Olen lähes 40v perheellinen ihminen ja olen vastikään kokenut isäni äkillisen, sinänsä odottamattoman kuoleman. Tarvitsisin vertaistukea, josko täältä löytyisi samaa kokeneita...
Taustaa sen verran, että vanhempani ovat eronneet kun olin aivan taapero, elämäni olen asunut äidilläni ja isääni nähnyt lapsena säännöllisesti muutaman tunnin, lähinnä hänen vanhempiensa luona - tuolloin en käynyt juuri hänen kotonaa ja yötä en ole koskaan hänen luonaan ollut, kotiin vietiin aina heti takaisin kun äitini pääsi töistä. Aikuisiällä pidimme loppuun asti yhteyttä, aiemmin soittelimme vaihtelevasti (1kk välein, joskus päivittäin), nykyään viestittelimme 2vko välein ja näimme pääosin lasten synttäreillä minun kotonani (muutaman kerran kävin hänen luonaan, 4v aikana vain kerran hän pyysi saada tulla käymään meillä muuten vaan ja leikki silloin lasteni kanssa, muuten tuli vain kutsusta ja ehkä 1-2 kertaa on kysynyt hänen kotiinsa kylään). Hänellä oli sinänsä asiat hyvin, nätti koti, raitis avopuoliso, koira ja asiat järjestyksessä - ainoa vain että säännöllisesti eristäytyi juomaan 2vko putkeen itsekseen, jossa joi ja poltti rankasti syömättä mitään. Sitten palasi taas kotiin.
Kuolemahan sinänsä oli odotettavissa tällaisilla elintavoilla. Isäni häpesi juomistaan ja minulle ei saanut myöskään kertoa, että oli jo hetken oireillut ja koki olevansa sairas. Avopuoliso ja sairaanhoitaja yritti saada tutkimuksiin, kieltäytyi ebdottomasti myös niistä. Ja parissa kuukaudessa tämä sairaus hänet sitten veti ryyppyputken keskellä.
Isäni asui eri kaupungissa. Samassa kaupungissa asuu äitini (myös alkoholiin menevä, kumpiakan ei siis juuri ole lasteni kanssa ollut tekemisissä, lahjat toivat juhliin ja välillä kyselivät kuulumisia/kuvia).
Yhteydenpitoa meillä siis oli, mutta tässä tilanteessa koen suunnatonta syyllisyyttä siitä, että en nyt juuri viimeisen vuoden aikana käynyt kertaakaan hänen luonaan kylässä (meillä siis näimme kyllä kun tuli kutsuttuna). Kertaakaan ei siis itse ehdottanut näkemistä, ei tullut käymään (ajeli ikänsä paljon ja kykeni siis kyllä liikumaan loppuun saakka vaikka salaa oireilikin, siitä ei ollut kyse, ns. tervehän hän oli kun ei lääkäriin mennyt). Syy/(jos nyt tähän koskaan hyvää syytä on antaa) etten käynyt itse kylässä oli se, että lomia ei juuri ollut ennen juuri tätä nykyhetkeä (mieheni kanssa meillä töitä 7pv viikossa, toki siis vapaapäiviä on, mutta melkein aina toinen menossa töihin), toinen läheinen mieheni puolesta hävisi syöpätaistelunsa kesäkuussa (ja siellä tuli sitten oltua enemmän) ja olen myös nähnyt nyt muita sukulaisia (joista toiset näin viimeksi 7v sitten ja toiset 2v sitten) ja lapsiperheen arki pyörii siis tässä sivussa. Mutta silti tuntuu todella pahalta, että miksi en edes sitä yhtä vapaapäivää käyttänyt siellä hänen luonaan vierailuun! Olen käynyt vuoden ajalta läpi kalenteriakin, empä sieltä löytänyt enempää kuin 3 vapaata viikonloppua ja jokunen yksittäinen arkivapaa töiden keskellä, jossa ei olisi ollut pääosin töitä/muuta menoa/visiittia muihin paikkoihin. Eli toki olisi niihin voinut käynnin tehdä, mutta empä sitten vaan kaiken keskellä muistanut/jaksanut - nyt se on myöhäistä. Tätä toki olen yrittänyt itselleni selittää, että meilläkin on ollut avoimet ovet ja välit hyvät, miksei hän itse koskaan halunnut tulla kylään/kutsunut sinne. Varmasti sitten olisi järjestetty, mutta en minäkään yhtenä ihmisenä kaikkeen pysty...
Kiitos jos joku jaksoi lukea. Aikamoinen vuodatus tuli. Mutta tämä on lähinnä tätä ihmisen riittämättömyyden tunnetta ja kun ei ole sitä kristallipalloakaan, josta tietäisi keneen/mihin ihmissuhteeseen pitää panostaa sen viimeisinä aikoina, aina joku jää huomiotta kun toinen sitä saa.. ÄÄh.
Onko muita kokemuksia alkoholisoituneen läheisen kuolemaan liittyen, yhteydenoitoon, syyllisyydentunteeseen.... Vertaistukea tarvitsisin kovasti ikävän, surun ja voimattomuuden tunteen kanssa...
Taustaa sen verran, että vanhempani ovat eronneet kun olin aivan taapero, elämäni olen asunut äidilläni ja isääni nähnyt lapsena säännöllisesti muutaman tunnin, lähinnä hänen vanhempiensa luona - tuolloin en käynyt juuri hänen kotonaa ja yötä en ole koskaan hänen luonaan ollut, kotiin vietiin aina heti takaisin kun äitini pääsi töistä. Aikuisiällä pidimme loppuun asti yhteyttä, aiemmin soittelimme vaihtelevasti (1kk välein, joskus päivittäin), nykyään viestittelimme 2vko välein ja näimme pääosin lasten synttäreillä minun kotonani (muutaman kerran kävin hänen luonaan, 4v aikana vain kerran hän pyysi saada tulla käymään meillä muuten vaan ja leikki silloin lasteni kanssa, muuten tuli vain kutsusta ja ehkä 1-2 kertaa on kysynyt hänen kotiinsa kylään). Hänellä oli sinänsä asiat hyvin, nätti koti, raitis avopuoliso, koira ja asiat järjestyksessä - ainoa vain että säännöllisesti eristäytyi juomaan 2vko putkeen itsekseen, jossa joi ja poltti rankasti syömättä mitään. Sitten palasi taas kotiin.
Kuolemahan sinänsä oli odotettavissa tällaisilla elintavoilla. Isäni häpesi juomistaan ja minulle ei saanut myöskään kertoa, että oli jo hetken oireillut ja koki olevansa sairas. Avopuoliso ja sairaanhoitaja yritti saada tutkimuksiin, kieltäytyi ebdottomasti myös niistä. Ja parissa kuukaudessa tämä sairaus hänet sitten veti ryyppyputken keskellä.
Isäni asui eri kaupungissa. Samassa kaupungissa asuu äitini (myös alkoholiin menevä, kumpiakan ei siis juuri ole lasteni kanssa ollut tekemisissä, lahjat toivat juhliin ja välillä kyselivät kuulumisia/kuvia).
Yhteydenpitoa meillä siis oli, mutta tässä tilanteessa koen suunnatonta syyllisyyttä siitä, että en nyt juuri viimeisen vuoden aikana käynyt kertaakaan hänen luonaan kylässä (meillä siis näimme kyllä kun tuli kutsuttuna). Kertaakaan ei siis itse ehdottanut näkemistä, ei tullut käymään (ajeli ikänsä paljon ja kykeni siis kyllä liikumaan loppuun saakka vaikka salaa oireilikin, siitä ei ollut kyse, ns. tervehän hän oli kun ei lääkäriin mennyt). Syy/(jos nyt tähän koskaan hyvää syytä on antaa) etten käynyt itse kylässä oli se, että lomia ei juuri ollut ennen juuri tätä nykyhetkeä (mieheni kanssa meillä töitä 7pv viikossa, toki siis vapaapäiviä on, mutta melkein aina toinen menossa töihin), toinen läheinen mieheni puolesta hävisi syöpätaistelunsa kesäkuussa (ja siellä tuli sitten oltua enemmän) ja olen myös nähnyt nyt muita sukulaisia (joista toiset näin viimeksi 7v sitten ja toiset 2v sitten) ja lapsiperheen arki pyörii siis tässä sivussa. Mutta silti tuntuu todella pahalta, että miksi en edes sitä yhtä vapaapäivää käyttänyt siellä hänen luonaan vierailuun! Olen käynyt vuoden ajalta läpi kalenteriakin, empä sieltä löytänyt enempää kuin 3 vapaata viikonloppua ja jokunen yksittäinen arkivapaa töiden keskellä, jossa ei olisi ollut pääosin töitä/muuta menoa/visiittia muihin paikkoihin. Eli toki olisi niihin voinut käynnin tehdä, mutta empä sitten vaan kaiken keskellä muistanut/jaksanut - nyt se on myöhäistä. Tätä toki olen yrittänyt itselleni selittää, että meilläkin on ollut avoimet ovet ja välit hyvät, miksei hän itse koskaan halunnut tulla kylään/kutsunut sinne. Varmasti sitten olisi järjestetty, mutta en minäkään yhtenä ihmisenä kaikkeen pysty...
Kiitos jos joku jaksoi lukea. Aikamoinen vuodatus tuli. Mutta tämä on lähinnä tätä ihmisen riittämättömyyden tunnetta ja kun ei ole sitä kristallipalloakaan, josta tietäisi keneen/mihin ihmissuhteeseen pitää panostaa sen viimeisinä aikoina, aina joku jää huomiotta kun toinen sitä saa.. ÄÄh.
Onko muita kokemuksia alkoholisoituneen läheisen kuolemaan liittyen, yhteydenoitoon, syyllisyydentunteeseen.... Vertaistukea tarvitsisin kovasti ikävän, surun ja voimattomuuden tunteen kanssa...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ilmeisesti isäsi oli sen ikäinen, että olisi ehkä menehtynyt jo muutenkin.
64v. Olisi hänellä ilman alkoholia siis vielä elinvuosia ollut, mutta toki alkoholin kanssa aikalailla elinvuodet olivat täynnä tilastojen puitteissa...
Syyllisyyden tunteissa ei ole mitään väärää.
Elämässä tulee tilanteita, joista sellaisia tunteita herkästi tulee, ja ne on hyvä käydä läpi, hävetä niitä ei tarvitse, eikä niitä syitä mistä ne on tullut.
Jos tuntuu ylivoimaiselta, niin on hyvä hakeutua jonnekin juttelemaan, ettei tarvitse jäädä yksin ajatuksiaan ja tunteitaan pyörittelemään.
Varmaankin lähes jokainen ihminen miettii omaisen tai läheisen kuoleman jälkeen " olisinko voinut tehdä jotain toisin " , " teinkö jotain väärin " . Syyllisyys on myös tunne, tunne vaikeammasta päästä kun tarkemmin ajattelee.
Empaattisen ihmiset kokevat syyllisyyttä , kovat ihmiset ei koskaan
Kovankin kuoren alta voi löytyä herkkyyttä. Kova ei halua sitä yleensä näyttää.
Isän kuolema alkoholin vuoksi, syyllisyyden tunne.
Ei sinulla ole syyllisyytä,et voi asialle mitään.
Sinä teit kuitenkin aika paljon. Et voinut enempää, sillä isäsi ei pystynyt vastaanottamaan enempää. Sinun tärkein tehtäväsi on nyt huolehtia itsestäsi ja perheestäsi.
Sillehän ei voi jälkikäteen enää mitään ettet ollut kiinnostunut isästäsi. Aiheesta syyllisyyden tunto. Ehkä opit jotain
Ja sinun on sitten ihan pakko syyllistää lisää ? Häpeäisit.
Siis mitä hänen olisi pitänyt oppia . Oletko lukenut hänen kirjoituksensa kun hän oli lapsi .
Isä olisi myös voinut lopettaa juomasta ,.
Jos lapsi kasvaa ainoastaan toisen vanhemman luona niin suhde siihen toiseen. Ei koskaan toimi ihan normaalisti. Isä olisi voinyåut ehkä ottaa lapsensa useammin. Luokseen kun hän oli pieni .
Joten hön ei ole tehnyt mitään virhettä. Jos asutaan eri kaupungissa ja tytöllä perhe ja työ hoidettavana niin. Ei ole helppoa ne tapaamiset ailloin. Hänen ei tarvitse tuntea syyllisyyttä ,
Mitenkään. Eikä mitään oppimisia tartte jankuttaa.
Aloittaja tässä: juu en lisää syyllisyyttä tarvitse, kuten kirjoitin, sitä on jo omasta takaa.
Voi kun mennyttä voisi muuttaa. Mutta eipä voi. Ja sen asian kanssa joudun elämään, että ikää kuin unohdin isäni koska kuvittelin että hänellä oli asiat mallillaan, viesteistä tai viime tapaamisesta ei välittynyt mitään huolestuttavaa. Tottakai, jos minulle olisi kerrottu että alkoholiongelma on pahentunut ja fyysinen vointi on huono, olisin ollut apuna. Mutta nämä siis minulta piti salata, sitä hänelle oli kyllä ehdotettu. Nyt kun kyselin aviopuolisolta miksei koskaan tullut itse meitä katsomaan/pyytänyt kylään ym, sanoi ettei halua muka häiritä. Siis häiritä omaa lastaan, johon on hyvät välit, ja jota näkee muutenkin harvoin… Joku tekosyy tämä oli, ehkä häpesi ongelmaansa ja pelkäsi että paljastuu, se sitten vei voiton siltä ettei esim halunnut tutustua omiin lapsenlapsiinsakaan..
Ja tottahan sekin on että opiksi pitää ottaa se, että edes yrittää pitää huolta yhteyksistä ja ajasta läheisiinsä kun vielä voi. Se, kuinka se käytännössä onnistuu vaan vaatii kyllä vastavuoroisuutta varmasti jatkossakin tai joku jää aina huonommalle huomiolle…
Kerrot, että et edes tiennyt isäsi voinnista, olivat salanneet sen.
Turhaa syyllistää itseään asiasta, josta ei ole tiennyt. Tai vaikka syyllistäisikin, se helpottaa ajan myötä, kun saa asioita pohdittua ja omia ajatuksia selkeytettyä.
Miten olisit voinut tehdä mitään, kun et tiennyt ? Olisi ehkä eri asia, jos olisit tiennyt ja sittenkään et olisi välittänyt.
Jos toinen/toiset eivät halua pitää yhteyttä, niin sille ei oikein itse voi mitään muuta kuin kunnioittaa tois(t)en tahtoa, ja antaa olla omissa oloissaan.
Mutta anna ajatustesi virrata, anna tunteiden tuntua, älä estä niitä tulemasta, ne jää muuten vaivaamaan. Ja juttele jonkun kanssa, ehkä sekin vähän voisi lohduttaa.
Voimahaleja täältä.
Kyllä sen syyllisyydentunteen pitäisi olla siellä vanhempien päänupissa, mitä ovat alkoholismillaan lapselleen aiheuttaneet. Mieti sitä.
Ja varmasti onkin.
On vanhemmat millaisia tahansa, ja jos lapselle tulee jotakin, sairautta, päihdeongelmaa , tms. tai jos vanhemmat itse laiminlyövät lastaan, useimmiten he potevat tunnontuskia, käyvät itsesyytöksiä läpi, syyttelevät itseään huonoiksi vanhemmiksi.
Suurimmalla osalla ihmisistä on kuitenkin tunteet, vaikka itse rypisivät kuinka syvissä ongelmissa. Harvat vain puhuvat niistä mitään, eivätkä edes halua myöntää.
Joskus saattaa tulla esiin myöhemmässä elämänvaiheessa, jos vanhemmat ja lapset ( jo aikuiset ) pysähtyvät keskustelemaan vanhoista asioista.
Älä tunne syyllisyyttä turhaan , se ei auta surutyöstä , vaan pahentaa.
Mutta yleensä ainakin naiset ovat aina syyttämässä itseään ensimmäisenä . Ajattele etä se on nyt niinkuin on ja se aika ei mene uusintana . Sinulla on perhe ja työ siinä on ihan tarpeeksi.
Minun suvussani on ollut niitä viinaan meneviä ja oma vaari oli alkoholisti, vaikka en sitä lapsena tajunnut, tykkäsin vaaristani hän oli aina hyvällä päällä ja iloinen, hänen yksi tyttärensä yritti auttaa isäänsä . Kun tulin hieman vanhemmaksi niin tajusin miksi hän oli hyvällä päällä koska oli juonut .
Isäni joka oli hänen vanhin poikansa ei ottanut tippaakaan joten minun kotonani ei viinaa käytetty koskaan .
Osanotot. Alkoholismi on salakavala sairaus. Nyt 24-vuotiaana äitini poismenosta on kulunut 8 vuotta, äkillisesti alkoholin aiheuttamaan maksakirroosiin menehtyi.
Eihän sitä varmaksi voi tietää miksei hän tullut käymään, ehkä hän osittain häpesi käytöstään? Niinkuin sanoit, vierailuja olisi voinut olla säännöllisemmin molempien toimesta, ei se ole ainoastaan toisen kantilla. Elämän kiireessä ei aina kaikkea tule ajatelleeksi tai toteutettua, ja se on täysin ymmärrettävää. Jälkeenpäin on helppo jossitella, mutta siihen ei kannata ryhtyä. Ikinä ei tiedetä kuinka kauan elämää on jäljellä, olitpa sitten alkoholisti tai täysin terve. Saan tekstistäsi kuvan että teillä oli kuitenkin suht läheiset ja hyvät välit? Olitte säännöllisesti yhteydessä puhelimitse ja se kyllä kertoo että isästäsi välitit ja kyllä hän sen myös varmasti tiesi itsekkin, se ei ollut yhdestä tai paristakaan vierailusta kiinni❤️
Aika parantaa, syyllisyyden tunne kuuluu osana surutyöhön. Voimia suruun!
Omaisen kuoleman jälkeen on aina syyllinen ja riittämätön olo. Sitä ei voi välttää, se tavallaan kuuluu asiaan.
Toisinaan juon paljon kuten isäni. Nuorempana humalassa mietin ja kuvittelin mitä olisimme voineet tehdä yhdessä isän kanssa joka todellisuudessa oli aina poissa elämästäni.
Yhden kerran näin unessani isäni ja ystäväni vierekkäin hymyillen. He tavallaan moikkasivat minulle että heillä asiat on hyvin.
Oleellista elämässä on jättää taakse menneisyys ja keskittyä nykyelämään. Voimme auttaa muita riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä. Meillä on myös geneettiset tai muulla tavalla tulleet riippuvuudet joita vastaan taistelemme yksin. Mielestäni olisi tärkeää kohdata jossain meidän riippuvuuksista kärsivien kesken.
Itse juon käytännössä aina yksin.