Elämän sisällöstä ja tarkoituksesta

Vaikeuksien kautta voittoon, sanotaan. Helppo olisi uskoa, mikäli se olisikin niin. Vaikeudet ovat todellakin tarkoitettu ihmisen testaamiseen. Jos vaikeuksista saisi bonusta, niin silloin voisin kokea olevani onnekas. Nyt, lähinnä voin sanoa olevani turhautunut. Joka kerta, kun elämä näyttää antavan, niin siinä on koukku. Se koukku vetääkin takaisin. Se ei anna sitä mitä kuvittelit saavasi, vaan sen karsitun version. ”Päivitä nyt korkeampaan versioon, niin olet oikeutettu saamaan haluamasi”. Niin. Maksaa ken tahtoo.

Minulla oli melkein onni käsissä. Siis onni, jota voisi sanoa ikuiseksi onneksi. Autuasta rauhaa, jossa tietää olevansa levossa, ilman mielen vajoamista. Muutoin elämä on kaunista vain mainoksissa, jossa parempiosainen esittää sen mahdollisuudet. Tiettyyn hintaan. Joka ylittää oman maksukykysi. Siinä mietit, että maksatko ja nautit, eli siis ”nautit”. Jos ei kuitenkaan tällä kertaa, on niitä muitakin velvollisuuksia. Jos haluaa yhden kuukauden raton, niin siitä saa maksaa kolmen kuukauden köyhyyden. Ne ovat valintoja. Tottahan sen jokainen tietää. Mutta miksi kiusata ihmistä, muutoinkin haluille altista olentoa, lupauksista tule-vaisuudesta vähemmän kivuliasta. No se on se ”bisnes”.

Ei haluaisi kumartaa, ei nöyrtyä sen edessä, joka sanoo tarjoavansa parempaa. Kiistää täytyy, aina vängätä. ”Mutta kun ne muut tarjoavat…” ja sen jälkeen tyhjiä sanoja. Ei voi uskoa. Ei niin millään. Illuusio omasta voimasta vahvemman edessä täytyy säilyttää. Muutoin saattaa näyttää tyhmältä. Jopa rahvaalta. Herra paratkoon, on syntiä olla rahvas Suomessa! Mitä ne naapurit siitäkin ajattelisi?

Naapurit saattavat olla Impivaarasta tai Teknologolandiasta. Sillä sinällään ei ole merkitystä, kunhan eivät olisi niin koppavia. Aina esittämässä, että nyt on parempaa elämää tarjolla. Joo justiinsa. Saa olla. Minä kysyisin, että mihin kuukausihintaan. Lähinnä, että vastaako edes minun nykyisiä kuukausimaksuja. Sen jälkeen tulee tuote-esittely. Siis elämän, jossa on tuoteturvat sen mahdollisiin kaltoinkohteluhin, hyvin tehdyt naimakaupat ja uraputki. Hyvä, hyvä. Sillä saa jo paikan seinällä kauniissa karmeissa, ehkä jälkikasvuakin.

Siitä huolimatta, miksi miljardit sitä tavoittelee? Siis miksi maksaa niille, jotka näitä unelmia myy? Mitä jos ajattelisi, että jos minä saisin sellaisen elämän, jossa voisin silloin tällöin lähteä ilman vastuuta irti, kadota vain oravanpyörän nimisen jyrän alta ja nauttia. Olisiko se irvokasta? Kas, silläkin on hinta. Siihen sinulla ei ole varaa. Näin mainostetaan. ”Huoltosuhde” tulee vääjäämättä eteen. Tottahan se on, jos ei ole torpan lämmittäjiä niin montaa kylillä, niin saattaa siinä vilu tulla kunnille taloudessa. Se on kollektiivinen pelko. ”Et voi toimia noin itsekkäästi!”. Jokainen laittakoon tuohon some-kommenttiin niin monta huutomerkkiä perään kuin haluaa. Me, jotka ollaan jo pilalla, niin eikö se olisi sama silloin tehdä korjausliike?

Miksi pelätä asioita, jotka eivät ole koskaan koskettaneet elämääsi? En itse ole esimerkiksi koskaan pelännyt sitä, että en voisi synnyttää. Voin olla lapselle se, jonka ajattelen voivani olla. Isä. Toivottavasi edes sellainen, joka täyttää ne minimivaatimukset. Sain itse kuvan isästä, joka käy töissä. Muutoin isäkuvani oli huumoriveikko, joka lähti mukaan silloin, kun ei voinut muuten välttää vastuutaan. Paha ihminen hän ei ollut, älkää ymmärtäkö väärin! Vain, vähemmän osallistuva (omasta mielestäni). Perustarpeet täyttyivät. Elämään monesti liittyviin kysymyksiin sain vastauksesi ”lue enemmän”. Tottahan se oli. Isäni oli jo lukenut ”Tiedon Portaat” tietoasiakirjojen kahdeksanosaisen yleissivistyksellisen sarjan varhaisaikuisuudessa. Olisiko se minunkin osani? Onneksi äitini vei minut eteenpäin.

Äitini sanoi kerran osuvasti, että ”maksakoon mitä maksaa, kunhan on hauskaa!”. Se piti mielestäni enemmän paikkaansa silloin, kun omassa elämässään etsii sitä kuuluisaa ”omaa paikkaansa”. Käytiin Euroopassa, interrailia renkailla, voisiko sanoa. Äitini ajoi Ruotsin, Tanskan, Saksan, pohjoiseen Ranskaan asti. Ja em. takaisin käänteisessä järjestyksessä. Silloin näin Euroopan. Näin kulttuurisen avaruuden. Se oli kaukana Impivaarasta, jossa vieraat ovat vaarallisia. Me haluamme monesti luoda kuvaa meitä etelässä asuvammista kuvan, että he vain tuhlaavat ja hassaavat ”meidän” varoja. En muista sieltä katukuvasta, että olisin nähnyt enemmän huithapeleita, törsääjiä tai tuhlareita. Monia kiireisiä, omaa elämäänsä rakentavia yksilöitä. Sitä samaa, mitä meilläkin. Meillä on tarve luoda ulkomaailmasta kuva vaarallisena, jopa syntisenä. Siellä ne kokemukset ovat, minä sanoisin.

Tämä on tällainen irrallinen kertomus tästä elämäksi kutsutusta ihmeestä. Miten itse lähtisit haastelemaan? 🙂