Miettimisen hyödyllisyys

Miettiminen ja filosofointi tuottaa mielihyvää.

Mutta ylianalysoiminen saattaa ahdistaa.

Kaikkea mitä elämässä tapahtuu ei voi aina ainakaan sillä hetkellä ymmärtää. Parempi että ei järkeile turhia ja keskittyy muihin asioihin jos ei aina heti ymmärrä.

Koko ajan ei tarvitse miettiä. Se, että ei mieti, on hieno taito.

Miettimisen ahdistavuuteen auttaisi kyky realistisesti arvioida asioiden ja ilmiöiden suuruusluokkia. Asiat ovat joskus harvoin mustavalkoisia. Yleensä niissä ilmenee täysi skaala harmaasävyjä ja värejäkin. Filosofiassa pyritään pelkistämään asioita kohti mustavalkoisuutta jotta päästään käyttämään logiikkaa. Todellisuus ei kuitenkaan ole mustavalkoinen.

Mustavalkoisessa maailmassa pienikin vastoinkäyminen tai uhka on maailmanloppu. Miettijän kokeman angstin määrä vähenee kun hän alkaa ymmärtää suuruusluokkia ja harmaasävyjä.

Mustavalkoisuus ja sen tuoma ahdistus on nuoren miettijän ongelma. Ikääntyneemmistä mustavalkoisuus karsiutuu pois elämänkokemuksen myötä.

Kun on rauha tuudittautua omiin mietteisiin, se on miellyttävää, haastavaakin koota isompia kuvia, mutta niin palkitsevaa. Se tekee onnellisemmaksi. Ihan parasta. Se on elämää sulostuttavaa hiljaista nautintoa kaikkine ristiriiraisine itse suoritetun opponoinninkin tuomine tunteineen.

Hiljaisuus se vasta hirveää on ja monet loukkaantuvat vain demokraattisuuttaan. Eiksjeh.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden. Miks seuraa käskyä en veren vietin, vaan kansain kohtaloita huokailen?

Eino Leino

Kun katsoo arkeologian kirjan kuvitusta huomaa että Neanderthal lohkoi karkeita paloja, Cro Magnon käytti työkaluja ja teki hienoa jälkeä. Heidelbergin ihmisen käsityön jälki oli ympyrän mukaista hienoa. Niinpä ajattelijoita on myös montaa eri lajia.

Miten on? Auttaako miettimistä jos piirtää päänsä sisällöstä sarjakuvan tai muita piirroksia samalla kun miettii. Kuvat ja piirrokset olisi kuin työkalujen käyttämistä.

Viime aikoina olen itse piirrellyt ja se on helpottanut.

Syvälle metsään voi joskus eksyä.
Metsääkään ei siellä keskellä ei aina huomaa, kun puut on edessä.

Ehkä jotkut ovat luonnostaan miettijöitä? Jossain luki että melankolikot miettivät syntyjä syviä enemmän kuin esim sangviinikot, mutta varmaan löytyy yksilöllisiä eroja. Tai olikohan niin, että heillä on enemmän taipumusta asioiden märehtimiseen ja murehtimiseen? Pitäiskö alkaa harkita uraa miettimisen kevytyrittäjänä.