Isän kuolema alkoholin vuoksi, syyllisyyden tunne

Olen lähes 40v perheellinen ihminen ja olen vastikään kokenut isäni äkillisen, sinänsä odottamattoman kuoleman. Tarvitsisin vertaistukea, josko täältä löytyisi samaa kokeneita...

Taustaa sen verran, että vanhempani ovat eronneet kun olin aivan taapero, elämäni olen asunut äidilläni ja isääni nähnyt lapsena säännöllisesti muutaman tunnin, lähinnä hänen vanhempiensa luona - tuolloin en käynyt juuri hänen kotonaa ja yötä en ole koskaan hänen luonaan ollut, kotiin vietiin aina heti takaisin kun äitini pääsi töistä. Aikuisiällä pidimme loppuun asti yhteyttä, aiemmin soittelimme vaihtelevasti (1kk välein, joskus päivittäin), nykyään viestittelimme 2vko välein ja näimme pääosin lasten synttäreillä minun kotonani (muutaman kerran kävin hänen luonaan, 4v aikana vain kerran hän pyysi saada tulla käymään meillä muuten vaan ja leikki silloin lasteni kanssa, muuten tuli vain kutsusta ja ehkä 1-2 kertaa on kysynyt hänen kotiinsa kylään). Hänellä oli sinänsä asiat hyvin, nätti koti, raitis avopuoliso, koira ja asiat järjestyksessä - ainoa vain että säännöllisesti eristäytyi juomaan 2vko putkeen itsekseen, jossa joi ja poltti rankasti syömättä mitään. Sitten palasi taas kotiin.

Kuolemahan sinänsä oli odotettavissa tällaisilla elintavoilla. Isäni häpesi juomistaan ja minulle ei saanut myöskään kertoa, että oli jo hetken oireillut ja koki olevansa sairas. Avopuoliso ja sairaanhoitaja yritti saada tutkimuksiin, kieltäytyi ebdottomasti myös niistä. Ja parissa kuukaudessa tämä sairaus hänet sitten veti ryyppyputken keskellä.

Isäni asui eri kaupungissa. Samassa kaupungissa asuu äitini (myös alkoholiin menevä, kumpiakan ei siis juuri ole lasteni kanssa ollut tekemisissä, lahjat toivat juhliin ja välillä kyselivät kuulumisia/kuvia).

Yhteydenpitoa meillä siis oli, mutta tässä tilanteessa koen suunnatonta syyllisyyttä siitä, että en nyt juuri viimeisen vuoden aikana käynyt kertaakaan hänen luonaan kylässä (meillä siis näimme kyllä kun tuli kutsuttuna). Kertaakaan ei siis itse ehdottanut näkemistä, ei tullut käymään (ajeli ikänsä paljon ja kykeni siis kyllä liikumaan loppuun saakka vaikka salaa oireilikin, siitä ei ollut kyse, ns. tervehän hän oli kun ei lääkäriin mennyt). Syy/(jos nyt tähän koskaan hyvää syytä on antaa) etten käynyt itse kylässä oli se, että lomia ei juuri ollut ennen juuri tätä nykyhetkeä (mieheni kanssa meillä töitä 7pv viikossa, toki siis vapaapäiviä on, mutta melkein aina toinen menossa töihin), toinen läheinen mieheni puolesta hävisi syöpätaistelunsa kesäkuussa (ja siellä tuli sitten oltua enemmän) ja olen myös nähnyt nyt muita sukulaisia (joista toiset näin viimeksi 7v sitten ja toiset 2v sitten) ja lapsiperheen arki pyörii siis tässä sivussa. Mutta silti tuntuu todella pahalta, että miksi en edes sitä yhtä vapaapäivää käyttänyt siellä hänen luonaan vierailuun! Olen käynyt vuoden ajalta läpi kalenteriakin, empä sieltä löytänyt enempää kuin 3 vapaata viikonloppua ja jokunen yksittäinen arkivapaa töiden keskellä, jossa ei olisi ollut pääosin töitä/muuta menoa/visiittia muihin paikkoihin. Eli toki olisi niihin voinut käynnin tehdä, mutta empä sitten vaan kaiken keskellä muistanut/jaksanut - nyt se on myöhäistä. Tätä toki olen yrittänyt itselleni selittää, että meilläkin on ollut avoimet ovet ja välit hyvät, miksei hän itse koskaan halunnut tulla kylään/kutsunut sinne. Varmasti sitten olisi järjestetty, mutta en minäkään yhtenä ihmisenä kaikkeen pysty...

Kiitos jos joku jaksoi lukea. Aikamoinen vuodatus tuli. Mutta tämä on lähinnä tätä ihmisen riittämättömyyden tunnetta ja kun ei ole sitä kristallipalloakaan, josta tietäisi keneen/mihin ihmissuhteeseen pitää panostaa sen viimeisinä aikoina, aina joku jää huomiotta kun toinen sitä saa.. ÄÄh.

Onko muita kokemuksia alkoholisoituneen läheisen kuolemaan liittyen, yhteydenoitoon, syyllisyydentunteeseen.... Vertaistukea tarvitsisin kovasti ikävän, surun ja voimattomuuden tunteen kanssa...