kaikkea paralingvistiset piirteet: äänenpaino, tauot, sävelkulku, eleet ja ilmeet. Ne muodostavat eräänlaisen kielen esikielen, joka on edelleen välttämätön osa ymmärtämistä. Toisin sanoen sanat ja kielioppi ovat uusia, mutta eleet, rytmi ja äänenkäytön peruskeinot ovat hyvin vanhoja ja elävät yhä jokaisessa keskustelussa, nyökkäyksessä ja hymyn sävyssä.

Anonyymi kirjoitti:

Pystyihmisen eli Homo erectuksen puheesta ja eleistä ei ole säilynyt suoria todisteita, mutta vertaamalla fossiililöytöjä, nykyihmisen anatomiaa ja universaaleja viestinnän piirteitä voidaan hahmottaa, mitä on jatkunut meidän kieleemme ja kehonkieleemme. Heillä oli jo melko kehittynyt hengitys- ja ääntöväylä, mikä mahdollisti hallitun äänenkäytön. Varsinaista monimutkaista kieltä ei vielä ollut, mutta todennäköisesti käytössä oli rytmisiä ja toistuvia äänteitä sekä intonaatiota, jotka loivat perustan nykykielten prosodialle eli rytmille, painotukselle ja sävelkululle.

Eleet olivat keskeinen osa viestintää. Monet nykyäänkin universaalit eleet, kuten pään nyökkäys, olkien kohautus, käden osoittaminen ja kasvojen ilmeet, ovat jatkumoa tuosta varhaisesta viestinnästä. Katsekontakti, kulmien kohotus, hymy ja irvistys ovat biologisesti syvälle juurtuneita ja säilyneet lähes muuttumattomina. Ne toimivat edelleen kielen rinnalla merkityksen rakentajina.

On myös viitteitä siitä, että Homo erectus käytti proto-musiikillisia ääniä ja rytmisiä liikkeitä ryhmän koordinoimiseen esimerkiksi metsästyksessä tai yhteisissä töissä. Tämä varhainen rytmin ja äänen yhdistelmä näkyy yhä siinä, miten nykykielissä intonaatio ja rytmi kantavat tunne- ja merkityssisältöä.

Sen sijaan sanasto ja kielioppi eivät ole säilyneet sellaisenaan. Varsinaiset sanat ja monimutkainen syntaksi ovat Homo sapiensin kehityksen tulosta. Pystyihmisellä saattoi olla yksinkertaisia äänne–merkitys -yhdistelmiä, mutta ei vielä abstraktia käsitteellistä kieltä.

Nykykielissä näkyy siis pystyihmisen perintönä ennen kaikkea paralingvistiset piirteet: äänenpaino, tauot, sävelkulku, eleet ja ilmeet. Ne muodostavat eräänlaisen kielen esikielen, joka on edelleen välttämätön osa ymmärtämistä. Toisin sanoen sanat ja kielioppi ovat uusia, mutta eleet, rytmi ja äänenkäytön peruskeinot ovat hyvin vanhoja ja elävät yhä jokaisessa keskustelussa, nyökkäyksessä ja hymyn sävyssä.

Lue lisää

Entä rinnakkaislajiemme puhe?