Huumori on joukko vitsejä ja jonkinlainen teos, kokoelma tai esitys, jossa sitten viljellään näitä vitsejä. Vitseissä on aina jotain sellaista, jossa jokin kokonaisuuden osanen on asettunut jotenkin omituisesti, siis epänormaalisti. Tämä epänormaali osasten sijoittuminen luo assosiaation jostain todellisesta käsityksestä ja sitä kautta syntyy huvittuneisuuden tunne. Tämä huvittuneisuuden tunne syntyy siitä, että me koemme jotain mikä aiheuttaisi meille luonnollisestikin huvittuneisuutta. Mistä sitten syntyy huvittuneisuus? Jos me vaikka näemme jonkun vihollisemme kokevan jotain epämukavaa, tällöin me saatamme nauraa tälle tapahtumalle, sillä silloin vihan tunteemme aktivoituvat ja saavat täyttymyksen tässä onnekkaassa sattumassa. Tällöin jokin sisällämme purkautuu ja saa täyttymyksen. Huvittuneisuutta on se, että kohtaamme jotain sattumanvaraista onnea hetkellisesti. Onnemme kytkeytyy tällöin omiin arvoihimme. Me arvostamme tietysti itseämme, tosin itsetunto voi saada monenlaisia ilmenemismuotoja, jolloin saattaa syntyä käsityksiä, että kaikki eivät arvosta itseänsä. Käänteinen itsensä arvostaminen voi olla kamalaa katsottavaa, mutta sekin on itsetuntoa!
Miksi kuningas nauraa narrille? Miksi Antiikin kreikkalaiset eivät arvostaneet näyttelijöitä, vaan pitivät näitä ala-arvoisina ihmisinä? Kenties siksi, että uskottaville ihmisille ei naureta? Narria ei kukaan ota koskaan vakavasti ja sen takia kukaan arvovaltainen ei halua sotkea itseänsä huumoriin. Mutta kuitenkin nykyisin huumorin viljelyä pidetään suuressa arvossa, aivan kuin huumorillinen asioihin suhtautuminen olisi jotenkin parempi asia kuin se, että asioissa ei apriorisesti nähtäisi mitään hauskaa. Vakaville ihmisille jopa nauretaan. Mutta miksi? Ovatko arvot muuttuneet ja todistaako tämä arvojen muutos jotain huumorin ja vitsien tarkoituksesta ja luonteesta?
Arvoilla voisimme tässä yhteydessä tarkoittaa niitä kaikkia käsityksiä ja tapoja, joidenka perusteella me tiedämme miten asioiden tulisi olla. Kun huumoria arvostetaan ja pidetään täysin mielivaltaisesti jokaisen oikeutena esittää kaikenlaista huumoria vallanpitäjistä, niin silloin arvot ovat täysin vastakkaiset vaikkapa Antiikin Kreikan arvoille. Ajatellaanpa mitä kävi talonpojalle, joka esitti kuninkaasta julkisesti vitsejä? Mutta mitenkä käy nykyisin vaikkapa presidentistä vitsailevalle koomikolle? Tällaista ihmistä kenties arvostetaan ja pidetään suurena viihdyttäjänä.
Vitsit kohdistuvat aina johonkin yksilöön. Vitsit kertovat aina toisista ihmisistä. Eikä tietenkään koskaan mitään hyvää, siis sellaista mikä on arvojen mukaista. Jokin on hassua, koska se ei ole niin kuin sen pitäisi olla! Toisaalta, koska jokin ei ole niin kuin sen pitäisi olla ja se vielä kertoo jostain inhottavasta ihmisestä, niin silloinhan tämä ikävyys saa mielemme onnelliseksi, koska pilkahdus vihollisemme epäonnesta tuottaa kenties pientä vahingoniloa? Jos kaikki olisi aina niin kuin pitääkin olla, niin silloinhan ei olisi koskaan hauskaa? Näinhän joskus sanotaan. Pieni huumori on aina osa hyvää elämää, mutta millaista hyvää elämää? Tässähän nimenomaan arvot kietoutuvat huumoriin salakavalasti. Nimittäin arvoina on jatkuva oman hyvänolon tuottaminen ja se tietenkin tapahtuu totuuden kustannuksella. Toisesta tahosta täytyy keksiä valheita, jotta asiat olisivat kuten niiden pitääkin olla; siis kaiken pitää olla aina hauskaa. Silloin tietysti totuus uhrataan hauskuuden nimissä ja pieni kauna pääsee kytemään tämän hauskuuden ohella.
Onko siis tosiaan niin, että toisille vahingontuottaminen on meistä hauskuutta? Sehän tietysti kuulostaa omituiselta, mutta jos katsomme kuinka vaikka kristityt (ja kaikki sen myöhemmät sukulaiset) ovat generoineet oman hyvänsä, niin huomaamme, että tässä hyvä syntyy toisen tahon leimaamisesta pahaksi. Tarvitaan syntipukki, jotta voitaisiin tuntea omaa hyvyyttä. Tahto voi kokea onnistumista vain, jos joku toinen osoitetaan huonommaksi ja oma itsemme osoitetaan paremmaksi sitä kautta, että oma itse on kaikista nöyrin ja matalain. Vahingonilo jonkin paremman ihmisen tuskasta tuottaa kaunaiselle papille mitä suurinta iloa! Koska tuo saa jotain mitä minä en saa, niin toivon, että tuo kohtaa jonkin onnettoman sattuman ja menettää tuon onnensa! Näin huonompi saisi kokea ainakin vahingoniloa, edes kerran!
Miksi siis kuningas hankkii narrin eikä itse kerro vitsejä? Siis ulkoistaa huumorin? Narrihan ei tietenkään voi halventaa kuningasta ja narrien henkihän oli usein vaakalaudalla, koska huumorin laatu ei aina miellyttänyt kuningasta, koska huumori osui kenties liiaksi kuninkaaseen itseensä. Tällä tavoin narri kertoi tietenkin kuninkaan näkökulman mukaisia vitsejä, joita kuningas ei kuitenkaan itse olisi voinut kertoa, koska se olisi vähentänyt hänen arvovaltaansa. Nykyisin huumorin nimissä esiintyy kaikenlaisia yrityksiä aiheuttaa muutoksia arvoissa, kun voimme nauraa ”ennakkoluuloille”, niin silloinhan me pääsemme niistä eroon! Kun kääpiö kertoo vitsejä pituudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, niin voimme vain arvailla minkä takia tämäkin asia koetaan huumorin kautta. Jotkut voivat siis nauraa arvojen toteutumiselle, asiat siis ovat niin kuin niiden täytyykin olla tai sitten jotkut nauravat asioille, koska ne eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla ja salaa toivoen, että joskus seuraisi myös todellinen arvomuutos.
Miksi kuningas nauraa narrille? Miksi Antiikin kreikkalaiset eivät arvostaneet näyttelijöitä, vaan pitivät näitä ala-arvoisina ihmisinä? Kenties siksi, että uskottaville ihmisille ei naureta? Narria ei kukaan ota koskaan vakavasti ja sen takia kukaan arvovaltainen ei halua sotkea itseänsä huumoriin. Mutta kuitenkin nykyisin huumorin viljelyä pidetään suuressa arvossa, aivan kuin huumorillinen asioihin suhtautuminen olisi jotenkin parempi asia kuin se, että asioissa ei apriorisesti nähtäisi mitään hauskaa. Vakaville ihmisille jopa nauretaan. Mutta miksi? Ovatko arvot muuttuneet ja todistaako tämä arvojen muutos jotain huumorin ja vitsien tarkoituksesta ja luonteesta?
Arvoilla voisimme tässä yhteydessä tarkoittaa niitä kaikkia käsityksiä ja tapoja, joidenka perusteella me tiedämme miten asioiden tulisi olla. Kun huumoria arvostetaan ja pidetään täysin mielivaltaisesti jokaisen oikeutena esittää kaikenlaista huumoria vallanpitäjistä, niin silloin arvot ovat täysin vastakkaiset vaikkapa Antiikin Kreikan arvoille. Ajatellaanpa mitä kävi talonpojalle, joka esitti kuninkaasta julkisesti vitsejä? Mutta mitenkä käy nykyisin vaikkapa presidentistä vitsailevalle koomikolle? Tällaista ihmistä kenties arvostetaan ja pidetään suurena viihdyttäjänä.
Vitsit kohdistuvat aina johonkin yksilöön. Vitsit kertovat aina toisista ihmisistä. Eikä tietenkään koskaan mitään hyvää, siis sellaista mikä on arvojen mukaista. Jokin on hassua, koska se ei ole niin kuin sen pitäisi olla! Toisaalta, koska jokin ei ole niin kuin sen pitäisi olla ja se vielä kertoo jostain inhottavasta ihmisestä, niin silloinhan tämä ikävyys saa mielemme onnelliseksi, koska pilkahdus vihollisemme epäonnesta tuottaa kenties pientä vahingoniloa? Jos kaikki olisi aina niin kuin pitääkin olla, niin silloinhan ei olisi koskaan hauskaa? Näinhän joskus sanotaan. Pieni huumori on aina osa hyvää elämää, mutta millaista hyvää elämää? Tässähän nimenomaan arvot kietoutuvat huumoriin salakavalasti. Nimittäin arvoina on jatkuva oman hyvänolon tuottaminen ja se tietenkin tapahtuu totuuden kustannuksella. Toisesta tahosta täytyy keksiä valheita, jotta asiat olisivat kuten niiden pitääkin olla; siis kaiken pitää olla aina hauskaa. Silloin tietysti totuus uhrataan hauskuuden nimissä ja pieni kauna pääsee kytemään tämän hauskuuden ohella.
Onko siis tosiaan niin, että toisille vahingontuottaminen on meistä hauskuutta? Sehän tietysti kuulostaa omituiselta, mutta jos katsomme kuinka vaikka kristityt (ja kaikki sen myöhemmät sukulaiset) ovat generoineet oman hyvänsä, niin huomaamme, että tässä hyvä syntyy toisen tahon leimaamisesta pahaksi. Tarvitaan syntipukki, jotta voitaisiin tuntea omaa hyvyyttä. Tahto voi kokea onnistumista vain, jos joku toinen osoitetaan huonommaksi ja oma itsemme osoitetaan paremmaksi sitä kautta, että oma itse on kaikista nöyrin ja matalain. Vahingonilo jonkin paremman ihmisen tuskasta tuottaa kaunaiselle papille mitä suurinta iloa! Koska tuo saa jotain mitä minä en saa, niin toivon, että tuo kohtaa jonkin onnettoman sattuman ja menettää tuon onnensa! Näin huonompi saisi kokea ainakin vahingoniloa, edes kerran!
Miksi siis kuningas hankkii narrin eikä itse kerro vitsejä? Siis ulkoistaa huumorin? Narrihan ei tietenkään voi halventaa kuningasta ja narrien henkihän oli usein vaakalaudalla, koska huumorin laatu ei aina miellyttänyt kuningasta, koska huumori osui kenties liiaksi kuninkaaseen itseensä. Tällä tavoin narri kertoi tietenkin kuninkaan näkökulman mukaisia vitsejä, joita kuningas ei kuitenkaan itse olisi voinut kertoa, koska se olisi vähentänyt hänen arvovaltaansa. Nykyisin huumorin nimissä esiintyy kaikenlaisia yrityksiä aiheuttaa muutoksia arvoissa, kun voimme nauraa ”ennakkoluuloille”, niin silloinhan me pääsemme niistä eroon! Kun kääpiö kertoo vitsejä pituudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, niin voimme vain arvailla minkä takia tämäkin asia koetaan huumorin kautta. Jotkut voivat siis nauraa arvojen toteutumiselle, asiat siis ovat niin kuin niiden täytyykin olla tai sitten jotkut nauravat asioille, koska ne eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla ja salaa toivoen, että joskus seuraisi myös todellinen arvomuutos.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.