Kun ei aivot suostu uskomaan kuolemaa todeksi

Se on aluksi normaalia. Vähitellen mieli ymmärtää ja kestää tapahtuneen pienissä erissä. Uuteen todellisuuteen tottuu vähä kerrassaan.

Kyllähän se on toivotonta , kuten ystövötyöreni sanoi. Että hän elää minuutin kerrallaan kun tuntuu ettei jaksa, hönen lapsensa oli kuollut äkisti .
Se shokki vaihe onkin juuri se kaikista ihmeellisin, ihmiset reagoivat eri tavalla saman asiaan. Moni ei millään hakua uskoa että asia on totta eihän niin voi käydä, juurihan hön eli, toinen saattaa olla hyvin vihainen sille kuolleelle siksi että uskalsi jättää hänet, kolmas ei osaa muuta kun itskeö itkemästä,päästyään ja se on se eniten luonnollinen tala suru työssä, itku on itkettävä , sen jälkeen kun. Tulee seuraava vaihe surutyöhön niin sanottu reaktion vaihe , sen jälkeen Käsittelyvaihe viimein sopeutumis vaihe . Silti nämä neljä vaihetta ovat erilaisia jokaisella. . Sattaa olla ettei joku pysty edes itkemään vaan menee lukkoon jotenkin , se vaikeuttaa surutyön edistymistä ja joskus on hyvä vaikka ottaa yhteyttä,psykoloogiin. Kun tuntuu ettei jaksa , ajatukset harhailevat. Ja on sisältä tyhjä . Joten ei ole väärää tapaa surra .
Minu; paras ystävättäreni kuoli reilut vuosi sitten ja se in ollut minulle kova suru , miestäni en jaksanut surra edes koska olin jo hönen sairautensa aikana surutyön tehnyt koska tiesin mihin sairaus johti .
Yhdeltä naapurilta hukkui poika , ja äitinsä kävi joka päivä haudalla ja jätti sinne kireåhöjeen aina pojalleen hönen surunsa vei hänetkin hautaan Ei päässyt surun ylitse .
Niin sttä anna aurun tulla sellais3na kun se tulee siinä ei ole mitään väärää tapaa

Kaksi vuotta on mennyt. En ole "sopeutunut" vieläkään.
Elämäni muuttui kamalaksi.

Sopeutumisprosessin vaiheet:

Sokki- ja reaktiovaihe: Tässä vaiheessa sokki ja shokki ovat voimakkaita, ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan.

Työstämis- ja käsittelyvaihe: Surua työstetään ja käsitellään monin eri tavoin.

Uudelleensuuntautumisen vaihe: Elämä alkaa asettua uomiinsa ja uusi tasapaino löytyy.


Tärkeää sopeutumisessa:

Puhuminen: On tärkeää puhua tunteista ja kokemuksista läheisten tai ammattilaisen kanssa.

Tunteiden salliminen: Sallii itselleen surun ja kaikkien muidenkin tunteiden kokemisen vapaasti.

Arjen tukeminen: Jokapäiväisten asioiden hoitaminen ja rutiinien ylläpitäminen auttaa.

Vertaistuki: Vertaistukiryhmät tarjoavat mahdollisuuden jakaa kokemuksia ja saada tukea muilta samassa tilanteessa olevilta.

Ammattiapu: Jos suru pitkittyy tai on muita ongelmia, ammattiapua kannattaa hakea.
Itsensä hoitaminen: Riittävä uni, ravinto ja liikunta auttavat jaksamaan.

Muistaminen: Kuolleen läheisen muistaminen ja muistojen vaaliminen on tärkeää.

Ei ole ketään kenen kanssa puhua

ja huom. en mene seurakuntaan enkä halua tuntematonta "tilausystävää".
On vaikeaa puhua elämän pahimmasta asiasta ventovieraalle, joka itse
ei ole kokenut läheisen menetystä ja latelee fraaseja.

Oma kokemus:
Ensin ei usko, että puoliso (tai muu läheinen) on kuollut, on lopullisesti poissa. Kun on kulunut 20 vuotta, tuntuu uskomattomalta, että häntä koskaan olikaan.
Kaikki muuttuu.

Surussa, olkoon vaikka kuinka suuri tai pieni, tarvitaan päätös, oma päätös siis, että tästä selviydytään. Siitä se selviytyminen alkaa vähän kerrallaan.

Kun paljon pahaa sattuu niin siihen tottuu. Ikä auttaa ymmärtämään asioita eri tavalla. Toivon kaikille sureville Taivaan. Isän yliluonnollista rakkauden kosketusta ja Hänen heillää huolenpitoa! Aika parantaa haavat! Tsemppiä 🌱🪽💫🙏

Kun on löytänyt elämään Jeesuksen Kristuksen ,niin ei ikinä ole yksin vaikka
ympärillä ei ole yhtään ketään.
Jumalan rakkautta on joka päivä yhtä uusi rakkaus ei vähene.
Ja saa Hänelle puhua kaikesta ja pyytää apua ja niin myös saa avun.
Ilman Häntä elämällä ei ole merkitystä eikä toivoa iankaikkisesta elämästä.
Jeesuksen löytää kun hiljentyy rukoukseen sanot että enää jaksa pyydä auta.

tämän päivän seurakunnat monet ajaa enemmän omia etuja ja eksyttävät.

Synti erottaa meidät Jumalasta Jeesus Kristus on syntiemme sovittaja ja
tunnuksen jälkeen anteeksi antaja.

riippuu minkä ikäinen oli omainen, jos on eläkeläinen ja on ollut yhteistä aikaa elää, niin hyväksyminen on helpompi kuin nuoren, lapsen menetys

Minulle ei ole tapahtunut mitään kauheampaa ja raskaampaa
kuin rakkaan ja ihanan puolisoni menetys inhimillisesti katsoen liian nuorena.
Suru ei lähde järkeilemällä eikä päättämällä, että "nyt toivun tästä".
Se on monen vuodenkin jälkeen yhtä raskas.
Itken yhä joka päivä.

Mitä läheisempi suhde sen vaikeampi menetys.