Timmy Dinglen aave (Viktoriaaninen kauhunovelli)

Huom! Hoksasin vasta jälkikäteen, että yksi kappalejako jäi korjaamatta. Tässä korjattu versio:


Prologi

On olemassa rytmejä, joita ei koskaan kirjoitettu nuottiviivastolle. Tämä on tarina yhdestä sellaisesta. Sävelestä, joka jäi kesken – ja tanssista, jota ei koskaan lopetettu...

Timmy Dinglen aave


Paronitar Aikaterine Ponteva lepäsi yksin makuukammarissaan. Vieressään hopeinen vati täynnä gargantuamaisia rostbratwursteja, jotka oli aseteltu koristeellisesti yrttipedin päälle. Hänellä oli kova nälkä. Tarttuen määrätietoisesti tanakkaan makkaraan hän oli juuri kohottamassa sitä huulilleen, kun huone värähti kevyesti – kuin menneisyys olisi nytkähtänyt esiin kivenhalkiosta.

Kynttilänliekki värähti oudosti. Aikaterine pysähtyi. Hän ei ollut varma, miksi, mutta hän tiesi: jokin oli väärin. Hän laski makkaran takaisin hopeavadille – äänettömästi, mutta päättäväisesti – ja kääntyi katsomaan ikkunaa.

Sen takana seisoi hahmo.

Hän jähmettyi. Hän saattoi vaikka vannoa – ei, hän tiesi – että oli nähnyt Timmy Dinglen kasvot. Samat nuoret ja vaivalloisesti hymyilevät kasvot kuin ennen. Mutta Timmy… hän oli ollut kuolleena kaksikymmentä vuotta.

“Olenko minä tulossa hulluksi?” Aikaterine kuiskasi itsekseen. “Timmyhän oli aikoinaan…”

Kynttilä lipsahti hänen kädestään ja sammui lattialle osuessaan. Hän ryntäsi kammaristaan, silkki hulmuten ja sydän hakaten.

“Olof! Missä pirussa sinä olet!? Timmy on tullut takaisin!”

Kenraalimarsalkka Olof af Lothar oli siihen aikaan linnan valtavassa keittiössä harjoittamassa salaista pahettaan – leipomista. Hän oli juuri käärimässä viimeistä smetanakierrettä taikinaviipaleeseen, kun Aikaterinen huuto halkoi hiljaisuuden. Hänen kätensä pysähtyivät taikinan pintaan.

“Timmy!?” hän mutisi.

Aikaterine syöksyi keittiöön, kasvot kalpeina ja silmissä sekoitus pelkoa ja jotain, jota Olof ei ollut nähnyt vuosikymmeniin – toivoa ja epätoivoa samassa katseessa.

“Olof… hän katsoi minua ikkunasta. Hänellä oli viuhkani. Ja viulu, Olof – se soi.”

“Aikaterine, kultaseni… Timmy kuoli kaksikymmentä vuotta sitten.”

“Hän katosi, Olof. Ei ole varmuutta siitä, että hän kuoli.”

“Hän putosi vanhaan kaivoskuiluun Majoneesikierteiden yönä, muistatko? Humalapäissään, kun oli nauttinut liikaa Edel Schnapsia.”

“Mutta Olof… eikö meidän olisi kuitenkin syytä tarkistaa, että Viuhkan krypta—”

“ÄLÄ SANO SITÄ SANAA LEIKILLÄSIKÄÄN, Aikaterine! Sellaiset jutut ovat huru-ukkojen horinoita.”

Aikaterine nielaisi hiljaa. “Minua pelottaa…”

Olof huokaisi syvään, otti sapelinsa seinältä ja sitoi sen vyölleen.

“Jawohl. Mennään sitten, jos se sinua rauhoittaa.”

He laskeutuivat portaita pitkin alas linnan kiviseen pohjakerrokseen. Seinille ripustetut kynttilät lepattivat uhkaavasti – kuin nekin olisivat muistaneet nimen, jota ei pitäisi lausua.

He saapuivat rautaportille. Kaiverrus portin yllä:

Sillä joka unohtaa rytmin, on astuttava hiljaisuuden kautta.

Kryptan sisällä lattialla lepäsi vanha metronomi. Se tikitti. Vieressä oli Timmy Dinglen viulu.

Sävel alkoi soida itsestään. Väärin, mutta elossa. Ja sitten – seinän varjoista – hahmo nousi. Ei täysin ihminen, ei täysin varjo. Nuori Timmy. Hänen katseensa oli tyyni, mutta viulu puuttui hänen kädestään. Sen tilalla oli rytmitikku.

“Te veitte musiikin. Antakaa se takaisin.” “Emme tiedä säveltä,” Aikaterine sanoi. “Ei sitä kirjoitettu koskaan,” lisäsi Olof. “Ei… sitä ei eletty loppuun,” sanoi Timmy.

Viulu alkoi soida yksin. Ja silloin Olof nosti viuhkan, astui lattialle ja otti ensimmäisen askeleen. Ponteva seurasi. He tanssivat vanhan kryptan kivisellä lattialla, sävelen kanssa, joka ei kuulunut kenellekään – ennen kuin nyt.

Askel askeleelta Timmy haalistui, lempeästi. Viulu vaimeni. Metronomi pysähtyi.

Ja viimeiseksi, ennen kuin varjo suli kiviseinään, Timmy sanoi:

“Nyt minä sain kadenssini.”


Epilogi

Kohtaus päättyy, mutta rytmi jää kaikumaan seinien lomaan. Sillä se, mikä tanssittiin viimein loppuun – ei koskaan unohdu.