Millaisia ajatuksia palstalaisissa herättää kotimaisten kirjailijoiden teoksissaan käyttämä kieli? Kolahtaako Antti Tuurin toteava kerronta vai Juhani Peltosen kuriton, leikittelevä ja mielikuvituksekas ote?
Kirjailijoiden kieli
Antti Molli
9409
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Antti Tuuri kolahtaa. Koko ajan naurattaa (ja välillä melkein itkettää) hänen kirjojaan lukiessani. Niissä on aivan uskomattoman makeaa huumoria, jota tuo tasainen tyyli hyvin korostaa.
Itse olen savolainen ja usein olenkin miettinyt, mikä siinä onkin, että Tuurin tekstit ovat mielestäni niin hienoja ja huumorin läpitunkemia. Äitini esimerkiksi ei ymmärrä laisinkaan, mitä ihmeellistä niissä on.
Minusta Antti Tuuri on parhaimmillaan novellistina, vaikka onkin tunnetumpi esim. Pohjanmaasta ja muista samaan sarjaan kuuluvista romaaneistaan. Novellien nimet saattavat olla sellaisia kuin "Alku pitkään kertomukseen", "Irrallinen tapaus" tai "Ihmisläheinen saneeraaminen on mahdollista".
Tuurin huumorista olen samaa mieltä. Jonkinlainen pohjalainen hirtehisyys tunkee tasaisesti etenevän kerronnan läpi kautta linjan. Tuuri ei varsinkaan romaaneissaan käytä juuri lainkaan vuorosanoja, vaan referoi henkilöiden puheet. Se tekee kerronnasta vieläkin sujuvampaa.
Antti tuuri on säästeliään, rönsyilemättömän lauseen mestari. Ja tuo hirtehishuumori on todellakin piilotettu niin, että sen löytämisestä saa nautintoa aivan eri tavalla kuin tyrkyttämällä tyrkytetystä.
Olen intoutunut parin viime kuukauden aikana lukemaan useita isävainaan jäämistöstä minulle kulkeutuneita sotakirjoja (vaikka en itsestäni juuri paljoa sotilasta löydäkään). Antti Tuurin Talvisodan luin noin viikko sitten. Kirja poikkeaa monellakin tapaa sotakirjojen valtavirrasta. Tuuri on tehnyt huolellista työtä tarinan koostamisessa. Vaikka päähenkilön sotakokemukset eivät olekaan Tuurille omakohtaisesti koettuja, hän saa minä-muotoiseen kerrontaan uskottavuutta ja elävyyttä. Niukkasanainen, lyhytpoljentoinen kerronta alleviivaa tätä pohjalaista jäyhää jämeryyttä.
Katsoin Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdyn Pekka Parikan elokuvan Talvisota aikanaan tuoreeltaan (ilmestyi 1989). Itse romaani oli näin pitkän ajan kuluttua luettuna virkistävää luettavaa. Suosittelen.
Tuurin tekstissä on jotakin insinöörimäisen eksaktia. Olisikohan sillä mitään tekemistä sen kanssa, että Tuuri on koulutukseltaan (graafisen alan diplomi-)insinööri? Taisi ollakin nuorempana jonkin tapettitehtaan teknisenä johtajana ennen vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistä?
teokset olivat nokkelaa lukemista, joka nauratti vielä seuraavallakin viikolla. Valitettavasti muutaman kirjan jälkeen kieli alkoi veltostua, nokkeluus katosi ja tilalle tuli - kummallista - avoin naisvihamielisyys. Mistä mahtaa johtua?
Eräät omintakeisuudellaan (jopa aivan ansiosta) pinnalle pulpahtaneet ideasammot ilmeisesti kuvittelevat, että samaa keittoa voi myydä uudelleen lämmitettynä loputtomiin.
Minäkin pidin Arto Paasilinnasta -- aluksi. Jo monta kirjaa sitten alkoi kuitenkin tuntua siltä, että kun on yhden lukenut, on lukenut kaikki. Viimeiset ovat saaneet jäädä väliin.
Joskus 15-vuotiaana kuvittelin, ettei Spedeä nerokkaampaa humoristia taida löytyäkään! Aikuisemmalla iällä koettuna hohto miehen huumorista katosi. Viimeisten vuosien narsistinen ja itseään loputtomiin toistava pelleily TV-studiossa karkoitti jo tehokkaasti ruudun ääreltä.
Jaksoin silti viehättyä uudelleen eilen TV:ssä näkemästäni 1960-luvun Spede-komediasta Pähkähullu Suomi. Olisikohan osansa Jukka Virtasen ohjauksella? Ere Kokkosen ohjaustyyli on niin alleviivaavaa ja katsojan hoksottimia aliarvioivaa, että olen jättänyt useimmat mielisuosiolla katsomatta.
Pähkähulluus riemastutti minuakin, vaikka osuin paikalle vasta tekeleen puolivälissä. Onneksi osuin - Leo Jokela on sankarini pienemmässäkin roolissa.
Peltonen on yksi suosikeistani. Ykköspaikkaa pitää kuitenkin Joni Skiftesvik. Loistavia juttuja
Peltonen ja Skiftesvik ovat kaksi varsin erilaista kirjailijaa.
Skiftesvik kirjoittaa näin: "Riipisellekin tulisi lähtö. Jos ei olisi lehteä, ei tarvittaisi toimitussihteeriä. Se ei häntä suurestikaan huolettanut. Aikakauslehtiä, päivälehtiä ja iltapäivälehteä parikymmentä vuotta sihteeranneelle miehelle löytyisi tästä maasta töitä."
Juhani Peltosen tyyliä: "Hitaasti kuin sairas hän eteni Via del Corsoa Piazza Colonnalle ja etsiytyi sieltä Pantheonille, jonka läheisyydessä olevassa baarissa hän aikoi syödä hampurilaisen ja juoda yhden oluen. Hän tiesi, että tämmöinen teko oli suorastaan rikollinen tässä kaupungissa roomalaisen mytologian ja kirjallisuuden ammattilaiselta. Mutta kun hän ajattelikin tunkevansa pilaantuneeseen vatsaansa ties mitä paikallisen keittotaidon mestarinäytteitä, hänelle tuli lähes etova olo. Loppumatkan hän unelmoikin tavallisesta läskisoosista, sellaisesta jota hänen mummunsa oli valmistanut hellan ääressä puoliltapäivin joskus siihen aikaan, jolloin radiossa esitettiin Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailuja jatkosarjana."
Huomasin suomi24:n etusivulta, että tänään on Heinon päivä. Siitä muistui mieleen Juhani Peltosen luomus nimeltä Heino Heinonen, jonka mielilause oli: "Fantasiaa piisaa kuin mutsilla ja faijalla nimenkeksimistalkoissa."