Seuraava kirjoitus on tositarina siitä, kun saksalainen pariskunta adoptoi lapsen.
Hans avasi kirjekuorta malttamattomana. Hänen vaimonsa Eva istui pöydän ääressä jännittyneenä ja hieroi käsiään.
-No, sano nyt.., Eva tokaisi kulmiaan kurtistaen. Hans luki puoliääneen mumisten kunnes löysi kirjeestä sen olennaisen.
- Teidät on Saksan adoptiolautakunnan toimesta hyväksytty adoptiovanhemmiksi. Onneksi olkoon., Hans lausui ääntään hiljalleen loppua kohti korottaen. Riemuissaan Eva ponnisti ylös tuolinsa kaataen ja syleili miestään nyyhkyttäen tämän olkaa vasten. Pariskunta syleili toisiaan lujasti. Vaikka viranomaisluvan sanottiinkin olevan vain muodollisuus ja vaikka sen tulo kesti suhteellisen lyhyen aikaa, niin silti hetki oli merkittävä. Hans ja Eva olivat päättäneet adoptoida Kolumbiasta ja heti seuraavana päivänä luvan saatuaan he alkoivat kerätä tarvittavia asiakirjoja.
Eva katseli luksustalonsa suuresta ikkunasta ja mietti. Heillä oli upea talo, autot ja moderni keittiö. Lasta vain ei ollut kuulunut ja niinpä he tv-ohjelman nähtyään olivat päätyneet adoptioon. Äitiys tuntui nyt konkretisoituvan, aiemmin se oli ollut vain jotain, joka kuului ennakolta määrättyyn elämänkaareen. Eva oli kaunis ja miehensä Hans komea. Heidän biologinen lapsensa oli Evan ajatuksissa aina ollut mitä söpöin ja fiksuin lapsi. Sellaisena Eva ajatteli tulevan adoptiolapsenkin, täydellisenä kuten heidän elämänsäkin.
Pienessä lastenkodissa Kolumbian pääkaupungissa Bogotassa kolme vuotias Manuel leikki lastenkodin avaralla pihalla. Mustat kiiltelevät hiukset olivat loivakiharaiset. Silmät pikimustat ja kulmat viestittivät lujaa tahtoa. Mestitsipojan hymy oli leveä ja valloittava. Manuel juoksenteli ja touhusi yhdessä parinkymmenen muun lapsen kanssa. Kiljahdukset ja nauru täyttivät ilman ja singahtelevia lapsia tuntui olevan kaikkialla. Auto kääntyi läheiseltä valtatieltä ja ajoi hiljaa aidan toisella puolella. Manuel seisahtui ja katsoi autoa kuten tekivät kaikki muutkin lapset. Tänään Maria lähtisi kodista uuden isän ja äidin kanssa. Jokaisen lapsen, joka asian ymmärsi, rintaa vihlaisi. Vanhemmat lapset tiesivät, että mitä kauemmin he lastenkodissa olisivat, sitä varmemmin he sinne myös jäisivät.
Vaalea mies ja nainen nousivat autosta ja kävelivät sisälle. Marian ystävät asettuivat aidan viereen odottamaan, Manuel muiden mukana. Aika kului ja Manuel jo kyllästyi, mutta seurasi isompien mallia ja odotti. Ovi aukesi ja nainen astui ovesta Maria sylissään.
-Marian uusi äiti, kuiskasi joku lapsista ja kaikki huiskuttivat innokkaina. Manuel katsoi hiukan hämillään olevaa, mutta tiukasti uutta äitiään puristavaa Mariaa kateellisena. Maria heilutti kättään kavereilleen ja itki kyyneleen. Pienen pojan rintaa puristi suru ja kaipuu.
-Minäkin haluan äidin ja isän, Manuel ajatteli katseensa painaen ja puri alahuultaan.
Hans ja Eva olivat odottaneet jonkun kuukauden asiakirjojen lähdettyä Kolumbiaan. Työkiireet pitivät huolen, ettei odottaminen tuntunut pitkästyttävältä. Eva ajoi valkean Mercedeksensä pihaan, kun kännykkä soi. Palveluntoimittajan naistyöntekijän ääni ilmoitti ystävälliseen ja rauhalliseen sävyyn:
-Teille on nimetty poika, Manuel. Eva kiljaisi, liikuttui ja ryntäsi sisälle taloon. Hans oli tullut jo aiemmin ja Eva selosti innostuneena uutisen Hansille, joka koetti rauhoitella vaimoaan. Viimein Hans ymmärsi ja he halasivat toisiaan onnesta sekopäisinä. Hansin työhuoneen faksi suolsi ensin kaksi sivua tekstiä, jossa kerrottiin heidän pojastaan Manuelista ja lopuksi tuli kuva. Eva nappasi sen käteensä ja katsoi. Poika oli nätti, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta kuitenkin hiukan erinäköinen kuin Eva sisimmässään oli nähnyt, toivonut. Yhtä kaikki he parin päivän harkinta-ajan jälkeen ilmoittivat adoptoivansa pojan, Manuelin.
Hoitotäti Isabel, jota Manuel kutsui madreksi, äidiksi, otti pojan hieman sivummalle. Isabel istuutui ja nosti pojan syliinsä.
-Manuel, sinulle on löydetty äiti ja isä. He asuvat Saksassa ja tulevat hakemaan sinut kotiin kolmen viikon kuluttua. Manuel istui hiljaa. Hetki, jota hän oli odottanut ja hetki jota hän oli samalla pelännyt, oli tulossa. Manuelin pitäisi hyvästellä ystävänsä, hän lähtee kotiin. Tulevina viikkoina Manuel katsoi päivittäin valokuva-albumia, joka oli täynnä kuvia hänen uudesta äidistä ja isästä. Äidin ja isän talo oli suuri ja pihalla kauniita pensaita. Manuel ei tiennyt tarkalleen missä Saksa on, mutta sinne mentiin lentokoneella eikä Manuel ollut ajanut autossakaan kuin kerran. Hän oli vauvana kipeä ja käynyt hoidossa sairaalassa, niin Isabel oli kertonut. Äiti ja isä olivat lähettäneet myös videofilmin, jossa äiti hymyilee ja vilkuttaa hänelle. Filmiä katsottiin kerta toisensa perään yhä uudelleen ja uudelleen ja joka kerta leveästi hymyilevä Manuel vilkutti äidilleen takaisin. Aamuisin heti ensi töikseen Manuel rynnisti katsomaan filmiä ja nukkumaan mennessään Manuel ajatteli äitiä ja isää, puristi postissa saamaansa nallea tiukasti ja kuvitteli nukahtavansa äidin syliin.
Hans ja Eva istuutuivat autoon Bogotan pohjoisessa kaupunginosassa. Aikaa olisi vain hetki ja he tapaisivat poikansa Manuelin. Evan käsiä hiotti ja olo oli hermostunut. Hans yritti pysyä tyynenä, vaikka sisimmässä kihelmöi. Auto ajoi aidan vierustaa ja lasten leikkien äänet kaikuivat avonaisista ikkunoista. Auto pysähtyi ja he nousivat vaatteitaan oikoen ulos. Lastenkodin johtajatar tuli vastaan ja saattoi heidät huoneeseen, jossa he tapaisivat poikansa. Evan sisintä väänsi ja ilmastoinnista huolimatta huone tuntui ahdistavan kuumalta.
Manuel seisoi viereisessä huoneessa. Isabel oli pukenut hänelle paidan, jonka Hans ja Eva olivat lähettäneet lahjaksi. Hiukset oli kammattu niin siististi kuin villit kiharat ylipäätään saattoi kammata. Oikeassa kädessään Manuel puristi kukkakimppua, jonka antaisi äidilleen ja vasemmassa kainalossa oli pieni valokuvakansio, jonka hän oli viikkojen aikana selannut lukemattomia kertoja. Manuel hehkui odotusta, intoa ja jännitystä. Hänelle oli kerrottu, kuinka uusi äiti ja isä häntä rakastavat, kuinka he ovat kaivanneet Manuelia. Tuon oven takana he odottivat, hänen uusi äitinsä ja isänsä. Äiti ja isä, jotka veisivät hänet Kotiin.
Ovi avattiin. Eva henkäisi ja Hans jäykistyi. Pieni poika seisoi oviaukossa silmät suurina ja oikea käsi kukkakimppua ojentaen. Isabel tuuppasi aavistuksen poikaa selkään ja rohkaisi tätä lähemmäs. Manuel otti askeleen kaksi ja pysähtyi sitten.
-Nämä ovat sinulle, äiti, Manuel sanoi espanjaksi ja katsoi Evaa silmiin. Evan katse kulki pojan päästä varpaisiin. Eva nieleksi, kohotti kulmakarvojaan ja sanoi kysyvällä äänellä:
-Onko tämä se valokuvan poika? Johtajatar meni hetkeksi sanattomaksi, mutta havahtui sitten.
-Tuota.. kyllä hän on Manuel. Eva kääntyi miehensä puoleen ja supisi jotakin. Hansin kasvot menivät ilmeettömiksi. Eva katseli seiniä ja hypisteli kaulaketjuaan. Hans sanoi.
-Me.. me emme ota tätä poikaa.
Manuel seisoi yhä kukkakimppua ojentaen ja koitti hymyillä, kuten Isabel oli neuvonut. Hän odotti, että äiti ottaisi hänet kohta syliinsä, kuten Mariankin äiti oli tehnyt. Äiti kuitenkin katsoi muualle ja isä jutteli johtajattaren kanssa. Äiti vilkaisi häntä vielä kerran, kääntyi ja lähti kävelemään toista ovea kohti. Isä piti kättään äidin olalla. Manuel yritti hymyillä paremmin ja puristaa kimppua korkeammalla, mutta äiti ja isä astuivat ovesta ulos.
-Mama..?, kuiskasi Manuel hiljaa. Hän seisoi hievahtamatta, kyyneleet valuivat tummalla iholla ja valokuvakansio putosi lattialle yhdessä kukkien kanssa.
************************************
- "Manuel" asuu edelleen lastenkodissa Bogotassa. Kokemus jätti jälkensä häneen ja teki hänestä uhmakkaan, mutta hän on edelleen valoisa ja vilkas poika. Ikää hänellä alkaa olla jo sen verran, että hyvin todennäköisesti häntä ei kukaan enää adoptoi.
- "Hans" ja "Eva" anoivat jonkin ajan kuluttua uutta adoptiolupaa, mutta Saksan viranomaiset eivät sitä enää myöntäneet. Onneksi.
Poika nimeltä Manuel
22
1171
Vastaukset
- taikanainen
Tapasi maalata kirjoituksesi on vertaansa vailla. Liikuttava tarina josta kuitenkin mieleeni tuli, että mahtoiko Manuel lopulta hävitä vai voittaa tuossa. Tokkopa hänen elämänsä leikkikaluna ja näyttelyesineenä olisi ollut sekään kovin antoisaa jos olisikin kelvannut pojaksi, tuossa tapuksessa rakkautta ehkä olisi saanut turhaan odottaa "vanhempien" taholta.
- max-life
Vaikka pojan kokemus sydäntä riipivä, niin olen kanssasi samaa mieltä. Oli kuitenkin pojalle "suureksi onneksi", että jo tuossa vaiheessa hylätyksi tuli, eikä vasta esim viiden vuoden kuluttua.
Valitettavasti kuitenkin liian pitkälle ehtivät asiat tapahtua. - Angiina
max-life kirjoitti:
Vaikka pojan kokemus sydäntä riipivä, niin olen kanssasi samaa mieltä. Oli kuitenkin pojalle "suureksi onneksi", että jo tuossa vaiheessa hylätyksi tuli, eikä vasta esim viiden vuoden kuluttua.
Valitettavasti kuitenkin liian pitkälle ehtivät asiat tapahtua.Itse kansainvälisen adoptioprosessin läpikäyneenä tiedän, että sen jälkeen, kun adoptio on saanut lainvoiman, hylkääminen ei ole enää mahdollinen. Adoptio tarkoitta lain edessä lapseksi ottamista. Adoptiolapsella ja biologisella lapsella ei ole juridisessa mielessä mitään eroa. Adoptiota ei siis ole mahdollista purkaa, mikäli sitä tarkoitat viiden vuoden päästä hylkäämisellä. Tietenkin mielen tasolla vanhemmat voivat lapsensa hylätä, myös biologiset vanhemmat.
Tummaihoisessa lapsessa on paljon hyviä puolia. Pennun esimerkiksi erottaa selvästi iltahämärässä päiväkodin pihalla, vaikka kaikilla muillakin on samanlaiset kurahousut ja lapiot. Tai uimarannalla. Tosin tämä meidän suklaanruskea vahvistuksemme on jo aikuinen. - max-life
Angiina kirjoitti:
Itse kansainvälisen adoptioprosessin läpikäyneenä tiedän, että sen jälkeen, kun adoptio on saanut lainvoiman, hylkääminen ei ole enää mahdollinen. Adoptio tarkoitta lain edessä lapseksi ottamista. Adoptiolapsella ja biologisella lapsella ei ole juridisessa mielessä mitään eroa. Adoptiota ei siis ole mahdollista purkaa, mikäli sitä tarkoitat viiden vuoden päästä hylkäämisellä. Tietenkin mielen tasolla vanhemmat voivat lapsensa hylätä, myös biologiset vanhemmat.
Tummaihoisessa lapsessa on paljon hyviä puolia. Pennun esimerkiksi erottaa selvästi iltahämärässä päiväkodin pihalla, vaikka kaikilla muillakin on samanlaiset kurahousut ja lapiot. Tai uimarannalla. Tosin tämä meidän suklaanruskea vahvistuksemme on jo aikuinen.Tarkoitin kommentissani hylkäämisellä nimenomaan tuota tunnepuolta. Kiitos kuitenkin kun täsmensit juridisen näkökannan.
Kirjoitukseni oli tai ainakin tarkoitus oli olla adoptio myönteinen. Arvojen ja motiivien vaan oltava kohdallaan vanhemmilla. Ensisijaisestihan adoptiossa haetaan nimenomaan lapselle kotia.
Paras koti kuitenkin on se, jossa äiti ja isä aidosti haluavat lapsen itselleen, eivätkä ole vain jonkinlaisella idealismi/status-huurteisella toiviomatkalla. - Angiina
max-life kirjoitti:
Tarkoitin kommentissani hylkäämisellä nimenomaan tuota tunnepuolta. Kiitos kuitenkin kun täsmensit juridisen näkökannan.
Kirjoitukseni oli tai ainakin tarkoitus oli olla adoptio myönteinen. Arvojen ja motiivien vaan oltava kohdallaan vanhemmilla. Ensisijaisestihan adoptiossa haetaan nimenomaan lapselle kotia.
Paras koti kuitenkin on se, jossa äiti ja isä aidosti haluavat lapsen itselleen, eivätkä ole vain jonkinlaisella idealismi/status-huurteisella toiviomatkalla.Jeps. Olenkin viime vuosina pannut merkille, että kansainväliset adoptiot ovat ikään kuin tulleet muotiin. Mikä ei minusta ole huono asia, vaikka me olemmekin siihen ruljanssiin lähteneet jo 80-luvun alussa, jolloin kansainväliset adoptioit olivat Suomessa melko harvinaisia. Kehitysmaat ovat pullollaan hylättyjä lapsia, myös täällä Kiinassa. Köyhissä maissa lastenkodit ovat aina ankeita paikkoja, vaikka perushuolto pelaisikin. Haluaisin omalta osaltani olla rohkaisemassa ihmisiä, jotka harkitsevat kansainvälistä adoptiota. Se on hyvä keino kasvattaa perhettä. Tietenkään kukaan lapsi, niin kuin ei kukaan vanhempikaan, ole täydellinen. Yleensä elämä kuitenkin kantaa.
..tätä tekstiä lukiessa. Noinkohan jo kohta ajatellaan lasten saamisesta ja mitenköhän olisi ollut jos nainen olisi itse lapsensa synnyttänyt. Jos ei mielytä, niin olisi vaan ilmoittanut, ettei hän tätä taida huoliakkaan. Tosin tuota lapsikauppaa on taidettu käydä iät ja ajat. Taitaa ihmiskunnan historiassa olla useampikin sellaisia lapsia, jotka eivät juurikaan rakkautta osakseen ole saaneet. Lapsia on synnytetty sukuun perijöiksi, tai omien suunnitelmien ja unelmien jatkoksi. Harvat edelleenkään niin viimeisen päälle toivottuja ovat.
Adoption taas luulisi olevan tarkan harkinnan seurausta, mutta kuvittelikohan tämä nainen lapsensa valitsevan, kuin valintamyymälästä.
Kysymykseksi jääkin, että kuinka paljon tulevat vahemmat saavat etukäteen tietää adoptiolapsestaan? Kuva tuskin kaikkea kertoo.
Mutta jälleen kerran tämä kykysi tuoda tekstinä tarina julki oli sykähdyttävää luettavaa.
Toivoisi useamman adoptiota suunittelevan saavan juttusi luettavaksi.
Lapset eivät saisi olla meidän omien itsekkäiden toiveidemme toteuttajia. Oli sitten kysymyksessä biologinen vanhemmuus tai adoptio.
Paljon tuli ajateltavaa ja suuria tunteita tätä lukiessa.Kiitos upeasta tarinastasi:=)- Angiina
Itse kansainvälisen adoptioruljanssin läpikäyneenä (tosin about kaksikymmentä vuotta sitten) tiedän, että yleensä tulee juuri se yksi valokuva pennusta, ja joitain ylimalkaisia luonnehdintoja. Meitä katsoi kuvasta ehkä noin vuoden vanha suurisilmäinen, hörökorvainen etiopialaispoika. Kuva oli vielä mustavalkoinen, joten siitä ei värisävykään käynyt ilmi. Poika näytti lähinnä Dumbolta. Ipanaa luonnehdittiin huumorintajuiseksi, sillä perusteella, että hän oli työntänyt herneitä (ei siis kuvainnoillisessa mielessä) sieraimiinsa, eikä niitä meinattu millään saada pois! Vaikka näin retrospektiivisesti asiaa tarkastellen, luonnehdinta osui kyllä aika oikeaan. Silloinen Dumbo on tällä hetkellä parikymppinen nuorimies, jonka elämäntehtavänä on " ... talking with the guys and making a lot of noise".
Angiina kirjoitti:
Itse kansainvälisen adoptioruljanssin läpikäyneenä (tosin about kaksikymmentä vuotta sitten) tiedän, että yleensä tulee juuri se yksi valokuva pennusta, ja joitain ylimalkaisia luonnehdintoja. Meitä katsoi kuvasta ehkä noin vuoden vanha suurisilmäinen, hörökorvainen etiopialaispoika. Kuva oli vielä mustavalkoinen, joten siitä ei värisävykään käynyt ilmi. Poika näytti lähinnä Dumbolta. Ipanaa luonnehdittiin huumorintajuiseksi, sillä perusteella, että hän oli työntänyt herneitä (ei siis kuvainnoillisessa mielessä) sieraimiinsa, eikä niitä meinattu millään saada pois! Vaikka näin retrospektiivisesti asiaa tarkastellen, luonnehdinta osui kyllä aika oikeaan. Silloinen Dumbo on tällä hetkellä parikymppinen nuorimies, jonka elämäntehtavänä on " ... talking with the guys and making a lot of noise".
..että eipä sitä itse lapsensa synnyttäneenäkään tiedä millaisen *paketin* onnistuu saamaan:-)
Jospa ne valinnat ovatkin "sielujen valintoja".
Adoptiolasta ei ainakaan voi vertailla sukunsa mukaiseksi. Kuinkas sanot, että olet kuin isäs tai äitis...tai ukkisi tai mummosi.
Ehkäpä adoptiolapsella onkin suuremmat mahdollisuudet saada tulla ihan omaksi itsekseen.Tämä mahdollisuus tietysti pitäisi olla jokaisella lapsella, sillä emmehän lapsiamme voi omistaa. He ovat "elämän kaipuun tyttäriä ja poikia",kuten Gahlil Gibran on sen osuvasti sanoiksi pukenut.
Sinähän voisit kirjoittaa enemmänkin kokemuksestasi,miten olet kokenut adoptio äitiyden.- max-life
Onneksi lasta ei voi adoptoida kuten ostaisi Hobby Hallista uuden radion. Kuvastosta valkkaisi soveliaimman ja eikun rahaa tiskiin. Tosin tuossa hienossa massa nimeltään Yhdysvallat tuollainenkin toiminta onnistuu.
"Lapset eivät saisi olla meidän omien itsekkäiden toiveidemme toteuttajia".. se oli hyvin kirjoitettu. Aina lapseen tarttuu jotain vanhemmistaan, mutta se on väärin, että vanhempi kokisi omaavansa toisen mahdollisuuden kun väkisin kampeaa lastaan kohti jotain, mitä itse on aina halunnut, toivonut. - max-life
Angiina kirjoitti:
Itse kansainvälisen adoptioruljanssin läpikäyneenä (tosin about kaksikymmentä vuotta sitten) tiedän, että yleensä tulee juuri se yksi valokuva pennusta, ja joitain ylimalkaisia luonnehdintoja. Meitä katsoi kuvasta ehkä noin vuoden vanha suurisilmäinen, hörökorvainen etiopialaispoika. Kuva oli vielä mustavalkoinen, joten siitä ei värisävykään käynyt ilmi. Poika näytti lähinnä Dumbolta. Ipanaa luonnehdittiin huumorintajuiseksi, sillä perusteella, että hän oli työntänyt herneitä (ei siis kuvainnoillisessa mielessä) sieraimiinsa, eikä niitä meinattu millään saada pois! Vaikka näin retrospektiivisesti asiaa tarkastellen, luonnehdinta osui kyllä aika oikeaan. Silloinen Dumbo on tällä hetkellä parikymppinen nuorimies, jonka elämäntehtavänä on " ... talking with the guys and making a lot of noise".
Tiedot, joita lapsesta tulee, vaihtelevat varmasti paljonkin riippuen adoptiomaasta. Myös se, kuinka lapsi lastenkotiin tullut vaikuttaa siihen, mitä tietoa olemassa. Pahvilaatikosta löydetyn taustat varmasti epäselvemmät kuin jos ollut kontaktia biologiseen äitiin.
Dumbo luonnehdinta kuulosti mainiolta! Toivon mukaan tämä nuorimies ei enää ota hernettä nenään, ei kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti...=) - Angiina
max-life kirjoitti:
Tiedot, joita lapsesta tulee, vaihtelevat varmasti paljonkin riippuen adoptiomaasta. Myös se, kuinka lapsi lastenkotiin tullut vaikuttaa siihen, mitä tietoa olemassa. Pahvilaatikosta löydetyn taustat varmasti epäselvemmät kuin jos ollut kontaktia biologiseen äitiin.
Dumbo luonnehdinta kuulosti mainiolta! Toivon mukaan tämä nuorimies ei enää ota hernettä nenään, ei kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti...=)Varsin moni kehitysmaa ei luovuta lapsia adoptioon, mikäli edes joku sukulainen löytyy, jolta siis esimerkiksi tietoa ipanan taustoista voisi herua. Ja usein lapset ovat vain jätetty jonnekin, kuten täällä Kiinassa. Tai kuten meidänkin tapauksessamme - kadulle kuolemaan. Lailliseen kansainväliseen adoptioon päätyvät lapset ovat lähtömaissaan köyhistä köyhintä pohjasakkaa, jolla yleensä ei juuri ole tulevaisuutta ja toivoa. Semminkin, kun monissa alikehittyneissä maissa juuri sukulaisverkko on se turvaverkko, joka kantaa ihmistä läpi elämän, koska virallinen sosiaaliturva puuttuu tai on erittäin vaatimatonta. Orpokodissa kasvavalla lapsella ei ole ketään kenen puoleen kääntyä. Eikä kyse ole ainoastaan lapsuudesta. Lastenkodeista joutuu kadulle viimeistään, kun täyttää 18 vuotta. Ja kun siellä ei ole ketään vastaanottamassa, niin usein tytöt ajautuvat prostituutioon ja pojat pikkurikollisiksi.
max-life kirjoitti:
Onneksi lasta ei voi adoptoida kuten ostaisi Hobby Hallista uuden radion. Kuvastosta valkkaisi soveliaimman ja eikun rahaa tiskiin. Tosin tuossa hienossa massa nimeltään Yhdysvallat tuollainenkin toiminta onnistuu.
"Lapset eivät saisi olla meidän omien itsekkäiden toiveidemme toteuttajia".. se oli hyvin kirjoitettu. Aina lapseen tarttuu jotain vanhemmistaan, mutta se on väärin, että vanhempi kokisi omaavansa toisen mahdollisuuden kun väkisin kampeaa lastaan kohti jotain, mitä itse on aina halunnut, toivonut...nämä suuremmat lapset saisivatkin itse valita tulevat vahenhempansa. Siihen vain riviin nököttämään äiti ja iskä ehdokkaat puristellen hikihelmet kännyissään kukkapuskaa ja hypistellen taskuissaan suklaapatukkaa naamoillaan hämillisen kutsuvat ilmeet. Lapset siinä sitten tiirailisivat kenen sylkkyyn kivuta.
Tosiasiassa kun lapsilla vielä tuo intuitiivinen valinta voisi olla sydämen avoimuudesta ja tunteiden herkkyydestä lähtöisin.
Tuo poika Manuel herätti voimakkaat sympatiat ja hänen onnekseen varmaankin parempi etteivät mokomat nirppanokat häntä valinneet. Jospa hänen *sielunsasuunnitelmaan* kuuluikin jäädä synnyinmaahansa ja ties millaiseksi upeaksi yksilöksi hän mahtaakaan kasvaa. Tosin surullista jos eivät nämä lastenkotilapset omassa maassaan saa kouluutusta ja mahdollisuutta kunnolliseen elämään ,elleivät saa adoptiovanhempia.
Onko Kolumbiassa kummilapsi toimintaa. Jos on , niin voisin alkaa tälle Manuelille kummivanhemmaksi.
Kyllä niin liikuttavan kertomuksen tuosta lapsesta teit, ettei mitenkään voi olla pohtimatta hänen kohtaloaan.- max-life
NainenKirjoittaa kirjoitti:
..nämä suuremmat lapset saisivatkin itse valita tulevat vahenhempansa. Siihen vain riviin nököttämään äiti ja iskä ehdokkaat puristellen hikihelmet kännyissään kukkapuskaa ja hypistellen taskuissaan suklaapatukkaa naamoillaan hämillisen kutsuvat ilmeet. Lapset siinä sitten tiirailisivat kenen sylkkyyn kivuta.
Tosiasiassa kun lapsilla vielä tuo intuitiivinen valinta voisi olla sydämen avoimuudesta ja tunteiden herkkyydestä lähtöisin.
Tuo poika Manuel herätti voimakkaat sympatiat ja hänen onnekseen varmaankin parempi etteivät mokomat nirppanokat häntä valinneet. Jospa hänen *sielunsasuunnitelmaan* kuuluikin jäädä synnyinmaahansa ja ties millaiseksi upeaksi yksilöksi hän mahtaakaan kasvaa. Tosin surullista jos eivät nämä lastenkotilapset omassa maassaan saa kouluutusta ja mahdollisuutta kunnolliseen elämään ,elleivät saa adoptiovanhempia.
Onko Kolumbiassa kummilapsi toimintaa. Jos on , niin voisin alkaa tälle Manuelille kummivanhemmaksi.
Kyllä niin liikuttavan kertomuksen tuosta lapsesta teit, ettei mitenkään voi olla pohtimatta hänen kohtaloaan.Eri maissa olot lastenkodeissa vaihtelevat suuresti ja myös maiden sisällä lastenkotien tasoissa eroja. Parhaimmissa lapset saavat koulutusta ja heitä valmistetaan elämään, joissakin taasen heidät käytännössä pidetään hengissä.
Kummitoiminta lienee jo monessa maassa mahdollista. Ecuadorissa, Kolumbian naapurissa ainakin onnistuu, Kolumbiasta en tiedä.
- tähtitoimittaja ejk
lopulta sai nämä nirppanokat muuttamaan mielensä? Heillä oli valokuva, he tiesivät että poika on tummaihoinen. Mutta kuten ketjussa sanottiin, parempi että hylkäsivät konkreettisesti nyt kuin tunnetasolla parin vuoden päästä.
- max-life
Syyn tietävät vain he itse. Ymmärtääkseni koko heidän adoptioprosessinsa eteni vauhdilla ja saattoi olla, etteivät olleetkaan valmiita (adoptio)vanhemmiksi. Toinen syy voisi olla, että kuvittelivat kasan D-markkoja tiskiin lyödessään saavansa juuri sellaisen lapsen kuin olivat haaveilleet.
Vaan onneksi tuollaiset tapaukset lienevät harvinaisia
- tukkusutija
että tuntuu hyvältä, kun havaitsee jutusteluissa järjen käytön sallivan suotavuuden
- peikko-na
Liikuttava tarina, josta käy ilmi myös maailman julmuus.
Voiko tuollaista tehdä.
Tosi tunteetonta adoptiovanhemmiksi pyrkiviltä.- max-life
Osa syyn voi myös heittää järjestelmän niskaan, sillä heidän prosessinsa oli varsin lyhyt. Ehkä koko aikana he eivät olleet kuitenkaan miettineet asiaa loppuun asti, eivät olleet valmiita adoptiovanhemmiksi.
Ruotsissa on tapaus, jossa pariskunta oli adoptoimassa Kiinasta ja he kieltäytyivät ottamasta lasta vedoten siihen, että lapsi olisi mongoloidi. Lapsi oli kuitenkin täysin terve. Kiinalaiset lapset kun nyt näyttävät erilaisilta kuin skandinaavit...
He saivat pitkällisten selvittelyjen jälkeen uuden adoptioluvan, heille nimettiin lapsi, mutta jälleen meni pupu pöksyyn eivätkä he ottaneet lasta vastaan. Kolmatta lupaa ei tullut, enkä tiedä hakivatkokaan. max-life kirjoitti:
Osa syyn voi myös heittää järjestelmän niskaan, sillä heidän prosessinsa oli varsin lyhyt. Ehkä koko aikana he eivät olleet kuitenkaan miettineet asiaa loppuun asti, eivät olleet valmiita adoptiovanhemmiksi.
Ruotsissa on tapaus, jossa pariskunta oli adoptoimassa Kiinasta ja he kieltäytyivät ottamasta lasta vedoten siihen, että lapsi olisi mongoloidi. Lapsi oli kuitenkin täysin terve. Kiinalaiset lapset kun nyt näyttävät erilaisilta kuin skandinaavit...
He saivat pitkällisten selvittelyjen jälkeen uuden adoptioluvan, heille nimettiin lapsi, mutta jälleen meni pupu pöksyyn eivätkä he ottaneet lasta vastaan. Kolmatta lupaa ei tullut, enkä tiedä hakivatkokaan...kuinka paljon lapsen ulkonäkö vaikuttaa valintaan.
Kiinalaisen lapsen vinot silmätkö ne eivät mielyttäneet?
Adoptio lapsesta on vaikea sukunsa ulkoisia tekijöitä hahmottaa ja turhaa kait haluta lasta sellaisesta rodusta josta ei pidä. Saattaa tietysti olla niinkin, että kuvitelma vanhemmuudesta on liian ruusuinen* ja kun tosi tilanne on edessä , niin ei sitten rohkenekkaan. Kuinka tarkkaan sitten nämä adoptiota haluavat tentataan----se toinen mietteitä herättävä kysymys.- max-life
NainenKirjoittaa kirjoitti:
..kuinka paljon lapsen ulkonäkö vaikuttaa valintaan.
Kiinalaisen lapsen vinot silmätkö ne eivät mielyttäneet?
Adoptio lapsesta on vaikea sukunsa ulkoisia tekijöitä hahmottaa ja turhaa kait haluta lasta sellaisesta rodusta josta ei pidä. Saattaa tietysti olla niinkin, että kuvitelma vanhemmuudesta on liian ruusuinen* ja kun tosi tilanne on edessä , niin ei sitten rohkenekkaan. Kuinka tarkkaan sitten nämä adoptiota haluavat tentataan----se toinen mietteitä herättävä kysymys.Adoptioprosessit vaihtelevat aika lailla maasta riippuen. Ymmärtääkseni skandinaavit aika samoilla linjoilla, kun taas jenkeillä omat kuvionsa, jossa myös dollareilla isompi merkitys.
Sen verran tiedän tuosta Saksassa tapahtuneesta jutusta, että prosessi eteni hyvin liukkaasti. Näemmä selvitykset ja harkinnat jäivät vaillinaisiksi.
- mama minäkin
koskettava kertomus! Jäi ihan ajatuksiini tuo Manuel-poika.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1921368
Anteeksipyynnöstä
Uskotko anteeksipyynnön voimaan? Mikä tekee anteeksipyynnöstä vaikeaa? Onko se mielestäsi joskus turhaa, joko pyytäjän138903- 85862
Voisin jopa maksaa että saisin nähdä sut mies
Miten helvetissä joku voi olla tollanen kotihiiri. Edes mä en ole noin paha ku sä! Miten sua voi ikinä edes nähdä ?52761- 51758
Martinan tarve valehdella.
Miksiköhän Martina valehtelee niin paljon,onko hän tietoinen siitä että valheistaan jää useimmiten kiinni? Esimerkkinä t253637Stubb munasi - Suomessa kuuluu liputtaa Suomen lipulla
Presidentinlinnan ja Mäntyniemen salkoihin nostettiin sateenkaariliput lauantaina. Suurin osa kansasta ei varmasti pidä320614Tumman vihreä mercedes
Mikä se on tuo kylää ympäri ajava vihreä mercedes, takakontti tärisee kuin hullu ja välillä kylän juoppojakin kuskailee,7595Olisitko oikeasti valmis rikkomaan
Perheesi? En haluaisi sitä, mutta ne on teidän välisiä asioita. Voin olla sinulle vain kaverikin… ei paineita. Minä kesk55589- 53584