Olenko keksinyt uuden psykiatrian diagnoosin: älyllisyysdepression? Tunnen nimittäin itse sairastavani sitä.
Kerron taustaa. Olen aina ollut kiinnostunut tieteistä: filosofiasta, matematiikasta, fysiikasta, kemiasta, biologiasta, lääketieteestä, historiasta, uskonnoista, paleontologiasta, arkeologiasta, tähtitieteestä, kvanttifysiikasta jne jne jne...
Aluksi tieteiden maailmaan tutustuminen oli kiehtovaa, mutta nyt olen saavuttanut jonkinlaisen huippupisteen siinä mielessä, että minulle on ikäänkuin valjennut, miten maailmankaikkeus toimii. Tietenkin siinä mittakaavassa kuin ihminen sitä voi käsittää.
Tämä on johtanut siihen, että olen ikäänkuin käynyt tien päähän, jossa minulla ei ole enää mitään uutta suuntaa. Jos olisin hurahtanut johonkin uskontoon, voisin saarnata ns. totuutta koko loppuikäni, mutta koska tämä minun "valaistumiseni" on tieteellistä, niin ei ole mitään järkeä lähteä saarnaamaan esim. kvanttifysiikkaa jollekin mummoseurakunnalle.
Haluaisin toki, että maailman kaikki ihmiset valaistuisivat tällä tavalla, mutta kun katsoo gaussin käyrää populaation älykkyysosamäärästä, niin järki sanoo, että tällainen valaistuminen on mahdollista vain ehkä noin 5% maailman kaikista ihmisistä. Se tekee yksinäiseksi.
Tämä tilani on johtanut myös siihen, että minulta on kadonnut empatiakyky: tsunamin uhrit = mannerlaattojen liikkeitä, nuorten junttien ajama kuolonkolari = evoluutiomekanismi, uskonnollisuus = ihmisaivojen serotoniiniaineenvaihduntaa jne jne...
Analysoin koko ajan ympäristöäni, myös itseäni. En esim. tunne aitoja tunteita tai ainakaan en anna tunteiden ohjata käytöstäni. En toki tunne olevani mikään hullu psykopaatti, koska toteutan elämässäni kuitenkin yhteiskunnan pelisääntöjä. En kävele päin punaisia enkä tapa toisia ihmisiä (tosin joku voisi väittää tätä psykopatiaksi, jos rinnastaa tappamisen ja punaisia valoja päin kävelyn).
Ainoa tunne mitä koen, on syvä myötähäpeä niitä kohtaan, jotka esiintyvät kaikenmaailman Idolsseissa ja Big Brothereissa. Minä voin pahoin katsoessani tuon tyyppisiä ohjelmia, koska nään kaiken läpi ja tunnen sen suunnattoman primitiivisyyden, mikä taustalla jyllää.
Olisin tosi huono työntekijä esim. mainostoimistossa, koska jos tekisin hyvän mainoksen, tuntisin, että se on niin typerää ihmisten kusettamista, että se ei voi mitenkään mennä läpi. Tosin reaalimaailmassa nämä mainokset ovat juuri niitä parhaimpia!
Eli yhteenvetona edellisestä: tätä tunnetilaa, joka minulla nyt on - saamattomuus, innottomuus, kyynisyys, yksinäisyys - kutsun älyllisyysdepressioksi.
Kerron taustaa. Olen aina ollut kiinnostunut tieteistä: filosofiasta, matematiikasta, fysiikasta, kemiasta, biologiasta, lääketieteestä, historiasta, uskonnoista, paleontologiasta, arkeologiasta, tähtitieteestä, kvanttifysiikasta jne jne jne...
Aluksi tieteiden maailmaan tutustuminen oli kiehtovaa, mutta nyt olen saavuttanut jonkinlaisen huippupisteen siinä mielessä, että minulle on ikäänkuin valjennut, miten maailmankaikkeus toimii. Tietenkin siinä mittakaavassa kuin ihminen sitä voi käsittää.
Tämä on johtanut siihen, että olen ikäänkuin käynyt tien päähän, jossa minulla ei ole enää mitään uutta suuntaa. Jos olisin hurahtanut johonkin uskontoon, voisin saarnata ns. totuutta koko loppuikäni, mutta koska tämä minun "valaistumiseni" on tieteellistä, niin ei ole mitään järkeä lähteä saarnaamaan esim. kvanttifysiikkaa jollekin mummoseurakunnalle.
Haluaisin toki, että maailman kaikki ihmiset valaistuisivat tällä tavalla, mutta kun katsoo gaussin käyrää populaation älykkyysosamäärästä, niin järki sanoo, että tällainen valaistuminen on mahdollista vain ehkä noin 5% maailman kaikista ihmisistä. Se tekee yksinäiseksi.
Tämä tilani on johtanut myös siihen, että minulta on kadonnut empatiakyky: tsunamin uhrit = mannerlaattojen liikkeitä, nuorten junttien ajama kuolonkolari = evoluutiomekanismi, uskonnollisuus = ihmisaivojen serotoniiniaineenvaihduntaa jne jne...
Analysoin koko ajan ympäristöäni, myös itseäni. En esim. tunne aitoja tunteita tai ainakaan en anna tunteiden ohjata käytöstäni. En toki tunne olevani mikään hullu psykopaatti, koska toteutan elämässäni kuitenkin yhteiskunnan pelisääntöjä. En kävele päin punaisia enkä tapa toisia ihmisiä (tosin joku voisi väittää tätä psykopatiaksi, jos rinnastaa tappamisen ja punaisia valoja päin kävelyn).
Ainoa tunne mitä koen, on syvä myötähäpeä niitä kohtaan, jotka esiintyvät kaikenmaailman Idolsseissa ja Big Brothereissa. Minä voin pahoin katsoessani tuon tyyppisiä ohjelmia, koska nään kaiken läpi ja tunnen sen suunnattoman primitiivisyyden, mikä taustalla jyllää.
Olisin tosi huono työntekijä esim. mainostoimistossa, koska jos tekisin hyvän mainoksen, tuntisin, että se on niin typerää ihmisten kusettamista, että se ei voi mitenkään mennä läpi. Tosin reaalimaailmassa nämä mainokset ovat juuri niitä parhaimpia!
Eli yhteenvetona edellisestä: tätä tunnetilaa, joka minulla nyt on - saamattomuus, innottomuus, kyynisyys, yksinäisyys - kutsun älyllisyysdepressioksi.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Mitä luulet saavuttavas tälläsellä tekstillä? Harjotteletko kirjoittamista vai mitä?
no ihan hauska tarinahan tuo oli :D!
vai oletko tosissasi?
toivottavasti kukaan ei oikeasti ole noin pahasti hukassa
kuulla "valaistuneen" mielipide tästä mailmankaikkeudesta ja sen tarkoituksesta.
Oma neuvoni olisi että alkaisit soveltamaan tietoasi käytännössä, muussa tapauksessa se on hyödytöntä tietoa.
Kuten Efraim edellisista vastauksista huomaat, eivät ne "5% maailman kaikista ihmisistä" juuri tälle palstalle hakeudu vaan jengi on pääasiassa sitä Idols-porukkaa ja edustaa enemmänkin sitä gaussin käyrän toista puoliskoa. Näin käy, kun kuka tahansa Matti, Jussi tai Teppo pääsee ilman karsintaa tänne kirjoittelemaan. Jos tunnet halua keskustella ongelmastasi, saisit ehkä parempaa vastakaikua ajatuksillesi Mensassa, ellet siellä sitten jo ole. Tällä palstalla parveilevat kaiken maailman Mensa-hangaroundit ja hyvää keskustelua on siksi vaikea saada aikaiseksi.
Olipas viihdyttävää luettavaa :) , syystä että jotenkin löysin itseni monesta kohdasta, mutta en ole ainakaan tällä hetkellä tuolla lailla passivoitunut, vaikka kyynisyyttä onkin välillä.
Pistän tähän nyt aika pitkästi omaa suht vastaavaa tilannetta, niin tulee samalla itse funtsittua sitä :) -Ja eihän tätä olis tänne tarvinnut laittaa, mut ehkä joku saa hyvät naurut kuitennii, ja sitä kautta hyvää oloo !!
Samat kiinnostukset on ollut täälläkin. -Lääketieteet, historiaa, uskonnot, tiede, tekniikka, tietotekniikka, filosofia, liikunta ja mitä niitä kaikkia nyt onkaan... Kaikkeen on ollut nuoruudessa 'himo'.
Tähän asti elämä on hyvin palvellut tuota tarvetta, muutamina esimerkkeinä vaikka:
-Kaikkien yleissivistykseen kuuluvat tieteen kuvalehdet ja muut vastaavat julkaisut.
-Esim. lääkiksen pääsykirjat puolivahingossa, kun inttikaverilla oli noi mukana (sitten aukkokohtien täyttäminen kirjastosta)
-'Kaikkien' lääkintälaitteiden toiminta yhden duunin kautta (laserit, koag. , magneettikuvat, eeg. monitorit ja operatiiviset vempaimet jne jne).
-Kaikenlaisten muiden härveleiden tekniikka kavereiden tai omien harrastusten kautta,
-Puhelintekniikkaa yhdestä duunista (langallista, langatonta, wlania, blaa blaa ja muita standardeja. Setä tekee noita kirjoja, siltä niitä saa)
-Sähkötekniikka koulusta,
-Matikkaa (edesmennyt vaari matikkaguru/opettaja),
-Shakkia (isä ja veljet himopelaajia)
-Joskus viksunaan opettelin rulettihyrrän numerojärjestyksen ja rakensin vanhasta korvalappustereosta taajuus-ilmaisimen mikä kertoo kun pallolla on vaikkapa kaksi kierrosta aikaa ennen tippumista. (pitää tietysti kalibroida joka pöydälle ;) -HIENO IDEA, en paljasta toimiko, tai edes kokeilinko !!! Idean taisin kuitenkin saada kun luin jonkun Dostojevskin kirjan.
-Tietotekniikkaa / koodausta (toisesta koulusta). -Koodauskin alkaa tympimään, se ei vaan anna mitään enää kuin ajoittain. Joskus aikoinaan ei malttanut lähteä töistä himaan, jos koodi oli jossain kinkkisessä vaiheessa :) (tämä on siis nykyinen päivätyöni)
-Liikunta (kaikenlainen kiinnostanut jonkin-aikaa, pisimpään kamppailulajit ~10v, siinä on hyvin oppinut kehosta/olemisen sietämättömästä keveydestä..)
-Palkkatyö ei kiinnosta, pöytälaatikossa ainakin 40 firmakehitelmää, kaikki on jäänyt kehittelyasteelle kun todennut että ei kannata, pari kertaa kuitenkin käynyt jopa hautomossa viilaamassa ideoita...-pizzeria vois kannattaa, jos ei maksais veroja.
-Elämän opettelua, vaimo on tässä paras apu, ja nykyään pari muksua myös..
-20 vuotiaana yritin ratkaista näennäisen energiakriisin (fissiot ja fuusiot ja pari muuta kirjaston osastoa kuukauden-pari perehtymisellä) -Innokas typerys ;)
-Historiakeskustelut kavereiden kanssa. (ei uskoisi hissanmaikka!)
-Puutarhan hoitoa, -rentouttaa!
-Vaikka kuulostaa nörtiltä, niin naisetkin kiinnostaa (liikaakin), joskus tunne on ollut jopa molemminpuolinen :)
Tässä nyt jotain samplea noista, poittina kuitenkin että 'kaikki' kiinnostaa.
Nyt on alkanut tuntumaan vähän siltä, ettei oikein tiedä mitä seuraavaksi (siis suurempien linjojen
suhteen kuten duunin), mun ongelma on se, että vähän aikaa kiinnostaa mikä milloinkin, ja sitten alkaa tympimään.
Kapea-alaista spesialistia musta ei saa tekemälläkään (esim. nykyinen työ), kun vaikkapa koodauksesta osaan sen mikä on tarpeen, ja tiedän sen filosofian, niin en vaan viitsi ruveta 'pänttäämään' vaikkapa java kirjastoja nuppiin, -kaikki tehtävät pystyy kuitenkin tekemään for,while,if osaamisella...
Lähivuosina olen pistänyt lapulle ylös asioita mitkä kiinnostaa ja mitä haluaisin vielä tehdä ja kokea.
Toi lista onkin yllättäen paisunut aika muhevasti, ja nyt kohta alkaa ahdistua ettei noita kaikkea
ehdikkään (nyt 32v.), kun elämällä onkin ihan saatanasti vielä annettavaa... Siihen väliin kun laittaa vielä 'naiivisti' sanottuna: empatiaa, rakkautta ja orgasmeja niin hyvä tulee....
Väliin kommentti, että kyllä mäkin varmaan jossain vaiheessa foliohattu päässä kävelen :S
Lisäänkin tuohon tunteisiin mitä Efraim sanoit ettet koe (siis empatia jne..), niin mulla tuo on mennyt sillai mielenkiintoiseksi, että olen myös analysoinut ympäristöä joskus aika 'tieteellisellä' tavalla, mutta nykyään se 'analysointi' on ainakin ihmisiin kohdistuessa sellaista, että koen tavallaan ihmisistä 'tunnetiloja', mistä on tulossa ja mihin on menossa, mitä on tehnyt, ja miksi on sellainen
kun on (siis tavallaan toisen ihmisen elämää), ja ymmärrän sitämyöten paremmin toisen käyttäytymisen ja toiminnan (ainakin kuvittelen näin)... ja tuo kait on sitä empatiaa ainakin mun kohdalla, mutta olen nyt vasta lähiaikoina huomannut kokevani ton paljon voimakkaammin mitä joskus. Oikeassa seurassa toi on tosi nautittavaa, ja väärässä ehkä hiukan ahdistavaa. Ehkä se on vaan sitä kasvamista, mutta paljon on vielä itsessä kehitettävää. Pitää vaan olla tarkkana että menee oikeaan suuntaan.
Asiaa olis vieläkin vaikka kuinka, mut onhan tää nyt jo turhan pitkä ja sekava sepustus, kuvastanee
hyvin sitä että miljoona asiaa pyörii sekavasti päässä ...
Vaari joskus sanoi: että ihmiset ei ensin tiedä mitään (lapsena), sitten oppii ja alkaa tietämään, seuraavaksi kuvittelee tietävänsä, jossain vaiheessa huomaa ettei tiedäkkään, lopuksi ei enää välitäkään tietää... tai jotenkin näin se meni. Eihän noi vanhemmat kaikkea tiedä, mutta kyllä niitten elämänfilosofiaa kannattaa kuunnella.
Eli sitten kun tietää kaikki hienot nippelitiedot, niin kannattaa ruveta opettelemaan elämää. Meillä on varmaan liian helppo elämä, kun on aikaa funtsia tällasia asioita mitkä helposti pistää masentamaan.
Minäkin ajattelen ymmärtäväni maailmaa "niin hyvin" kuin ihminen sitä voi ymmärtää. Vaikka en olekaan mikään kolmen tieteenalan tohtori, niin mielestäni tiedän elämästä kuitenkin kaiken oleellisen, jopa sen että olen onnellisempi, kun en kaikkea aikaani uhraa uuden tiedon hankintaan. Kun katselen muita ihmisiä ja maailmaa vaikkapa bussista käsin, niin ei tule kertakaikkiaan mieleen mitään minkä tarkoitus olisi jotenkin kyseenalaista. Ainoat hämärät asiat liittyvät "korkeamman tason tieteisiin", mutta en koe niillä olevan niin väliä, onnellisuuden, elämän tarkoituksen kannalta.
Älyllisyysdepressio ... vaiko ihan tavallinen depressio? Mistä tiedät, etteivät oireesi ole ihan tavallista depressiota, joka johtuu huonoista elämäntavoista? Joskus älyllisyys kannattaa unohtaa, aivotkin tarvitsevat lepoa.
Ymmärrän hyvin, mitä takoitat. Musta tuntui jokin aika sitten melko samalta. Siis asioita on tiennyt ennenkin, mutta sitten yhtäkkiä niitä alkaa YMMÄRTÄMÄÄN. Siis, että oikeasti kaiken, mihin voimme koskettaa, tunnemme kuin siinä olisi jotakin. Mutta oikeasti aistimme atomien välisiä voimia. Värejä ja muotojakin pystymme näkemään, mutta nekin ovat vain tiettyä allonpituutta, jota aistimme jne.
Mutta, onneksi elämä ei ole niin yksinkertaista! Maailma toimii tietyllä tavalla, mutta pystymme kuitenkin itse päättämään mitä teemme. Siis ihan oikeasti, vaikka monessa asiassa ovatkin tietyt biokemialliset reitit apuna.
Me ihmiset käytämme noita kaikkia maailman ominaisuuksia hyväksemme. Eivät ne johdattele meitä aivan päättömästi. Ehkä sinun kannattaisi seuraavaksi alkaa kehittää juuri tuota empatian kykyä ja alkaa ottamaan vielä selvää asioista ilman tieteellistä pohdintaa. Olen itse päässyt asian yli keskustelemalla paljon erään erittäin oppineen ihmisen kanssa. Hänen tietojensa taustalla ei kuitenkaan ole niin paljon fysiikan tai kemian ohjaamaa maailmaa kuin minulla.
Tuosta pääsee kyllä yli. Toivottavasti löydät jonkun "yhtä älykkään" kuin sinä, jotta voit kyseenalaistaa asioita, joita muut eivät osaa edes ajatella. Oletko harrastanut taideaineita koskaan? Musiikkia, kuvataidetta? Musiikin avulla olen itse hieman onnistunut pääsemään ahdistuksesta. Musiikkikin on tiedettä, ääniä, säveliä, frekvenssejä. Mutta se on jotain muutakin. Se on myös tunne, jossa maailman lait kohtaavat aivan uudella tavalla.
Jos sanon ettet ole vielä nähnyt kahdettakymmenettätoista syntymäpäivääsi, taidan olla oikeassa? Nuoruuteen liittyvää suhteellisuuden tajun rajallisuutta aistin, en perimmäisten totuuksien omistamista. Mene hyvä mies (olen varma että olet) yliopistoon, siellä huomaat miten kaikki tieto on loppujen lopuksi dekonstruktion konstruktiota, eikä kaivon pohjaa ole olemassakaan (ja hyvä niin).
Ja toden totta, masentuneelta vaikutat. Muistutat minua yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, jolloin en saanut naista.
Kuvailemasi ongelmat liittyvät älyyn vain välillisesti, uskoakseni primus motor fiiliksesi takana on se, ettet vielä tiedä kuka olet ja mitä haluat.
Niin rasittavalta kun se onkin, aika on ainoa lääke. Kasvaminen ulos niistä raameista, jota sinua tänä päivänä ahdistavat ja lannistavat. Se että ei oikein sopeudu on monesti luojan lykky tulevaisuuden kannalta.
Oletko lukenut Sartrea? Suosittelen.
Itse koen ainakin hetkittäin samanlaisia tuntemuksia. Olen myös erittäin kiinnostunut eri tieteenaloista, tällä hetkellä kiinnostus on keskittynyt psykologiaan, syy tälle palstalle eksyminseen?!
Kerroit analysoivasi asioita ja imeväsi tietoa ympäröivästä maailmasta. Tällainen analysointi voi olla osittain seurausta ymmärtää maailmaa. Toisille riittää kun he vain ovat ja elävät kun taas toisten (paljon pienempi ihmisjoukko) täytyy jatkuvasti analysoida ympäristöään ja yrittää ymmärtää asioita. Kuulunet ilmeisestikin jälkimmäiseen ryhmään.
Joku suuri ajattelija/tiedemies on joskus sanonut, että suurin osa maailman ihmisistä ei tajua maailmasta yhtään mitään vaan kulkevat elämänsä pimeässä. --> Tarvitaan siis näitä valonnäyttäjiä, jotka kulkevat muiden edellä näyttäen valoa muillekin. Kysymys: "Ketkä ovat näitä valonnäyttäjiä nykyaikana?" Vastaus: Mielestäni he ovat lähes kaikki suuria tiedemiehiä/naisia, filosofeja ja muita ajattelevia ihmisiä. Poliitikot tai muut korkeissa viroissa olevat ihmiset eivät välttämättä paljoa valaise kansaa, ehkä vain salaavat sen vähäisenkin tiedon, jota heidän harmaat aivosolunsa käsittelevät.
Jossain vaiheessa ihmisen sanotaan näkevän kokonaiskuvan maailmasta. Tämä tarkoittaa sen huomaamista, kuinka kaikki asiat, käsitteet, tieteet yms. ovat kytkeytyneet toisiinsa. Kaiken voidaan ajatella liittyvän kaikkeen aina jollakin tasolla. Pääkopan sisällä ymmärrän tämän tarkoittavan kemiallisten reaktioiden tapahtumista, kun aivosolut kutovat verkkojaan yhteen. Olet kyllä paljon pidemmällä kuin minä, jos todella olet nähnyt/kokenut tuon "big picture" -ilmiön, itse olen 22 v, ja välillä useasti tuntuu että koulussa opiskelutekniikkani ja koulun tarjoamat opiskelumetodit eivät kohtaa ollenkaan. En halua käsitellä yksittäisiä komponentteja, yms. muuta pikku nysväystä, vaan ideoita kuinka asiat ovat yhteydessä toisiinsa. En myöskään helposti suostu lukemaan kokeeseen, jos tiedän sen vaativan ulkoaopettelua?! Tyhmyyttä.. lukija päättäköön.
Yllätyksekseni tällä palstalla saamasi vastaukset olivat suurimmaksi osaksi "ajattelevien" henkilöiden kirjoittamia. Suurin syy omaan purkautumiseen on saada palautetta omista ajatuksista (Psykologiaa) tämän tekstin lukijalta ja liittää oma näkemys aiheeseen ja sen viereen. :)
"Liika analysointi johtaa vain aktiiviseen tarkkailuun, tämän huomaan varsinkin ihmis-suhteissa. --> Uskallettava heittäytyä perusviettiensä vietäväksi, sanottava ensimmäinen päähän tuleva ajatus"
Sekavaa?!, päätä sinä!
Tomesa
Luin tekstisi ja oli kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Valaistumisen jälkeen ei ole enää mitään. Ymmärtää täydellisesti kaiken hyödyttömyyden ja ihmisen elämän merkityksettömyyden, samalla kuitenkin ymmärtäen joka hetken ja elämän ainutlaatuisuuden. Kutsun itse tätä tilaa älylliseksi turhautumiseksi.
Lohtua saa vain siitä, kun joskus pieninä hetkinä huomaa, että on muitakin ihmisiä, jotka kokevat tämän maailman samoin.
Eri mieltä meinaan tuosta 'valaistumisen' määritelmästä. Mun mielestä valaistumisen voisi määritellä niin, että huomaa täydellisesti kaiken hyödyllisyyden ja elämän merkityksellisyyden (tarkoittaakohan 'merkityksen' samaa :), ei vissiin ihan, olen haka äidinkielessä). Eikä päinvastoin. Tietysti samaahan tuo tarkoittaa, mutta eri lähestymissuunnasta (en siis puhu enää merkitys sanasta), ja se miten sen kokee on se pointti. -Pysyiköhän kukaan enää kärryillä ;)
Samoin kommentin: "Valaistumisen jälkeen ei ole enää mitään" , laittaisin muotoon: "Valaistumisen jälkeen on KAIKKI"!
Ilman masentunutta tilaa pystynee kuitenkin nauttimaan elämän iloista, vaikka ne olisivatkin suuressa mittakaavassa täysin merkityksettömiä.
siitä että on oppinut niin paljon; viisaus on nöyrä koska ei tiedä enempää. (William Cowper)
Depression is anger without enthusiasm.
We all know a fool when we see one - but not when we are one.
People seldom improve when they have no other model but themselves to copy after.
It's a mark of great perfection to bear with the imperfections of others.
We must interpret a bad temper as a sign of inferiority. (Alfred Adler)
Ridicule is the first and last argument of fools.
Inebriated with the exuberance of his own verbosity. (Benjamin Disraeli)
A wise man doesn't display his knowledge, but a fool displays his foolishness. (Proverbs 12:23)
Pientä mieltä ahdistavat pienet asiat. Suuri näkee ne mutta ei anna niiden vaivata mieltään. (La Rochefoucauld)
Älä koskaan erehdy pitämään tietoa viisautena. Toinen auttaa sinua saamaan elannon, toinen auttaa sinua elämään. (Sandra Carey)
Todellinen viisaus on vähemmän itsevarmaa kuin typeryys. Todella viisas epäilee usein, ja muuttaa mieltään; typerys on itsepäinen, ei epäile, hän tietää kaiken vaan ei omaa tietämättömyyttään. (Akhenaton)
Jos sinulla on kykyjä, käytä niitä kaikin mahdollisin tavoin. Älä varastoi niitä. Älä jakele niitä saiturin tavoin armolahjoina. Käytä niitä tuhlailevasti kuin miljonääri menossa kohti konkurssia. (Brendan Francis)
Ihminen, jolla on synnynnäinen käytettäväksi tarkoitettu kyky, löytää suurimman onnellisuutensa sitä käyttäessään. (Johann Wolfgang von Goethe)
Jumalasta tuntuu. Kun tietää kaiken, eikä ole enää mitään opittavaa...
Sokrates sanoi olevansa viisas, koska "hän tiesi, ettei hän tiennyt mitään".
Ihminen ei voi koskaan tietää, vastaako todellisuus hänen rajallisten aistiensa antamaa kuvaa siitä. Lisäksi omaa ajatteluaan ei voi arvioida täysin kriittisesti, koska rationaalinen ajattelu ei ole erillään tunteista, motivaatiosta ynnä muista vaikuttimista. Näin ollen mielestäni kuva maailmasta ei voi koskaan olla täydellinen eikä luotettava.
Väitit, että olet kuitenkin ymmärtänyt kokonaisuuden niissä rajoissa, joissa se on mahdollista. Mutta osaatko itse arvioida oman näkemyksesi kestävyyttä? Uskovaisetkin väittävät olevansa varmoja vaikkapa elämän tarkoituksesta, ja he perustelevat sitä henkilökohtaisella kokemuksella.
Aivan yhtä lailla voin kiistää sinun maailmankuvasi: kokemuksesi sen löytämisestä voisi olla esimerkiksi seurausta kyllästymisestä asioiden (näennäiseen) järjettömyyteen, psykologinen mekanismi, joka suojaa minäkuvasi ja käsitysmaailmasi eheyttä.
Asioille mielellään löytää kausaliteetteja ja niistä muodostaa helposti käsiteltäviä kokonaisuuksia. Eri asia on sitten, kuinka tarkkoja tällaiset mallit ovat tai perustuvatko ne täysin oletuksiin. Maailman hahmottaminen on kuitenkin siitä itselle mielekkään (omiin kaavoihin sopivan) kuvan muodostamista.
öö... ihmisellä on rajansa. Depressio aiheutuu usein siitä, että tuntee saavuttaneensa rajat, ei osaa mennä pidemmälle, on tottunut liialliseen helppouteen. Siihen saakka yksilö on voinut oppia toisilta, matkia muita ja saada apua tarvittaessa. Kuitenkin lopulta kaikki haluavat olla oma itsensä, etsiä rajansa ja se on tehtävä itsenäisesti. Monet odottavat, että tämä tapahtuu automaattisesti, mutta todellisuudessa itsenäistyminen ja oman itsensä ja mahdollisuuksiensa arvostus riippuu vain omasta itsestään, tietoisesta tai tiedostamattomasta elämänmyönteisyydestä. Depressio on todennäköisempi sellaisille, jotka kuvittelevat sitä miten asioiden pitäisi olla tai mitä vähintään pitäisi osata tai omistaa.