Patoutunut viha?

Liittyy varmaankin osin myös tuohon aloittamaani aiheeseen alla. Patoutuneeksi vihaksi olen itsevihani usein mieltänyt, ja olen miettinyt miten tuota voimakasta vihaa voisi purkaa ULOS päin. Itseen "purettuna" kun se tuntuu vaan lisääntyvän entisestään. Olen huomannut ainakin saavani hyvän olon siitä, jos pystyn suuttua aidosti, ja puolustaa itseäni. Tukahdutatko tunteitasi muiden miellyttämisen takia? Minä ainakin taidan niin tehdä, mikä mahdollisesti juuri kasvattaa vihaa.

Maalaa, piirrä, perusta bändi; käytä vihasi johonkin luovaan. Ja jos jokin asia käy hermoille, niin asioista saa aina keskustella.

Jos joudut keskustelemaan juuri tämän "älä"-ihmisen kanssa, suosittelen pureutumaan aiheeseen paneutumista esimerkiksi kirjallisuuden avulla. Jokunen vihan psykologiaa sivuava teos antanee hyviä argumentteja keskustelun tueksi ja siinä sivussa voi vaikka selvittää mikä tätä "älä"-ihmistäkin vaivaa. Luultavasti hänkin aikoinaan kuuli kyseistä kieltoa hieman liikaa ja opiksi ottamisen sijaan oppi vain huonon fraasin vastaukseksi kaikkeen.

Agressiivisuuden purkaminen agressiivisella käytöksellä ei nimittäin pidemmän päälle paljon auta, sillä se vain lisää tätä samaista tunnetta ja tämän tunteen mukaista käyttäytymistä, johtaa kehässä kiertämiseen, eikä siis auta ongelmasta eroon pääsemiseen.

Kun mua rupeaa ahdistaa ja on tollasta vihaenergiaa sisälläni joka pitää saada pois, niin keksin yhden keinon.. Taittele sanomalehti niin paksuksi, ettei sitä saa kovin helpolla revittyä. Mulla se auttaa kun oon lattialla polvillani ja laitan kaiken vihaenergian sen lehden repimiseen. Ei kovin luovaa, mutta rauhoittaa =0)... ja on huomattavasti parempi keino kuin itsensä tai muiden vahingoittaminen. sen jälkeen kun olen vähän rauhoittunut, niin siirryn pöydän ääreen kirjoittamaan kaiken mitä mielessä on (mun psykologi suositteli sitä), sekin rauhoittaa, vaikka eka vähän epäilin.. Mut koita sitä repimistä, taittele vaan tarpeeks paksuksi, niin saat käyttää voimaa.

Patoutunut viha voi kertyä hyvinkin pitkältä ajalta. Japanissahan on työpaikoilla kertynyttä vihaa purettu erillisessä tilassa esimiestään muistuttaviin nukkeihin. Niitä on sitten saanut hakata ja monottaa oikein isän kädestä. Eräs vanha esimieheni pelkää minua niin paljon ettei pysty kohtaamaan kasvotusten. Syynä tähän on hänen vuosien takainen käytöksensä. Hän pelkää vihaani. Olemme keskustelleet kolmannen henkilön välityksellä.

Rumpujen soittamista pidetään oikein hyvänä keinona ylimääräisen energian purkamisessa.

Viha on yksi selviytymistaisteluista. Itse asiassa se ei ole vihaa. Viha on ihmisen keksimä tunnetila vaikka se on oikesti hätäsanoma elimistölle siitä että jokin on vialla. Se jokin ei ole pääkoppa vaan jokin ruumiillinen sairaus tai ulkoiset olosuhteet. Valitettavasi ihmisen on jokseenkin aina alistuttava ja näin ns. viha eli pajoinvointi sisällemme kasvaa. Jos tilanne on selvittämätön on haettava "ikkunoita" joista saa "happea". Se taas on yksilöllista mistä "happea" saa. Joillekin se on ryhmä, joillekin yksinäisyys, joillekin luonto, joillekin kaupungin valot. Mitä vain mikä ei vahingoita itseä eikä muita. Pahinta vihassa on juuri se että masentuu ja jää vihan "liekkeihin" niin että tuntee kärventyvänsä. Liian hanakasti nykyään laitetaan se ihmisen pääkopan piikkiin. Helppoa ja yksinkertaista. Paljon vaikempaa ja työtä vaativaa on ruveta korjaamaan niitä olosuhteita joista viha saa sytykkeitä. Mutta se on vihan ensisijainen tarkoitus; pelastaa oma eliönsä eli ihminen itsessään. Viha niinkuin moni muukin tunne on nimitetty joksikin joka on helppoa ja yksinkertaista nyky-yhteiskunnassa missä ei enää metsästetä eikä juosta petoja karkuun. Pelastuminen on silti yhtä vaikea kuin "villissä" luonossa, kulissit vain ovat toiset. Ja mitä monimutkaisemmaksi yhteiskunnat tulevat sitä enemmän ihmiset vihaavat, mutta, koska se on kiellettyä "yhteikunta" selittää sen psykologiseksi ongelmaksi tai jopa kemialliseksi reaktioki aivoissa.