Kyynel

Heti perään hitaana hämäläisenä huomasin että kannel voi olla myös kantele ja taivutetut muodot lienevät kaikki jälkimmäisestä johdettuja... ?

Erikoisiahan nuo ovat: joistakin on nominatiivissakin käytössä myös vokaalivartalo "kantele, mantere, autere" (nämä lienevät kantamuotoja), kun taas jotkin kuulostavat täysin vääriltä samanmuotoisina: "nivele, sisare, kyynele". Onko sanojen kehityshistoria erilainen?

Miksihän joissakin on vaihtelu säilynyt? Liittyykö se sanan käyttötiheyteen? Omituista on myös se, että kielikorvani on aina suosinut konsonanttivartaloisia nominatiiveja "kannel, manner, auer", mutta taivutan ne kuin vokaalivartaloiset: "kanteleet, mantereet, autereet".

Vieläpä löytyy myös sanoja, joiden konsonanttivartaloinen nominatiivi on käynyt todella vieraaksi, kuten "udar". Liekö syynä se, että monikkomuoto on yleisempi ja taivutusmuodoista tuttu "utare" on vallannut alaa.

Tulee muuten mieleen toinenkin erikoinen vaihtelu: melkein kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on oikein sanoa "ärhäkkä, terhakka", mutta kuinkas ollakaan usein ne taivutetaan "ärhäkkäät, terhakkaat", jolloin nominatiivimuoto olisikin "ärhäkäs, terhakas". Oikeaakin muotoa kyllä näkee. Mallinmukaista taivuttamista lienee tämä?

SiiliII kirjoitti:

Erikoisiahan nuo ovat: joistakin on nominatiivissakin käytössä myös vokaalivartalo "kantele, mantere, autere" (nämä lienevät kantamuotoja), kun taas jotkin kuulostavat täysin vääriltä samanmuotoisina: "nivele, sisare, kyynele". Onko sanojen kehityshistoria erilainen?

Miksihän joissakin on vaihtelu säilynyt? Liittyykö se sanan käyttötiheyteen? Omituista on myös se, että kielikorvani on aina suosinut konsonanttivartaloisia nominatiiveja "kannel, manner, auer", mutta taivutan ne kuin vokaalivartaloiset: "kanteleet, mantereet, autereet".

Vieläpä löytyy myös sanoja, joiden konsonanttivartaloinen nominatiivi on käynyt todella vieraaksi, kuten "udar". Liekö syynä se, että monikkomuoto on yleisempi ja taivutusmuodoista tuttu "utare" on vallannut alaa.

Tulee muuten mieleen toinenkin erikoinen vaihtelu: melkein kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on oikein sanoa "ärhäkkä, terhakka", mutta kuinkas ollakaan usein ne taivutetaan "ärhäkkäät, terhakkaat", jolloin nominatiivimuoto olisikin "ärhäkäs, terhakas". Oikeaakin muotoa kyllä näkee. Mallinmukaista taivuttamista lienee tämä?

Lue lisää

Utareesta ensin: Kielitoimiston sanakirja (KS) sanoo näin "udar (taivutus: utaren, udarta, utaressa, utaret jne.) tavallisemmin: utare."

Utareesta KS lausuu näin "utare (taivutus: utareen, utaretta, utareeseen, utareet, utareita jne.; eräät sijamuodot myös rinnakkaismuodosta udar)".

Siinäpä siis "virallinen kanta".

>melkein kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on
>oikein sanoa "ärhäkkä, terhakka", mutta kuinkas
>ollakaan usein ne taivutetaan "ärhäkkäät,
>terhakkaat", jolloin nominatiivimuoto olisikin
>"ärhäkäs, terhakas".

Mitenkä sanookaan KS?

1. ärhäkäs:
"ärhäkäs41*A = ärhäkkä.
yks. nom. ärhäkäs
yks. gen. ärhäkkään
yks. part. ärhäkästä
yks. ill. ärhäkkääseen
mon. nom. ärhäkkäät
mon. gen. ärhäkkäiden, ärhäkkäitten
mon. part. ärhäkkäitä
mon. ill. ärhäkkäisiin, (ärhäkkäihin)
komparatiivi ärhäkkäämpi
superlatiivi ärhäkkäin"

2. ärhäkkä:
"ärhäkkä14*A (rinn. ärhäkäs)
yks. nom.ärhäkkä
yks. gen.ärhäkän
yks. part.ärhäkkää
yks. ill.ärhäkkään
mon. nom.ärhäkät
mon. gen.ärhäköiden, ärhäköitten, ärhäkköjen, (ärhäkkäin)
mon. part.ärhäköitä, ärhäkköjä
mon. ill.ärhäkköihin, ärhäköihin
komparatiivi ärhäkämpi
superlatiivi ärhäkin, (ärhäköin)"

Luonnollisesti KS tietää kertoa "terhakas" ja "terhakka" -sanoista aivan vastaavaa...

:o)


--

Topias kirjoitti:

Utareesta ensin: Kielitoimiston sanakirja (KS) sanoo näin "udar (taivutus: utaren, udarta, utaressa, utaret jne.) tavallisemmin: utare."

Utareesta KS lausuu näin "utare (taivutus: utareen, utaretta, utareeseen, utareet, utareita jne.; eräät sijamuodot myös rinnakkaismuodosta udar)".

Siinäpä siis "virallinen kanta".

>melkein kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on
>oikein sanoa "ärhäkkä, terhakka", mutta kuinkas
>ollakaan usein ne taivutetaan "ärhäkkäät,
>terhakkaat", jolloin nominatiivimuoto olisikin
>"ärhäkäs, terhakas".

Mitenkä sanookaan KS?

1. ärhäkäs:
"ärhäkäs41*A = ärhäkkä.
yks. nom. ärhäkäs
yks. gen. ärhäkkään
yks. part. ärhäkästä
yks. ill. ärhäkkääseen
mon. nom. ärhäkkäät
mon. gen. ärhäkkäiden, ärhäkkäitten
mon. part. ärhäkkäitä
mon. ill. ärhäkkäisiin, (ärhäkkäihin)
komparatiivi ärhäkkäämpi
superlatiivi ärhäkkäin"

2. ärhäkkä:
"ärhäkkä14*A (rinn. ärhäkäs)
yks. nom.ärhäkkä
yks. gen.ärhäkän
yks. part.ärhäkkää
yks. ill.ärhäkkään
mon. nom.ärhäkät
mon. gen.ärhäköiden, ärhäköitten, ärhäkköjen, (ärhäkkäin)
mon. part.ärhäköitä, ärhäkköjä
mon. ill.ärhäkköihin, ärhäköihin
komparatiivi ärhäkämpi
superlatiivi ärhäkin, (ärhäköin)"

Luonnollisesti KS tietää kertoa "terhakas" ja "terhakka" -sanoista aivan vastaavaa...

:o)


--

Lue lisää

Putosin kärryiltä.. Kuinka nuo vastaavat mietteisiini? Mietin siis syitä tuohon vaihteluun: miksi "udar" on niin vieras, kun taas "sisar" tuntuu ainoalta oikealta. Tai miksi nominatiivimuotona oikeammaksi uskotaan yleisesti "ärhäkkä", mutta sitä taivutetaan joissain muodoissa kuin "ärhäkästä".

Tarkoititko vain vahvistaa, että kaikki on virallisen kannan mukaan oikein?

Yleisestikin ottaen minua kiinnostavat enemmän syyt kielenkäytön taustalla kuin se, mikä on nykynäkemyksen mukaan "oikein". Esimerkiksi sanat "parantua" ja "parata", jotka ovat nykykielen näkökulmasta osaksi vajaaparadigmaisia. Sanomme ennemmin "parane pian" kuin "parannu pian" tai "anna haavan parantua" ennemmin kuin "anna haavan parata". Kumpikin taas käy vaikkapa ilmaisussa "joko haava parani/parantui". Molemmat sanat merkitsevät samaa eikä mitään muotoa voi väittää vääräksi, mutta eri taivutusmuodoissa eri perusmuoto pullahtaa normaalissa kielenkäytössä esiin. Tämä on mielestäni yksi mielenkiintoisimpia kielen ilmiöitä.

SiiliII kirjoitti:

Erikoisiahan nuo ovat: joistakin on nominatiivissakin käytössä myös vokaalivartalo "kantele, mantere, autere" (nämä lienevät kantamuotoja), kun taas jotkin kuulostavat täysin vääriltä samanmuotoisina: "nivele, sisare, kyynele". Onko sanojen kehityshistoria erilainen?

Miksihän joissakin on vaihtelu säilynyt? Liittyykö se sanan käyttötiheyteen? Omituista on myös se, että kielikorvani on aina suosinut konsonanttivartaloisia nominatiiveja "kannel, manner, auer", mutta taivutan ne kuin vokaalivartaloiset: "kanteleet, mantereet, autereet".

Vieläpä löytyy myös sanoja, joiden konsonanttivartaloinen nominatiivi on käynyt todella vieraaksi, kuten "udar". Liekö syynä se, että monikkomuoto on yleisempi ja taivutusmuodoista tuttu "utare" on vallannut alaa.

Tulee muuten mieleen toinenkin erikoinen vaihtelu: melkein kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on oikein sanoa "ärhäkkä, terhakka", mutta kuinkas ollakaan usein ne taivutetaan "ärhäkkäät, terhakkaat", jolloin nominatiivimuoto olisikin "ärhäkäs, terhakas". Oikeaakin muotoa kyllä näkee. Mallinmukaista taivuttamista lienee tämä?

Lue lisää

Perkele -> perkeleet, ei perkelet! Vai kui? ;)