Kyllä niin kaikkeen kyllästynyt olo on

Itselläni sattuu niin paljon, että mietin, miksi tänne edes synnyin. Vähän aikaa kuvittelin saavani lapseni takaisin, mutta ehei. Ihan kuin se isänsä kostaisi vielä sieltä haudan takaa tyttären kautta. Ja nauraa ja nauttii. Vain saman vääryyden kokenut tietää, mitä on kun toinen tekee kaikkensa, pilatakseen elämäsi. Kyllä minä alan olemaan jo aivan loppu.

Kiitos halauksesta :) Koskaan ei tiedä, mihin asti on aikaa. Vuosien jälkeen alkoi välit lämpenemään uudestaan. Nyt taas meni siihen että vihaa minua, kun ei pääse yli isänsä kuolemasta, joka tapahtui noin vuosi takaperin. Tuntuu epäreilulta se, miten hirvittävän paljon on minua haukkunut ja syyttää minua siitä, että voi huonosti. Olen kaiken pahan aiheuttaja.

Mutta en minä jää katkeruuteen vellomaan. Teen luopumis- ja surutyötä. Tuntuu niin epäreilulta, kun tiedän ettei hänen isänsä mikään hyvis ollut. Minun ei olisi tullut mieleenkään manipuloida häntä isäänsä vastaan. Toinen sitten ei ollut mikään reilu kaveri, vaan käytti meidän yhteistä lastamme koston välikappaleena, kun hänet aikoinaan jätin. Mikäs sen mukavampaa, kun oli jo muutenkin hankaloittanut perhe-elämäämme minuun kohdistuvalla mustamaalaamisella ja kaikenlaisilla kiusanteoillla, osin ihan laittomillakin toimilla.

Harmittaa ja surettaa, kun viestiteltiin ja keskusteltiin lapsen kanssa ihan asioista. Silloin luulin, että välit voisivat vielä ajan kanssa lämmetä. Tuntuu, että on elämässä liian monta kertaa vedetty matto jalkojen alta.

Elämässä täytyy oppia luopumaan.

Anonyymi00004 kirjoitti:

Kiitos halauksesta :) Koskaan ei tiedä, mihin asti on aikaa. Vuosien jälkeen alkoi välit lämpenemään uudestaan. Nyt taas meni siihen että vihaa minua, kun ei pääse yli isänsä kuolemasta, joka tapahtui noin vuosi takaperin. Tuntuu epäreilulta se, miten hirvittävän paljon on minua haukkunut ja syyttää minua siitä, että voi huonosti. Olen kaiken pahan aiheuttaja.

Mutta en minä jää katkeruuteen vellomaan. Teen luopumis- ja surutyötä. Tuntuu niin epäreilulta, kun tiedän ettei hänen isänsä mikään hyvis ollut. Minun ei olisi tullut mieleenkään manipuloida häntä isäänsä vastaan. Toinen sitten ei ollut mikään reilu kaveri, vaan käytti meidän yhteistä lastamme koston välikappaleena, kun hänet aikoinaan jätin. Mikäs sen mukavampaa, kun oli jo muutenkin hankaloittanut perhe-elämäämme minuun kohdistuvalla mustamaalaamisella ja kaikenlaisilla kiusanteoillla, osin ihan laittomillakin toimilla.

Harmittaa ja surettaa, kun viestiteltiin ja keskusteltiin lapsen kanssa ihan asioista. Silloin luulin, että välit voisivat vielä ajan kanssa lämmetä. Tuntuu, että on elämässä liian monta kertaa vedetty matto jalkojen alta.

Elämässä täytyy oppia luopumaan.

Lue lisää

Muistan kun itsekin menetin isäni ja kiukuttelin ja turhauduin äitiini. Koska hän oli läheisin ja maailman kiltein. Ymmärsin paljon myöhemmin kuinka väärin toimin ja olen saanut samaa kohtelua jälkikasvulta. Läheissuhteet on joskus niin kipeitä että sieluun sattuu. Kaikki kyllä järjestyi aikaa myöten. Lapsen surutyö on vielä tuore,kyllä hän ottaa yhteyttä myöhemmin aivan varmasti.

Anonyymi00005 kirjoitti:

Muistan kun itsekin menetin isäni ja kiukuttelin ja turhauduin äitiini. Koska hän oli läheisin ja maailman kiltein. Ymmärsin paljon myöhemmin kuinka väärin toimin ja olen saanut samaa kohtelua jälkikasvulta. Läheissuhteet on joskus niin kipeitä että sieluun sattuu. Kaikki kyllä järjestyi aikaa myöten. Lapsen surutyö on vielä tuore,kyllä hän ottaa yhteyttä myöhemmin aivan varmasti.

Lue lisää

Aloin itkemään luettuani kirjoituksesi. Itselläni oli samanlaista aikanaan. Olin lapsi, kun isäni kuoli. Meidän perhe lakkasi kokonaan olemasta, kun isäni kuoli. En saanut lohtua mistään, vain äitiä tuettiin. Se vaikutti niin moneen minussa, kun olin kasvuiässä. Muutuin vihamieliseksi vähitellen käytökseltäni silloin, vaikka olin ihan erilainen alunperin.

Olen siirtänyt aivan varmasti tähän keskimmäiseen lapseeni eniten sitä oman äidin mallia. Tosin tiedostamatta ja ymmärtämättömyyttäni. Sitä sellaista kyvyttömyyttä olla lapselle läsnä. Oma äitini oli tunnekylmä ja kärsin siitä kovasti koko ikäni. Koskaan ei saatu välejä korjattua, vaikka se oli suurin toiveeni. Äidillä oli paljon narsistisia piirteitä. Hän sanoi mm, että lasta ei saa kehua, jotta se ei ylpistyisi.

Koin henkistä, fyysistä, jopa taloudellista väkivaltaa äidiltäni. Hän tarvitsi minua, jotta saisi kaataa kaiken pahan olonsa päälleni. Tai siltä se tuntui. Jossain kohtaa vedin rajat nälvimiselle. Mutta emme me juuri äidin kanssa olleet tekemisissä. Kaksi kertaa vuodessa oli ovet avoinna minulle. Lapsilleni kyllä useammin.

Koskaan ei äidin kanssa saatu selvitettyä välejä. Olin se hankala hänen silmissään aina ja purki minuun kaiken turhautumisensa ja kiukkunsa. Sai siirrettyä asenteensa minua kohtaan myös sukulaisiinsa. Ja myös toisen puolen sukulaisiin. Valehtelija, niin kuin tyttäreni isäkin oli. Sydän särkyi niin monta kertaa. En olisi halunnut siirtää samaa omalle tyttärelleni, mutta noista lapsuuden traumoista täytyy olla tietoinen, jotta sen ketjun voisi katkaista. En ollut tarpeeksi käsitellyt asioita vielä silloin, kun tyttäreni aika oli. Hän oli keskimmäinen ja tosiaan saanut varmaan vähemmän aikaa kanssani, kuin kaksi sisarustaan. Paljon enemmän hänen kanssaan olin kuitenkin kuin isänsä, jonne muutti 15-vuotiaana, kun minun voimani oli vähissä. "Keskimmäisen lapsen syndrooma" hänellä.

Tytär on niin kova minua kohtaan, etten usko että tilanne kohdallamme muuttuu. Lisäksi hän elää niin toisenlaista elämää, häpeää varmasti minua kun on menestynyt elämässä ja minä en ole. Meidän elämänarvot kovin erilaiset. Tiedän, että olen aina rakastanut tytärtäni ja yrittänyt sen parhaani, mitä olen kulloinkin pystynyt. Mutta löytyykö häneltä armoa ja ymmärrystä enää minulle?

Tuntuu kohtuuttomalta, että minusta on tehty syntipukki sukuun. Olen kuitenkin kokenut sellaista pahuutta sieltä lapsuudesta lähtien, ettei tyttäreni varmasti voisi ymmärtää, millaista se on ollut. Sieltä on ollut aika vaikea ponnistaa elämään. Saattaa olla että aika loppuu, ennen kuin saamme välejämme kuntoon 😔 ap

Anonyymi00006 kirjoitti:

Aloin itkemään luettuani kirjoituksesi. Itselläni oli samanlaista aikanaan. Olin lapsi, kun isäni kuoli. Meidän perhe lakkasi kokonaan olemasta, kun isäni kuoli. En saanut lohtua mistään, vain äitiä tuettiin. Se vaikutti niin moneen minussa, kun olin kasvuiässä. Muutuin vihamieliseksi vähitellen käytökseltäni silloin, vaikka olin ihan erilainen alunperin.

Olen siirtänyt aivan varmasti tähän keskimmäiseen lapseeni eniten sitä oman äidin mallia. Tosin tiedostamatta ja ymmärtämättömyyttäni. Sitä sellaista kyvyttömyyttä olla lapselle läsnä. Oma äitini oli tunnekylmä ja kärsin siitä kovasti koko ikäni. Koskaan ei saatu välejä korjattua, vaikka se oli suurin toiveeni. Äidillä oli paljon narsistisia piirteitä. Hän sanoi mm, että lasta ei saa kehua, jotta se ei ylpistyisi.

Koin henkistä, fyysistä, jopa taloudellista väkivaltaa äidiltäni. Hän tarvitsi minua, jotta saisi kaataa kaiken pahan olonsa päälleni. Tai siltä se tuntui. Jossain kohtaa vedin rajat nälvimiselle. Mutta emme me juuri äidin kanssa olleet tekemisissä. Kaksi kertaa vuodessa oli ovet avoinna minulle. Lapsilleni kyllä useammin.

Koskaan ei äidin kanssa saatu selvitettyä välejä. Olin se hankala hänen silmissään aina ja purki minuun kaiken turhautumisensa ja kiukkunsa. Sai siirrettyä asenteensa minua kohtaan myös sukulaisiinsa. Ja myös toisen puolen sukulaisiin. Valehtelija, niin kuin tyttäreni isäkin oli. Sydän särkyi niin monta kertaa. En olisi halunnut siirtää samaa omalle tyttärelleni, mutta noista lapsuuden traumoista täytyy olla tietoinen, jotta sen ketjun voisi katkaista. En ollut tarpeeksi käsitellyt asioita vielä silloin, kun tyttäreni aika oli. Hän oli keskimmäinen ja tosiaan saanut varmaan vähemmän aikaa kanssani, kuin kaksi sisarustaan. Paljon enemmän hänen kanssaan olin kuitenkin kuin isänsä, jonne muutti 15-vuotiaana, kun minun voimani oli vähissä. "Keskimmäisen lapsen syndrooma" hänellä.

Tytär on niin kova minua kohtaan, etten usko että tilanne kohdallamme muuttuu. Lisäksi hän elää niin toisenlaista elämää, häpeää varmasti minua kun on menestynyt elämässä ja minä en ole. Meidän elämänarvot kovin erilaiset. Tiedän, että olen aina rakastanut tytärtäni ja yrittänyt sen parhaani, mitä olen kulloinkin pystynyt. Mutta löytyykö häneltä armoa ja ymmärrystä enää minulle?

Tuntuu kohtuuttomalta, että minusta on tehty syntipukki sukuun. Olen kuitenkin kokenut sellaista pahuutta sieltä lapsuudesta lähtien, ettei tyttäreni varmasti voisi ymmärtää, millaista se on ollut. Sieltä on ollut aika vaikea ponnistaa elämään. Saattaa olla että aika loppuu, ennen kuin saamme välejämme kuntoon 😔 ap

Lue lisää

Ymmärrän ja liikuttuin. Olet joutunut kokemaan kovia. Jouduin itsekin jo lapsena aisankannattajan rooliin joka jatkuu vieläkin. Olen aina valmis auttamaan hoitamaan ja ratkomaan asioita mutta se on kääntynyt itseä vastaan ja olen unohtanut omat tarpeeni. Olen opetellut rajojen laittoa mutta juuri pyhinä näin pitkästä aikaa sukulaisia ja rajoja rikottiin. Siis uskomatonta millaista nälvintää sain osakseni parilta sukulaisilta ja menin ihan lukkoon. Mutta noh eipä tarvi vuosiin taas tavata. Huomaan myös itse että siirrän eteenpäin samoja tapoja mitä itse koin ja olen pettynyt itseeni että toistan tätä mitä vihasin. Olen yrittänyt muuttua paremmaksi ihmiseksi ja katkoa sukupolvien tavat. Ehkä meidän pitäisi olla enemmän armollisia itseämme kohtaan.