Nyt on kysyttävä

Ei ole ero käynyt mielessä. Yksin jääminen terveydellisistä syistä kylläkin.
22 vuotta sitten.
Vapauden kaipuu? Meistä kumpikin on saanut maistaa vapautta riittävissä määrin.
Olin paljon työmatkoilla jolloin vaimollani olisi ollut tilaisuus vapauteen mutta en havainnut siitä merkkejäkään.
Vaimoni on tehnyt tyttöjen matkoja tietäen kysyessään, etten todellakaan haraa vastaan. Kerran olen joutunut "häätämään" hänet sellaiselle.
Toimittuaan 3kk omaishoitajana suolistosyöpäni leikkauksen jälkeen avannepussin vaihtajana. Kun pussista pääsi eroon ja aloin selviämään itsenäisesti, niin sanoin hänelle, että tarkistaa olisiko hänen vakiokaverinsa halukas lähtemään hänen mukaansa vaikkapa Berliinin joulumarkkinoille. Olimme käyneet kahdestaan pari kertaa ja tiesin vaimoni nauttivan niistä. Kaverille se sopi.

Jo enne tuota heillä oli ollut muutamia 1 - 3:n viikon tyttöjen matkoja Italiaan, Kroatiaan ja Espanjaan meidän asunnollemme.
Nuo irtiotot olivat terveitä muistutuksia miten kolkkoa on yksin oleilu. Varsinkin aamut. Herätessä ei ollut ketään tuhisemassa vieressä ja unenkin läpi aisti, ettei ollut tuplatäkin nykijää parivuoteesa.
Itse en viitsinyt lähteä mihinkään. Työt olivat pyörittäneet minua riittävästi.

Nykyään vaimoni on estynyt lähtemään mihinkään pitempään reisuun eikä varsinkaan Suomen ulkopuolelle.
Hän on pannut merkille levottomuuteni ja hänen yllytyksensä seurauksena lähden syyskuun alkupuolella pariksi viikoksi Espanjaan. Osa ajasta kuluu asunnon kohentelemisessa.

Niin, pitkä liitto? Syyskuun 17 päivä tulee täyteen 54 vuotta.

Olin aviossa 25vuotta, mutta erovani tiesin jo vuoden aviossa olleena. Säilytin hyvin pitkälle oman vapauteni. Kaikinpuolin. Oli niin paljon kaikkea puuhaa, että siinä se meni ukko lapsena lapsien joukossa. En häneltä tai hänestä mitään ihmeellistä odottanutkaan.

Mutta voin sanoa, etten avioliitosta mitään kiksejä koskaan saanutkaan. Siinä se meni muun elämän lomassa.

Pitkä avioliittomme, noin 35 vuotta, on sisältänyt molemmilta uhkailuja avioerolla ja kerran jopa sitä haimme mutta peruimme hakemuksen. Kaipa vain yksinkertaisesti kyllästytti kaikki tai ainakin se toisen naama.

Silti, olen ikionnellinen, ettemme eronneet. KUn karikot oli käyty läpi ja niistä selvitty, alkoi aivan ihana aika ja se jatkuu vieläkin. Uskonkin, että lähes jokaiseen pitkään liittoon sisältyy se vaikein aika, jolloin mitataan suhteen ja tunteiden kestävyys - onnellisenahan on helppo olla.

Olemme kuin uudelleen rakastuneet , olleet oikeastaan siitä lähtien kun lapset lähtivät maailmalle ja elelemme nyt kahdestaan ja on vapautta tehdä mitä huvittaa!

Olen harkinnut eroa, mutta en jaksa sen käytännön toteutusta. Eikä ole ollut mitään lopullista syytäkään. Katotaan sitten kun lapset lentää pesästä tmv. Kyl tää tässä menee, vaikkei mitää auvoa olekaan. Olen kyl ihastunut ulkopuolelle, mutta ei niistä ollut innoittajaksi, tulis vaa lisää sotkua. Tykkään suht tasasesta elämästä, ja näköjään pystyn elämään puolivillaisessa suhteessa hyvinkin, ainakin toistaiseksi, kun on vakiintuneet kuviot kaikin puolin. Eikös se vaan kysy turnauskestävyyttä. Näitä "paremman" perässä hyppijöitä on paljon, mutta minä en ole helpolla luovuttamassa enkä usko etteikö joka suhteessa olisi omat ongelmansa, mihin se vaihtamalla paranisi.