Joitakin perusasioita ei koskaan pitäisi unohtaa. Jos ihmisiä lyödään ja sorretaan, heillä on kaksi mahdollisuutta. Joko alistutaan hammasta purren tai noustaan vastarintaan. Sorrettujen ihmisten historia voidaan kirjoittaa tältä pohjalta. Kun sitä kirjoitetaan, pitää muistaa mikä oli kaiken lähtökohta. Sorto.
Miten nuo kaksi vaihtoehtoa sitten toteutuvat? Jos ihminen alistuu, hän kestää jatkuvat alentamiset ja nöyryytykset vain kuvittelemalla mielessään ettei kuitenkaan ansaitsisi sitä minkä joutuu kohtaamaan. Ihminen on sellainen, hän pyrkii pitämään kiinni ihmisarvostaan loppuun saakka. Tällöin raaka todellisuus saa ihmisen mielessä yhä useammin korvautua ihanteellisilla unelmilla ja utopioilla -- ne kohoavat kuin itsestään esiin ja antavat toivoa toivottomille.
Historiassa nämä unelmat ovat purkautuneet aika ajoin. Esimerkiksi demokratiamme oli alunpitäen Ranskan vallankumouksellisen hellimä unelma. Venäjän vallankumouksellisilla oli vielä suurempia, vielä utooppisempia unelmia. Kun niitä yritettiin toteuttaa käytännössä, sorruttiin samanlaiseen sortoon josta oli yritetty vapautua. Niin käy historiassa usein. Vallankumoukset syövät lapsiaan. Mutta yhtä asiaa ei silti pidä unohtaa: että kaiken takana on alunperin heikompien lyöminen ja sorto.
Unelmalliset opit eivät koskaan toteudu käytännössä. Kuitenkin ne ovat ainoa henkinen omaisuus, johon vallankumoukselliset voivat turvata. Niihin on heidän ihmisarvonsa sidottu. Siksi he yrittävät epätoivoisesti ja viimeiseen saakka rehdä unelmistaan totta. He yrittävät todistaa niin itselleen kuin maailmalle, ettei se mistä he ovat puhuneet ole vain unelmaa ja utopiaa, vaan täyttä totta. Ja tämä todistusyritys on sitten usein verinen. Veri on totta, jos mikä.
On helppoa sanoa, että marxilaisuus, marxismi-leninismi ja muut neuvosto-opit eivät ole "oikeaa" tiedettä, mutta on vaikeampaa nähdä, että tällaisten vallankumouksellisten oppien ihanteellisuus on suorassa suhteessa siihen sorron määrään, jonka maaperältä vain tällaiset unelmat voivat nousta. Kuka on siis syyllinen, kun verta vuotaa? Nekö jotka verta vuodattavat, vai ne jotka loivat sen armottoman todellisuuden, jota kestääkseen ihmisten piti kehittää unelmia vaihtoehtoisesta elämästä?
Niin paljon kuin stalinismista puhutaankin, harvoin sitä asetetaan oikeisiin historiallisiin kantimiinsa. Se syntyi erinomaisen sairaan unelmoijan toimesta siinä vaiheessa, jolloin vallankumous kohtasi vaikeimman haasteensa -- eli piti ryhtyä tekemään julistuksista ja haaveista totta. Stalin oli mitä kompleksisin persoona, sairas älykkö, paranoidinen puhdistaja, ja kun Stalinin stalinismia arvioidaan, pitää yleiseen vallakumousfilosofiseen psyykenkuvioon vielä liittää psyykkisesti hyvin sairaan ihmisen lisäelementit. Stalinin stalinismi ei ole historiassa toistuva ilmiö, stalinismi on.
Suomalainen stalinismi ei poikkea psykologiselta hahmoltaan muusta vallankumouksellisuudestaan. On joskus ihmetelty sitä miten oli mahdollista, että uusstalinismissa -- ns. taistolaisuudessa -- elivät rinta rinnan mitä sivistymättömimpien ja epä-älyllisimpien työläisten vanhakantainen vihakommunismi ja hyvinvointiperheiden älykkölasten teoreettisesti orientoitunut opillinen stallarihenki. Tässä ei oikeastaan ole mitään ihmettelemistä, sillä psyykkinen kuvio on ihan sama. Kummassakin on kyse omaa arvoaan tavoittelevista ihmisistä, joille todellisuus ei ole tarjonnut sitä mitä heidän omanarvontuntonsa vaatisi.
Miten nuo kaksi vaihtoehtoa sitten toteutuvat? Jos ihminen alistuu, hän kestää jatkuvat alentamiset ja nöyryytykset vain kuvittelemalla mielessään ettei kuitenkaan ansaitsisi sitä minkä joutuu kohtaamaan. Ihminen on sellainen, hän pyrkii pitämään kiinni ihmisarvostaan loppuun saakka. Tällöin raaka todellisuus saa ihmisen mielessä yhä useammin korvautua ihanteellisilla unelmilla ja utopioilla -- ne kohoavat kuin itsestään esiin ja antavat toivoa toivottomille.
Historiassa nämä unelmat ovat purkautuneet aika ajoin. Esimerkiksi demokratiamme oli alunpitäen Ranskan vallankumouksellisen hellimä unelma. Venäjän vallankumouksellisilla oli vielä suurempia, vielä utooppisempia unelmia. Kun niitä yritettiin toteuttaa käytännössä, sorruttiin samanlaiseen sortoon josta oli yritetty vapautua. Niin käy historiassa usein. Vallankumoukset syövät lapsiaan. Mutta yhtä asiaa ei silti pidä unohtaa: että kaiken takana on alunperin heikompien lyöminen ja sorto.
Unelmalliset opit eivät koskaan toteudu käytännössä. Kuitenkin ne ovat ainoa henkinen omaisuus, johon vallankumoukselliset voivat turvata. Niihin on heidän ihmisarvonsa sidottu. Siksi he yrittävät epätoivoisesti ja viimeiseen saakka rehdä unelmistaan totta. He yrittävät todistaa niin itselleen kuin maailmalle, ettei se mistä he ovat puhuneet ole vain unelmaa ja utopiaa, vaan täyttä totta. Ja tämä todistusyritys on sitten usein verinen. Veri on totta, jos mikä.
On helppoa sanoa, että marxilaisuus, marxismi-leninismi ja muut neuvosto-opit eivät ole "oikeaa" tiedettä, mutta on vaikeampaa nähdä, että tällaisten vallankumouksellisten oppien ihanteellisuus on suorassa suhteessa siihen sorron määrään, jonka maaperältä vain tällaiset unelmat voivat nousta. Kuka on siis syyllinen, kun verta vuotaa? Nekö jotka verta vuodattavat, vai ne jotka loivat sen armottoman todellisuuden, jota kestääkseen ihmisten piti kehittää unelmia vaihtoehtoisesta elämästä?
Niin paljon kuin stalinismista puhutaankin, harvoin sitä asetetaan oikeisiin historiallisiin kantimiinsa. Se syntyi erinomaisen sairaan unelmoijan toimesta siinä vaiheessa, jolloin vallankumous kohtasi vaikeimman haasteensa -- eli piti ryhtyä tekemään julistuksista ja haaveista totta. Stalin oli mitä kompleksisin persoona, sairas älykkö, paranoidinen puhdistaja, ja kun Stalinin stalinismia arvioidaan, pitää yleiseen vallakumousfilosofiseen psyykenkuvioon vielä liittää psyykkisesti hyvin sairaan ihmisen lisäelementit. Stalinin stalinismi ei ole historiassa toistuva ilmiö, stalinismi on.
Suomalainen stalinismi ei poikkea psykologiselta hahmoltaan muusta vallankumouksellisuudestaan. On joskus ihmetelty sitä miten oli mahdollista, että uusstalinismissa -- ns. taistolaisuudessa -- elivät rinta rinnan mitä sivistymättömimpien ja epä-älyllisimpien työläisten vanhakantainen vihakommunismi ja hyvinvointiperheiden älykkölasten teoreettisesti orientoitunut opillinen stallarihenki. Tässä ei oikeastaan ole mitään ihmettelemistä, sillä psyykkinen kuvio on ihan sama. Kummassakin on kyse omaa arvoaan tavoittelevista ihmisistä, joille todellisuus ei ole tarjonnut sitä mitä heidän omanarvontuntonsa vaatisi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Nietzscheläisen maailmankuvan mukaan on olemassa yksilöitä, joilla on voimakasta tahtoa valtaan. Vallan tiellä on esteitä, jotka täytyy murtaa, jotta valtaa voitaisiin saavuttaa. Tällöin heikompien tahtojen täytyy sortua ja vahvempien tahtojen voittaa. Tämä tila on vallitseva ja ikuinen, siihen ei ole koskaan tulossa uutosta, koska vahvin on aina vallassa ja syrjäytyy, jos vahvempia ilmestyy. Herra näkee itsensä kauniina ja palvottuna, hän kykenee saavuttamaan asettamansa tavoitteet ja siten voi kokea itsensä paremmaksi kuin muut. Tämä ruokkii vallantahtoa ja auttaa raivaamaan esteitä suuremmalta vallalta. Se, että joku ei saa sitä mitä haluaa ja on tähän tyytymätön, tarkoittaa sitä, että tämä alkaa tuntea vääryyttä, minä ansaitsen parempaa kuin tämä! Toiset heikompitahtoiset vain sortuvat. Mutta nämä vahvemman tahdon omaavat, jotka kuitenkin ovat epäonnistuneet vallan tavoittelussa, alkavat hautoa kostoa. Koska keinojenpuutteessa heillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin turvautua järkeensä, niin silloin he joutuvat tukeutumaan täydellisesti järkeensä ja unohtamaan fyysisen ja väkivaltaisen tien valtaan. He käyttävät järkeänsä, jotta saisivat kunnioitusta ja sitä kautta tyydytettyä oman hirmuisen vallantahtonsa.
Sinun kuvailussasi aina aluksi on sorrettu, joka tahtoo valtaa. Mutta asiahan ei alun perin ole näin, vaan aluksi on se joka sortaa, eli herra, vasta sitten voi olla orjakapina. Sinä uskot muutokseen, eli orjakapinaan, vallitsevat arvot voidaan kääntää nurin, eli kumota, mutta lopulta vallankumous syö omat lapsensa kuten sanoit, eli orjasta tulee herra, mutta millaisilla ominaisuuksilla? Kun katsot kuiluun, kuilu katsoo sinuun!
Tulee myös huomioida se seikka, että arvot ovat ikuisia. Ihmiset vain eivät kunnioita niitä ikuisesti, se on arvojen ongelma. Arvojen muutoksen pyrkivät ovat tietysti vallankumouksellisia, jotka yrittävät kammeta voimakkaalla tahdonvoimanponnistuksellaan tämän vanhan eliitin vallankahvasta ja siten tyydyttää alati kasvavaa vallanhimoansa.
Ajatuksesi väkivallasta on se, että se on aina pahaa. Mutta onko asia tosiaan näin? Eikö väkivalta ole luonnollinen osa elämää? Eikö se, että lupaa väkivallattoman maailman, ole suurempi valhe kuin se, että väkivalta on osa normaalia elämänkulkua? Ihmisten välisiä ristiriitoja tai hierarkkisia taistoja ei voida koskaan ratkaista ilman väkivaltaa, voimme vain pyrkiä kontrolloimaan ja ennalta ehkäisemään vakavia konflikteja, joihin meidän läheisemme ja itse olemme joutumassa.
Kuinka sitten arvot syntyvät? Onko siinä kyse idealismin ja materialismin ongelmasta? Ovatko arvot täysin ideaalisia ja henkisiä, siis materiasta riippumattomia, kokemuksien ja koulutuksen summa, vai ovatko ne veressä, siis materiassa, ikään kuin determinoitu vereemme? Vallankumouksellisten täytyy uskoa, että arvot ovat ideaalisia ja muutettavissa, koska arvojen täytyy muuttua, jotta he voisivat saavuttaa raivata esteet suurien päämääriensä tieltä! Kukkulan kuningas taas puolustaa arvoja ja pyrkii säilyttämään kaiken vallitsevan siten kuin se on.
Kukaan ei kai ole pyrkinyt kiistämään sitä etteikö ihminen olisi sosiaalinen eläin, ja etteivätkö valta ja sen organisaatiot kuuluisi lajityypilliseen elämänmuotoon.
Lajinsisäinen tuhoava aggressio ei kuitenkaan ole normaalikehityksen mukainen tilanne, vaan merkki siitä etteivät vallan mekanismit toimi.
Yksilökehityksessä kuvio tulee selvemmin näkyviin. Jos lapsi joutuu kokemaan liian kovia, hän kipeyden vastapainoksi tai peittämiseksi kehittää vahvasti ihannoidun sisäisen todellisuutensa. Sana todellisuuspako kuvaa hyvin sitä mistä on kyse. Se ei ole terve kuvio. Siksi lasten elämänilo ja optimismi on niin tärkeä asia.
Lajinsisäinen tuhoava aggressio on tätä tyyppiä. Sitä ei kannata tarkastella sen enempää laumaeläimen yleisten ominaisuuksien kuin opillisesti julistettujen ideologioiden tai filosofisten näkemysten suunnasta. Siinä on kyse pelkästään kehityksellisestä regressiosta ja sitä täytyy kuvata ja selittää kehityspsykologisista lähtökohdista.
Kansasta:
Vapauta heidät kahleistaan ja he takovat ne uudestaan.
Kahlitse heidät ja he katkovat kahleensa.
Tätä taisit tarkoittaa. Ihminen ei ole tyytyväinen koskaan, paitsi silloin kun saa muuttaa asioita omalta kannaltaan parempaan suuntaan. Valitettavan usein se tarkoittaa tosin toisten kustannuksella hyötymistä, eli kahletta.
Muistutan ettei alistaminen ole itsetarkoituksellista kuin äärimmäisen harvoin (psyykkinen sairaus) vaan alistamisen tarkoitus on tuottaa hyvää alistajalle. Koska tämä järjestys on niin selkeä ja se tunnetaan on myös alistettava yllättävän tyytyväinen koska silloin hänen maailmankuvansakin on eheä (hän voisi ottaa alistajan roolin toisessa tilanteessa).
Ehkäpä vallankumouksista järkevin olisi sellainen joka ei etsi alistamista/roolien vaihtoa vaan todellista tasapäistämistä ja palauttamista kohti tasapainoa. Elämänfilosofian opettamisen ja oppimisen kautta sekä oikeaan suuntaan tönimisen tekniikalla toteutuva vallankumous olisi mielenkiintoinen kokea. Tiedä sitten jaksaako kukaan suunnitella tai toimia niinkin vaativien oppien mukaisesti...
Keräilijä/metsästäjä kansojen kulttuurinen kehitys ja elämäntyyli?...Väkivaltaa kaihtava,tasajakoon perustuva,sukupuoliroolien ja yleensä sosiaalisten roolien erinlaisuus,mutta tasa-arvoisuus???????