Ääneen luku koulussa

Siitä lähti kaikki ongelmani lumivyöryn lailla eteenpäin, tai se on oikeastaan ainoa asia jota osaan syyttää.
Voiko paniikkioireet alkaa jo lapsena?

Ala-asteen ääneenlukutunti,olin hyvä lukemaan, ensimmäinen luokallani. Osasin lukea jo kouluun mennessä ja jouduin monesti esiintymään sen vuoksi ja muistan hämärästi nauttineeni siitä suuresti. Lukeminen ei ollut ongelma, joulukirkossa ja monisataapäisen yleisön edessä luin joulutestamentin ja muistan kuinka nautin siitä. Jännitys tarkoitti pientä tutinaa, joka katosi alkaessani lukea.

Sitten..ala-asteen uskonnontunti, raamatunlukutunti. Kuin salamana taivaalta kesken lauseen sydän pomppasi kurkkuun ja alkoi takoa rinnassa. En saanut kunnolla lausetta loppuun kun jo hengästyin. Olo kävi tukalaksi ja ihmettelin, apua mitä tapahtuu? Ääni värisi, sydän hakkasi ja hengottäminen oli raskasta. Vuoron siirryttyä seuraavalle jäin pulpettiini ihmettelemään mitä tapahtui, miksi minussa heräsi jotain tuollaista?

Siitä eteenpäin pelkäsin ääneenlukua, entä jos se olo palaa? Ja se palasi, joka kerta yhtä varmasti, aina pahempana. 5-6luokka meni jännittäessä, täydellisen pelopn vallassa tunti kerrallaan. En osannut kertoa kenellekkään, luulin että olen aivan outo. Täydellisesti poikkeava.

Yläastella se muuttui esiintymispeloksi, en halunnut enää mennä luokan eteen. Lisää tuli käsien tärinästä, polvien tutisemisesta ja tunteesta että jalat lähtee alta. Välttelin kaikkea esiintymistä ja silti olin kympin tyttö. Kerran vedin puoli kossua aamulla ennen matikantunnille menoa kun tiesin että joudun taas vuorollani kertomaan tehtävän koko luokalle. JOin joka viikonloppu viinaa kavereiden kanssa 14-vuotiaasta lähtien, koska humalassa jännitykseni unohtui.

Lukiossa vältin kaikki esiintymiset melko taidokkaasti. Tentin kaikki kurssit, missä vähänkään luettiin ääneen tai tarkistettiin tehtäviä riveittäin läpi käymällä jokainen vuorollaan yhden kohdan sanoen. En vain enää jaksanut jännittää ja vapautin siitä itseni.

Lukion jälkeen monia erinäisiä opintokokeiluja, vuosi ulkomailla, jolloin muutuin hieman rennommaksi. Paluu Suomeen palautti mieleen taas tutun jännityksen. Valmistuin nyt 2005 tammikuussa tietokone-alalta ja pääsin suoraan töihin. Tietokoneet olivat uravalintani koska en halunnut olla ihmisten kanssa taikka asiakaspalvelukontaktissa.

Nyt asun avoliitossa, poikaystäväni ei ymmärrä ollenkaan oloani, eikä historiaani. Puhumattakaan kaikista peloistani. Olo on ahdistava ja jännittynyt, pelkään kuolevani stressin takia sydänkohtaukseen. Kärsin töissä paniikkikohtauksista jotka eivät minua tapa, mutta inhottavat. Jännitän työssä lähes koko ajan. En ole oma itseni ollenkan. En tunne edes omaa ääntäni, puhun ihan typeriä muiden kanssa, vapisen ja vihaan itseäni kun en osaa olla. Puhelimessa olemista vihaan, avotoimistossa kaikki tuntuvat kuuntelevan selän takana ja se inhottaa kun tuntee mokaavansa.