Moi!
Rupesin vaan miettimään, mitä mä elämältäni vielä tässä vaiheessa haluan?
Jotenkin se on sellainen kysymys, johon tekisi mieli löytää joku täydellinen, tyhjentävä yksinkertainen, muutaman sanan vastaus, johon ei tarvitse enää lisätä mitään, mutta jotenkin loppuu ajatus kesken tai sellaisia sanoja ei edes ole. Ei sellaiseen kysymykseen voi vastata helposti kuin johonkin iltakutsuun, kyllä tai ei!
Kaikki tietysti lähtee terveydestä. Haluaisin olla terve! Haluaisin, että elämä olisi jotenkin kokonaosvaltaisesti täydellisempää, onnellisempaa, eikä tarvitsisi kokea pettymyksiä, eikä kokea sellaista, miten sen sanoisi, jotenkin ajan valumista tai kulumista pois.
Jotenkin ne hetket, kun on ollut onnellinen ja tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, haluaisi vaan säilöä ja säilyttää, eikä menettää. Silti kerta toisensa jälkeen, aina, pettymys valtaa mielen ja se epätoivo ja onnettomuus palaa kuin yö kauniin päivän päätteeksi ja turmelee sen unelman jostain tavoittamattomasta kaipuusta johonkin sellaiseen tunteeseen, jonka ikiaikaisuus ei ole tässä elämässä mahdollista. Elämän kulku on kuin mäkinen polku, jossa alamäki seuraa ylämäkeä ja aina onnea seuraa rotko, jonne väistämättä lysähtää.
Toivonko sitten elämääni tasaisuutta kuin Punkalaitumen pitkä paana keskikylältä Huittisiin? En toivo, koska elämän tasaisuus on yhtä tylsää kuin se pitkä suora ja maisematon tie. Se on nopea kulkea, mutta ei tarjoa paljoakaan katsottavaa.
Mikä sitten on se elämän polku, jonka vielä haluan kulkea? Se on lämmin, hellä, myötätuulten siivittämä, ei raskas eikä kivinen, mutta ei myöskään mikään pitkä korpitaival. Mistä löydän sen polun pään? Missä sen valon nään? En vaan sitä tiedä kun tätä ympyrää elämässäni kierrän!
Rupesin vaan miettimään, mitä mä elämältäni vielä tässä vaiheessa haluan?
Jotenkin se on sellainen kysymys, johon tekisi mieli löytää joku täydellinen, tyhjentävä yksinkertainen, muutaman sanan vastaus, johon ei tarvitse enää lisätä mitään, mutta jotenkin loppuu ajatus kesken tai sellaisia sanoja ei edes ole. Ei sellaiseen kysymykseen voi vastata helposti kuin johonkin iltakutsuun, kyllä tai ei!
Kaikki tietysti lähtee terveydestä. Haluaisin olla terve! Haluaisin, että elämä olisi jotenkin kokonaosvaltaisesti täydellisempää, onnellisempaa, eikä tarvitsisi kokea pettymyksiä, eikä kokea sellaista, miten sen sanoisi, jotenkin ajan valumista tai kulumista pois.
Jotenkin ne hetket, kun on ollut onnellinen ja tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, haluaisi vaan säilöä ja säilyttää, eikä menettää. Silti kerta toisensa jälkeen, aina, pettymys valtaa mielen ja se epätoivo ja onnettomuus palaa kuin yö kauniin päivän päätteeksi ja turmelee sen unelman jostain tavoittamattomasta kaipuusta johonkin sellaiseen tunteeseen, jonka ikiaikaisuus ei ole tässä elämässä mahdollista. Elämän kulku on kuin mäkinen polku, jossa alamäki seuraa ylämäkeä ja aina onnea seuraa rotko, jonne väistämättä lysähtää.
Toivonko sitten elämääni tasaisuutta kuin Punkalaitumen pitkä paana keskikylältä Huittisiin? En toivo, koska elämän tasaisuus on yhtä tylsää kuin se pitkä suora ja maisematon tie. Se on nopea kulkea, mutta ei tarjoa paljoakaan katsottavaa.
Mikä sitten on se elämän polku, jonka vielä haluan kulkea? Se on lämmin, hellä, myötätuulten siivittämä, ei raskas eikä kivinen, mutta ei myöskään mikään pitkä korpitaival. Mistä löydän sen polun pään? Missä sen valon nään? En vaan sitä tiedä kun tätä ympyrää elämässäni kierrän!
Vastaukset 18
Vanhimmat
Homma mies tai nainen.
Osta hamsteri
Hmmm. En ole kyllä ikinä ajatellut, että elämässä tunteilla olisi noin iso rooli.
Olen ajatellut, että minun tulee kunnialla selvitä kaikesta, mitä elämä eteeni heittää. Päätösten täytyy olla harkittuja, informoituja ja hyviä. Vastuu täytyy kantaa kaikesta, josta vastuu itselle kuuluu. Ylimääräistä (muille kuuluvaa) vastuuta ei tule kantaa.
Ja tulee elää kuin olisi mies. Ikinä ei saa alistua kaikkeen siihen s0ntaan, jota naisille tyrkytetään heidän sukupuolensa vuoksi.
Kuolinvuoteelle päädyttäessä kaikkien asioiden (omaisuus, perintö, hautajaiset yms.) tulee olla hyvin järjestettyinä. Hautajaisten täytyy olla suunniteltuina, puhe kirjoitettuna, arkku valittuna ja kirjalliset ohjeet hautajaisista jätettyinä jälkeen jääville.
Sitten voi kuolla tyytyväisenä pois.
Siinä kaikessa on tekemistä. Mutta sitten joku täällä saakeli metsästää jotain tunteita. 😮
🦄
Oletko koskaan koettanut elää tunteella?
Tehdä vain sitä mikä hyvältä tuntuu ja juuri silloin kun haluttaa?
-keinovaginamies-
No en todellakaan! Miksi minä niin tekisin?! 😄
Pois sellainen minusta! 😡
Minä elän dopamiinilla. Minun täytyy saada saavuttaa asioita. 💪
🦄
Onneksi olen syntynyt mieheksi, niin ei tarvitse tuntea tuollaista olemisen tuskaa.
” Siinä kaikessa on tekemistä. Mutta sitten joku täällä saakeli metsästää jotain tunteita. ” Mitä ei oikeasti ole löydettävissä vai mitä naista näyttävästi maalittava nainen?- TT
Kukahan se ns vainoaja on, vaikka kiusaakin instituutiota vallanhimoissaan ja narsistisista kuvitelmissaan tuo pakkohoitoon kiitos jo etukäteen. Lisäys pthyi
No heipä hei sinnekin.
Olekkos tullut ajatelleeksi, että jos niitä elämän kivikkoja ei olisi, ei se seesteinen menokaan enää tunnu siltä.
Jos olisit aina vaan ilman pettymyksiä, et voisi siis koskaan myöskään saada onnistumisia. Pitää tietää miltä epäonnistuminen tuntuu, jotta osaa tuntea onnistumista.
Jokainen elämän vastoinkäyminen on siunaus, jos asiaa noin voi kuvata. Sillä ne opettavat myös sen vastatunteen arvon.
Kaikkeahan ei voi saada, sehän on selviö. Juju onkin siinä,että ottaa kaiken irti siitä mitä saa.
Keskity siihen välillä, mitä sinulla jo on, äläkä siihen mitä sinulla vielä ei ole. Onnellisen elämän salaisuuteni. Sinun ei tarvitse tyytyä vähään, mutta opi arvostamaan sitä mitä sinulla jo on.
Kun opit näkemään arvokkaita asioita jo nykyisessä elämässäsi, voi ajatusmaailmasi avartua mittoihin arvaamattomiin.
Kirjoitat ihan oikeita havaintoja elämän kulusta ylämäkineen ja alhoineen. Niitähän ne elämän realiteetit ovat.
"Mikä sitten on se elämän polku, jonka vielä haluan kulkea?"
Tämä kysymys on kuitenkin väärin asetettu. Jokainen joutuu kulkemaan nimittäin sitä polkua, mikä edessä päin tulee vastaan. Mitään muuta reittiä ei ole. Hyvät muistot elämän onnenhetkistä voit yrittää säilöä muistiisi matkan "evästykseksi". Muuten elämää ei voi pysäyttää eikä säilöä, vaan elämä on virtausta. Se ei ole koskaan valmis teos eikä siitä tule koskaan valmista teosta. Loppukin on elämällä edessä, eli kaikki on väliaikaista vain. Ja JUURI SIKSI niin arvokasta!
Tule uskoon, niin kaikki asiat alkaa asettua mittakaavaan, elämästä häviää tylsyys ja tarkoituksettomuus.
"Oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen" pitää todella paikkansa. Pääsee elämään täyttä elämää.
Minusta tuntuu että minulla on elämässä kaikki mitä tarvitsen ja haluan.
Miituu! Tästä on suunta enää alaspäin.
xLiner
Tietyllä tapaa se on tyydyttävää ja lohdullista.
Samoin minusta tuntuu siltä. Mutta tähdennän että jollekin toiselle se ei riittäisi, olen sen keskusteluissa havainnut.
Joten kun saisi vain näin ja näillä mitä on, jatkaa, se riittäisi mainiosti.
Ajatuksia herättävä aloitus. "... Mistä löydän sen polun pään? Missä sen valon nään? En vaan sitä tiedä kun tätä ympyrää elämässäni kierrän...."
On kai tarkoitus että tulevaisuus sisältää tuntematonta, säilyy jännitys ja odotus, usko ja epäusko, pelko ja toivo, pettyminen ja onnistuminen. Koko kirjo.
Älä kysy itseltäsi.
Kysy joltain toiselta, tuntemattomalta kadullakin: Mitä sinä haluat minun elämältäni?
Mutta mikä sen pettymyksen, epätoivon tai onnettomuuden aiheuttaa? Puhuit, että kaikki lähtee terveydestä? Sekö huono?
Pystytkö välttään näitä ikäviä tilanteita, onnettomuuksia? Ennakoimaan? Onko ne pikkujuttuja vai isoja onnettomuuksia? Ainakin omasta kokemuksesta oon huomannu, että huono terveys aiheuttaa vahinkoja. Sillon täytyy välttää kaikkee. Paitsi tietenkin töihin on pakko mennä.
Mä ite oon aatellu, että tää vois olla elämän kokooma vaihe. No itellä tietysti helppoo, kun oon kuvannu paljon, niin se on konkreettista. Ihmiset jotka kerää abstrakteja asioita, niin tietenki haastavampaa. Tietenkin kuvaan koko ajan lisää, mutta kaikkee ei voi jättää vaikka eläkkeelle. Jos liikuntakyky menee, niin sitten voi kirjottaa kirjaa, mutta jos taas tulee näköongelmaa, niin ei voi taas kirjottaa. Että kaikkee pitää tehdä koko ajan ja jatkuvasti.
Enpä taida oikeastaan mitään enää varsinaisesti haluta, pari henkilökohtaista pikku toivetta ois :)