Kiusaaminen oamkissa

Ihmiset eivät syrjäydy. Heidät syrjäytetään. Minut syrjäytettiin tästä yhteiskunnasta opiskellessani Oulun ammattikorkeakoulussa. Minut tuomittiin, minut demonisoitiin ja lopulta koko persoonani revittiin alas luokkalaisteni ja muutamien henkilökunnan jäsenten toimesta. Nämä henkilökunnan jäsenet olivat lehtori Heikki Timonen, kulttuurialan yksikönjohtaja Riitta Tötterström sekä silloinen Oamkin rehtori Jouko Paaso. Ilmoitin heille minuun kohdistuneesta kiusaamisesta ja väkivallasta, mutta avun sijasta he kohtelivat minua epäammattimaisesti ja suoraan sanoen rasistisesti. Lopulta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa opintoni. Mitä kanssaopiskelijoihini tulee, niin en kerro tässä heidän koko nimiään, mutta käytän heidän oikeita etunimiään.

Blogini koostuu aikaisemmista teksteistäni ja se sisältää osia kirjeestä, jonka lähetin kiusaajilleni. Kirjoitan tämän blogin löytääkseni edes jonkinlaista lohdutusta ja closerua tapahtuneelle. Oamkissa kokemani kiusaaminen johti minulla nyt jo yli kymmenen vuotta jatkuneeseen työttömyyteen ja köyhyyteen. Lisäksi tapahtumien vuoksi minulle kehittyi traumaperäinen stressihäiriö. Opiskelijat, jotka olivat kanssani samassa vaihtopaikassa Hollannissa olivat Samppa, Senni, Jussi ja Jarno. Yksikään kiusaajistani ei ole tähän päivään asti pahoitellut tekojaan.

Jo ennen vaihtoon menoa, itseasiassa ihan alkumetreistä alkaen, käyttäytyminen minua kohtaan luokassamme oli usein vähättelevää ja asiatonta. Jouduin kuulemaan rasistisia kommentteja sekä luokkalaisiltani että jopa alamme yliopettajalta. Jo heti opintojemme alussa yliopettaja Pertti Sillanpää asetti luokkamme pohjavireen minua kohtaan laukomalla rasistisia kommentteja luokan edessä. Sen sijaan, että joku luokasta olisi tullut puolustuksekseni, he olivat hiljaa. Paitsi yksi heistä. Yksi heistä jopa nauroi yhden tällaisen kommentin jälkeen.

Vähättely

Yksi kiusaamisen muodoista on vähättely. Pikkuhiljaa vähättely alkaa syödä ihmisen uskoa itseensä ja kykyihinsä. Jouduin kokemaan vähättelyä luokkalaisteni tasolta jo aivan opintojen alusta asti. Ensimmäinen muistamani kerta tapahtui galleriavierailun aikana. Olimme samana päivänä saaneet kaikki tietää aikaisemman tentin tulokset. Osa luokkalaisistani seisoi gallerian edessä pienessä porukassa. Ymmärsin heidän puheistaan, että he olivat lyöneet vetoa siitä, kuka saa parhaimman arvosanan tentistä. Siinä he menivät sitten arvosanojaan läpi, kun saavuin paikalle. Lopulta yksi luokkalainen päätti kysyä minulta saamaani arvosanaa ja kerroin se olleen 5. Yhtäkkiä kaikki katsoivat minua ihmetyksissä, yksi jopa tokaisi ”Ai, sinä muka sait viitosen?” Muistan olleeni loukkaantunut ja hämmästynyt heidän reaktiostaan. En ymmärtänyt, miksi he kohtelivat minua niin.

Vähättely jatkui koko opintojeni ajan. Muistan yhden tapauksen, kun editoimme pienryhmässä videota. Ryhmäni yritti etsiä käyttämästämme tietokoneohjelmasta yhtä erikoistehostetta. Sanoin heille useaan otteeseen, mistä se löytyisi. Yhdessä vaiheessa muistaakseni jopa osoitin kohtaa sormella. Mutta kukaan ei yksinkertaisesti kuunnellut minua, kukaan ei rekisteröinyt sanojani. Lopulta he kysyivät asiaa opettajalta, joka sitten neuvoi heidät ihan samaan kohtaan, josta olin yrittänyt useasti kertoa.

Kerran luokassa, ennen opettajan saapumista, luokkalaiseni kävivät läpi erään tehtävän arvosanoja. He kehuivat toinen toistensa töitä. Varsinkin Santun työtä kehuttiin, josta hän oli saanut arvosanaksi nelosen. Joku sattui kysymään saamaani arvosanaa, joka oli viisi. Tämä kuulleessaan useampi ihminen silminnähden hämmästyi ja alkoi siinä edessäni aivan ääneen ihmettelemään sitä, kuinka oli mahdollista, että Santtu sai nelosen, mutta minun paska työni sai vitosen…

Opiskeluaikani oli täynnä samanlaisia tapahtumia. Joka kerta pidin suuni kiinni, olin hiljaa, en puolustanut itseäni. Mutta hiljaisuudessa kasvaa katkeruus. Sisälläni kasvoi paha olo, joka päivä päivältä, loukkaus loukkaukselta, kerrytti painetta.

Jens

Ensimmäinen ystäväni Oulussa, tai ainakin niin luulin silloin, oli luokkalaiseni Jens. Jens oli hassun näköinen poika pienestä kaupungista. Hän oli älykäs ja hyvä opinnoissaan. Minun oli helppo olla hänen seurassaan, varmaan sen vuoksi, että Jens tuli työläisperheestä, kun suurin osa muista luokkalaisista oli akateemisten vanhempien lapsia. Jens oli kova juomaan. Alkuaikoina hän laittoi minulle useasti viestiä yöllä pyytäen baariin tai selittäen juomisestaan ja ahdistuksestaan. Kerran olin saanut yöllä häneltä itsetuhoisia viestejä, niinpä kävelin seitsemän maissa aamulla hänen luokseen pizzaa ja limsaa kainalossa katsomaan, kuinka hän voi. Kun Jens joi viskiä, hän yleensä joi koko pullon. Ja silloin Jensistä tuli raskas. Useamman kerran jouduin raahaamaan Jensiä kotiinsa, kun hän oli juonut itsensä niin huonoon kuntoon. Mutta paskinta ei ollut se, että jouduin katsomaan aikuisen miehen perään. Pahinta oli se jatkuva kähmiminen, mitä hän teki aina saattaessani häntä kotiinsa.