psykolgia ammattina

50% psykologeista tulee kärsimään elämässään mielenterveysongelmista.

Kuvittele potilaasi makaamaan sohvalle, sinun tehtävänäsi on tehdä hänestä psykologinen arviointi. Hän kertoo sinulle, kuinka tekee mieli hakata vaimoa jatkuvasti, huutaa niin että maa tärisee, iskeä koiralta taju kankaalle ja polttaa oma asunto lapsineen. Ampua lopulta itsensä, koska luonto ei tehnyt hänestä Tom Cruisea. Tämän kaiken hän kertoo sinulle totisena, ilmeenkään värähtämättä. Kertomuksensa lopuksi hän alkaa hyppimään tasajalkaa sohvan päällä ja huutaa kuin pikkulapsi.

Poistuttuaan terapiasta hän menee kotiinsa ja keittää lapsilleen iltateetä ja peittelee heidät sänkyynsä. Vaimolleen hän antaa hyvänyön suukon, ja aamulla hän lähtee taas töihin kuin kuka tahansa.

Kuinka kokisit tilanteen? Voisitko nukkua yösi hyvin, ajattelematta kyseistä tilannetta? Voisitko jättää työt pelkästään työpaikalle, kuten rakennusmies, joka työpäivän päätteeksi tiputtaa vasaran maahan ja lätkii kotiinsa.

James22

Eli en ole psykologi, mutta jonkinverran psykologisesti orientoitunut nuori lääkäri. Vastaan, koska meidänkin hommissa näkee ja kuulee yhtä sun toista inhimillistä hätää.

On yksi osa ammattitaitoa, että pystyy jättämään työasiat työpaikalle, eikä ota esiin nousevia järkyttäviä asioita henkilökohtaisesti itseensä, eikä ota vastuuta sen toisen tekemistä ratkaisuista. Eihän sitä muuten jaksa. Ja jotta tämä onnistuisi, pitää oma psyyke olla kunnossa. Jos kuuluu niihin ihmisiin, jotka jatkuvasti kantavat toisten taakkoja ja ovat siksi valikoituneet alalle (kuten minä), on paljon kotiläksyjä tehtävänä, että selviäisi työssä edes muutaman vuoden palamatta loppuun.

Kaverini opiskelee psykologiaa, ja heille kuulemma tervetuliaispuheen pitänyt proffa sanoi ekana päivänä, että puolet teistä on täällä opiskelemassa psykologiaa ja toinen puoli hoitamassa itseään, päättäkää kumpaan kuulutte.

Tietty uran alussa, kun ammattitaitoa vasta rakennetaan, asiat jonkin verran pyörii mielessä iltaisin ja joskus öisinkin, mutta siitä pitää vaan kertakaikkiaan opetella pois. Ja tavallaan se on tiettyyn rajaan asti hyväkin, että pyörii, sehän kertoo siitä että oppii, kehittyy ja välittää.

Ainahan ne ongelmat on asiakkaalle katastrofeja, mutta se täytyy pitää mielessä, että ne eivät ole auttajan henkilökohtaisia katastrofeja. Täytyy pitää se ammatillinen etäisyys, mikä ei tarkoita kylmyyttä vaan sitä, että työasiat pidetään elämässä niille kuuluvalla paikalla. Työ on työtä, josta saadaan palkkaa. Toki siitä saa ja pitää nauttiakin, mutta sitten on se muukin elämä.

Näkemykseni mukaan kyllä ammattitaitoinen psykologi jaksaa ja osaa turvautua työnohjaukseen silloin kuin tarvitsee. Itse kuvittelisin, että kliinisen psykologin olisi hyvä hankkiutua myös terapeutiksi tai muihin tehtäviin, jotta saisi joskus kokemuksia onnistuneesta työstä sen sijaan, että kirjoittaa vain lausuntoja ja seuraa surullisten tapausten virtaa sivusta.

Hoitotyöntekijöiden keskuudessa on varmaan yleensä enemmän haittaa mielenterveyden haavoittuvuudesta tai ongelmista, kuin jossain raksalla tai liike-elämässä, joten sairaslomaa varmaan useammin tulee mielenterveydellisistä syistä.

Jos joku järkyttyy kauheasti jostakin yksittäisestä tapauksesta, niin se on varmaan merkki siitä, että voisi vähän miettiä, että mikäs identifikaatio siinä on tapahtunut? Ammattitaitoa voisi olla voida työstää tämä reaktio itse tai ryhmässä.

Kuvittelisin, että järkytysten sijaan työssäjaksamisen suurin uhka on pystymättömyyden ja kyvyttömyyden tunne, kun työssä onnistuminen tai onnistumattomuus usein yhdistetään omaan persoonaan.

Yleisesti kuvittelen tällä hetkellä, että kliinisen psykologin työ on henkisesti raskasta ja työssä jaksamisessa auttaa jonkinlainen henkinen jämäkkyys. Lisäksi kuvittelisin jaksamisen edellyttävän suurta määrää tietoa, koska tieto lisää kontrollin tunnetta. Mitä useammin joutuu suhtautumaan tapauksiin epävarmuudella, eikä saavuta ymmärrystä, sitä enemmän on tietämättömyydestä ja voimattomuudesta aiheutuvaa ahdistusta hoideltavaksi.

Ihmiset joko parantuu itseståån tai eivät.
Siinä ei myötärunkkaajasta ole apua eikä iloa muuta kuin runkulle itselleen.

Psykologin työ on raskasta ja usein vastaan tulee asia, jota vain ei voi hetkessä unohtaa ja käsitellä. Tässä korostuukin juuri se etuoikeus, että meillä koulutus on erittäin monitahoinen ja hyvä. Koulutuksessa oppii käsittelemään itselle vaikeat asiat niin, että ne eivät järkytä sitten niin pahasti, kun ne tulee asiakkaan taholta. Tottakai ne jäävät mieleen, se on inhimillisyyden merkki, mutta ne eivät hyvän koulutuksen ja ammattitaidon avulla kaada mukanaan.

Haluan muistuttaa, että psykologin työ ei ole vain ihmisten ongelmien kuuntelua. Asiakkaat eivät todellakaan makaa sohvalla kertomassa huoliaan. Psykologi yhdessä asiakkaan kanssa miettii ja pohtii, auttaa tervehtymään tai jaksamaan. Tällöin ongelmat eivät vain kasaudu psykologin huoliksi, vaan niitä aktiivisesti käsitellään ja näin helpottuu myös se, että asiat eivät kaikessa kauheudessaan psykologia jää vaivaamaan.

Enemmän itse ainakin koen saaneeni hyvää kuin pahaa ammatissani. Joitakin asiakkaita en koskaan unohda, toivon vain voineeni auttaa. Jotkut tulevat kyllä uniin, mutta niin kaikissa ammateissa käy, ei vain meillä.