Lukiessa alla olevaa tekstiä on todellakin syytä pitää mielessä, että allekirjoittanut ei missään nimessä suosittele väkivallantekoja mitään tahoja kohtaan, edes sinänsä mielestäni ärsyttäviä arabiterroristeja kohtaan. Joka tapauksessa alla olevan aiheen käsittely on jäänyt länsimaisessa filosofiassa pahasti taka-alalle tai täysin pimentoon.Mielestäni on aika ottaa se nyt esille, eli:
ARGUMENTTI
Ensiksi: Minä en kannata murhaa. Se tehtäköön selväksi.
Jo näiden kahden asian eettinen vertailu saattaa järkyttää monia.
Silti:
Ei ole todistetta, että murhaaminen muuttaa murhatun yksilön kokemuskenttää, tajuntaa tai tuntemista huonompaan suuntaan, jos ei parempaankaan.
Ei ole todistetta myöskään, että lapsen on parempi olla hengissä kuin olla koskaan syntynytkään, jos ei huonompikaan.
Miksi murha on väärin, miksi yksilön elämään ei saa puuttua lopettamalla se? Jotkut tuovat vastaukseksi ihmisarvon käsitteen, suvereniteetin omaan elämäänsä. Mihin suvereenius lopulta perustuu? Aivotoimintaan, hermojärjestelmän kompleksisuuteen ja ideaan yksilön kokonaisuudesta ja ainakin jonkinasteisesta erillisyydestä. Tahdonvapauden käsite on myös olennainen.
Yhteiskunta ei oikein vain tahdo hyväksyä sitä, ihmisiä suljetaan laitoksiin etteivät he silpoisi tai `tekisi muuta pahaa´ itselleen. Eli ratkaisu tehdään heidän ”omaksi parhaakseen”.
Otetaan etuoikeus yksilöiden omaan elämään, näiden omaksi parhaaksi. Eli suvereniteetti on suhteellinen käsite.
ANALYYSI:
Teko: lapsenhankinnan yritys (alla teon objektit)
1 Siittiö - ei-ihminen (Ei-tietoinen tai tietoinen. Jälkimmäinen lähinnä sen potentiaalisen - tosin ei välttämättä kovin todennäköisen - vision vuoksi, että yksilö tai substanssi on jossain toisessa ulottuvuudessa eli tuleva ihmisruumis olisi vain astia johon hän astuisi.)
2 ihminen - ei-ihminen (Tietoinen tai ei-tietoinen. Jälkimmäinen sen potentiaalisen vision vuoksi, että tapahtuu ihme ja syntyy ihminen vailla tajuntaa, tai tapahtuu melko tavallinen ilmiö: keskenmeno tai hedelmöitys ei jostain syystä onnistu ja ihmistä ei synny.)
Teon objektina kaikki ne henkilöt tai potentiaaliset henkilöt, joihin teko kohdistuu. Ainakin yksi näistä on ihminen.
Teko on sukupuoliyhdyntä ilman ehkäisyä. Motiivina lapsenhankinta. (Eri asia on hedelmöityksen onnistuminen. Olennaista on motiivi.)
Murha on teko, jonka motiivina on tappaa teon objekti. (Murhan yrityksessä motiivi on
sama, käytännön toteutus vain ontuu.)
Tietoisuuden tilan muutos on olennainen. Tietoisuuden tilan muutos on myös ei-tietoisuudesta tietoisuuteen, tai päinvastoin.
Subjekti alistetaan objektiksi. Voidaan toki ajatella että ei-subjekti korotetaan subjektiksi. Siinä lapsenhankinnan puolustus. Silti, vaikka olisikin näin: Ei ole riittävää todistetta sille, että olo subjektina tässä maailmassa on parempi olotila kuin edeltävä olemattomuus (tai mahdollinen joku muu olotila/ei-olotila). Väistämätöntä, ihmisen realismia, on myös kuoleminen. Edes siitä ei ole riittävää näyttöä, että kuolevalle ihmiselle koittaisi samankaltainen todellisuus/ei-todellisuus kuin ennen syntymää. Kuolema on myös todennäköinen seuraus ”onnistuneesta lapsenhankinnasta”.
Lastenhankinnan puolustajat usein sanovat, että ei sellaiselle voi mitään aiheuttaa, joka ei ole vielä olemassa. Näinollenhan vanhemmilla ei olisi mitään vastuu-suhdetta lapseen ja hänestä huolehtimiseen. Vanhemmiksi tulleet ihmiset ovat kuitenkin laittaneet käyntiin prosessin, jonka seurauksena lapsi syntyy.
Ajatelkaamme: Jos Jumala/Saatana tai joku muu laittaa elottoman kohteen tai jonkun alkumassan paikkaan nimeltä Taivas/Helvetti/joku muu, jossa se 8-10 kuukautta pitkän prosessin jälkeen räjähtää elämään esim. ihmisenkaltaisessa muodossa, niin kuka voi väittää, että tämä subjekti Jumala/Saatana/joku muu ei ole aiheuttanut objektille mitään, riippumatta siitä onko subjekti luonut paikan nimeltä Taivas/Helvetti/joku muu?
Eí ihmisellä ole ollut mitään koeaikaa, jossa hän olisi saanut valita haluaako hän olla tässä maailmassa vai ei. On totta, että me emme voi tietää. Siitä huolimatta eutanasia kohtaa vastustusta. Ja jos joku todella tappaisi jonkun sillä perusteella, että hän on kuiskannut toiselle ihmiselle: tapa minut, pitäisimme häntä hulluna. Niin minäkin. Siitä huolimatta pieni kuiskauskin on enemmän kuin tietomme siitä, mitä lapsenhankinnan objekti/ei-objekti haluaa. Ja vaikka ei haluaisi mitään, olennaista on että lapsenhankkija ei voi tietää onko parempi että lapsi syntyy vai ei, lapselle. Joku voi puolustaa lapsenhankintaa sillä, että jos lapsi ei pidä elämästä, voihan hän aina tappaa itsensä. Silti: ei ole kovin todennäköistä että esim. lapsen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana realistista mahdollisuutta itsemurhaan tulisi, ja jos lapsenhankkijat olisivat todistamassa itsemurhayritystä he todennäköisesti yrittäisivät estää sen. Ennen kaikkea: kuolemakaan ei takaa sitä, että lapsi/aikuinen pääsisi senkaltaiseen tilaan, jossa hän oli ennen syntymää. Jotkut näkevät elämän lahjana, mutta samalla kun ovi elämään aukeaa, sulkeutuu ovi takana, eikä todellakaan voi tietää kumpi ”todellisuus” on parempi.
MURHA –ELÄMÄN OTTAMINEN JA ELÄMÄN ANTAMINEN, OSA 2
En kiistä, että yleensä tulevat vanhemmat lasta hankkiessaan haluavat lapselleen hyvää. Eli uskon siihen, että he tarkoittavat hyvää.
En kiistä, että yleensä murhamies murhatessaan ei aio kovin hyvää uhrilleen.
Uskon siihen, että hän tarkoittaa pikemminkin pahaa.
Murhan voi tehdä todella raa´alla tavalla, en kiistä sitä. Murhan voi tehdä myös
morfiinin ”yliannostamisella” tai nukuttamalla muuten. Lapsikin voi kärsiä syntyessään, tai jo kohdussa. On toki mahdollista, että lapsi ei kärsi synnytyksessä eikä kohdussa.
Olennaista kysymyksenasettelussa on se, että kummassakin tapauksessa teon objektin tila muuttuu, tai on ainakin niin sanotusti ”katkolla”(emme varmasti tiedä, mitä tapahtuu, mutta emme myöskään sitä onko objektin tila parempi vai huonompi vaiko kumpaakaan mahdollisessa ”tulevassa maailmassa”. Jos et ymmärrä sanan ”objekti” käyttöäni, lue edellinen kappale.)
On totta, että lapsen syntymään suhtaudutaan yleensä iloisena perhetapahtumana. Lapsen läheisille tapahtuma on usein pikemminkin positiivinen kuin negatiivinen.
On totta, että kuolema ja varsinkin murha tuottaa yleensä surua lähiomaisille.
On totta, että joskus lähiomaiset haluavat henkilön kuolevan perintörahojen toivossa. Eli lähiomaisille henkilön kuolema olisi parempi.
Mielestäni lähiomaisten tunteenliikutuksesta ei voi suoraan johtaa tekojen oikeutusta.
En kehota ketään tappamaan ketään tässä maailmassa. En kehota myöskään hankkimaan lapsia.
On totta, että kun luen lehdestä uutisen, että joku on murhattu suhtaudun asiaan enemmän inholla kuin syntymäuutisen luettuani.
Minä en kannata ihmisten murhaamista. Toisaalta mitäpä muut siitä välittävät mitä minä kannatan. Silti tuon oman mielipiteeni: murha on väärin. Kuten myös lapsenhankinta.
ARGUMENTTI
Ensiksi: Minä en kannata murhaa. Se tehtäköön selväksi.
Jo näiden kahden asian eettinen vertailu saattaa järkyttää monia.
Silti:
Ei ole todistetta, että murhaaminen muuttaa murhatun yksilön kokemuskenttää, tajuntaa tai tuntemista huonompaan suuntaan, jos ei parempaankaan.
Ei ole todistetta myöskään, että lapsen on parempi olla hengissä kuin olla koskaan syntynytkään, jos ei huonompikaan.
Miksi murha on väärin, miksi yksilön elämään ei saa puuttua lopettamalla se? Jotkut tuovat vastaukseksi ihmisarvon käsitteen, suvereniteetin omaan elämäänsä. Mihin suvereenius lopulta perustuu? Aivotoimintaan, hermojärjestelmän kompleksisuuteen ja ideaan yksilön kokonaisuudesta ja ainakin jonkinasteisesta erillisyydestä. Tahdonvapauden käsite on myös olennainen.
Yhteiskunta ei oikein vain tahdo hyväksyä sitä, ihmisiä suljetaan laitoksiin etteivät he silpoisi tai `tekisi muuta pahaa´ itselleen. Eli ratkaisu tehdään heidän ”omaksi parhaakseen”.
Otetaan etuoikeus yksilöiden omaan elämään, näiden omaksi parhaaksi. Eli suvereniteetti on suhteellinen käsite.
ANALYYSI:
Teko: lapsenhankinnan yritys (alla teon objektit)
1 Siittiö - ei-ihminen (Ei-tietoinen tai tietoinen. Jälkimmäinen lähinnä sen potentiaalisen - tosin ei välttämättä kovin todennäköisen - vision vuoksi, että yksilö tai substanssi on jossain toisessa ulottuvuudessa eli tuleva ihmisruumis olisi vain astia johon hän astuisi.)
2 ihminen - ei-ihminen (Tietoinen tai ei-tietoinen. Jälkimmäinen sen potentiaalisen vision vuoksi, että tapahtuu ihme ja syntyy ihminen vailla tajuntaa, tai tapahtuu melko tavallinen ilmiö: keskenmeno tai hedelmöitys ei jostain syystä onnistu ja ihmistä ei synny.)
Teon objektina kaikki ne henkilöt tai potentiaaliset henkilöt, joihin teko kohdistuu. Ainakin yksi näistä on ihminen.
Teko on sukupuoliyhdyntä ilman ehkäisyä. Motiivina lapsenhankinta. (Eri asia on hedelmöityksen onnistuminen. Olennaista on motiivi.)
Murha on teko, jonka motiivina on tappaa teon objekti. (Murhan yrityksessä motiivi on
sama, käytännön toteutus vain ontuu.)
Tietoisuuden tilan muutos on olennainen. Tietoisuuden tilan muutos on myös ei-tietoisuudesta tietoisuuteen, tai päinvastoin.
Subjekti alistetaan objektiksi. Voidaan toki ajatella että ei-subjekti korotetaan subjektiksi. Siinä lapsenhankinnan puolustus. Silti, vaikka olisikin näin: Ei ole riittävää todistetta sille, että olo subjektina tässä maailmassa on parempi olotila kuin edeltävä olemattomuus (tai mahdollinen joku muu olotila/ei-olotila). Väistämätöntä, ihmisen realismia, on myös kuoleminen. Edes siitä ei ole riittävää näyttöä, että kuolevalle ihmiselle koittaisi samankaltainen todellisuus/ei-todellisuus kuin ennen syntymää. Kuolema on myös todennäköinen seuraus ”onnistuneesta lapsenhankinnasta”.
Lastenhankinnan puolustajat usein sanovat, että ei sellaiselle voi mitään aiheuttaa, joka ei ole vielä olemassa. Näinollenhan vanhemmilla ei olisi mitään vastuu-suhdetta lapseen ja hänestä huolehtimiseen. Vanhemmiksi tulleet ihmiset ovat kuitenkin laittaneet käyntiin prosessin, jonka seurauksena lapsi syntyy.
Ajatelkaamme: Jos Jumala/Saatana tai joku muu laittaa elottoman kohteen tai jonkun alkumassan paikkaan nimeltä Taivas/Helvetti/joku muu, jossa se 8-10 kuukautta pitkän prosessin jälkeen räjähtää elämään esim. ihmisenkaltaisessa muodossa, niin kuka voi väittää, että tämä subjekti Jumala/Saatana/joku muu ei ole aiheuttanut objektille mitään, riippumatta siitä onko subjekti luonut paikan nimeltä Taivas/Helvetti/joku muu?
Eí ihmisellä ole ollut mitään koeaikaa, jossa hän olisi saanut valita haluaako hän olla tässä maailmassa vai ei. On totta, että me emme voi tietää. Siitä huolimatta eutanasia kohtaa vastustusta. Ja jos joku todella tappaisi jonkun sillä perusteella, että hän on kuiskannut toiselle ihmiselle: tapa minut, pitäisimme häntä hulluna. Niin minäkin. Siitä huolimatta pieni kuiskauskin on enemmän kuin tietomme siitä, mitä lapsenhankinnan objekti/ei-objekti haluaa. Ja vaikka ei haluaisi mitään, olennaista on että lapsenhankkija ei voi tietää onko parempi että lapsi syntyy vai ei, lapselle. Joku voi puolustaa lapsenhankintaa sillä, että jos lapsi ei pidä elämästä, voihan hän aina tappaa itsensä. Silti: ei ole kovin todennäköistä että esim. lapsen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana realistista mahdollisuutta itsemurhaan tulisi, ja jos lapsenhankkijat olisivat todistamassa itsemurhayritystä he todennäköisesti yrittäisivät estää sen. Ennen kaikkea: kuolemakaan ei takaa sitä, että lapsi/aikuinen pääsisi senkaltaiseen tilaan, jossa hän oli ennen syntymää. Jotkut näkevät elämän lahjana, mutta samalla kun ovi elämään aukeaa, sulkeutuu ovi takana, eikä todellakaan voi tietää kumpi ”todellisuus” on parempi.
MURHA –ELÄMÄN OTTAMINEN JA ELÄMÄN ANTAMINEN, OSA 2
En kiistä, että yleensä tulevat vanhemmat lasta hankkiessaan haluavat lapselleen hyvää. Eli uskon siihen, että he tarkoittavat hyvää.
En kiistä, että yleensä murhamies murhatessaan ei aio kovin hyvää uhrilleen.
Uskon siihen, että hän tarkoittaa pikemminkin pahaa.
Murhan voi tehdä todella raa´alla tavalla, en kiistä sitä. Murhan voi tehdä myös
morfiinin ”yliannostamisella” tai nukuttamalla muuten. Lapsikin voi kärsiä syntyessään, tai jo kohdussa. On toki mahdollista, että lapsi ei kärsi synnytyksessä eikä kohdussa.
Olennaista kysymyksenasettelussa on se, että kummassakin tapauksessa teon objektin tila muuttuu, tai on ainakin niin sanotusti ”katkolla”(emme varmasti tiedä, mitä tapahtuu, mutta emme myöskään sitä onko objektin tila parempi vai huonompi vaiko kumpaakaan mahdollisessa ”tulevassa maailmassa”. Jos et ymmärrä sanan ”objekti” käyttöäni, lue edellinen kappale.)
On totta, että lapsen syntymään suhtaudutaan yleensä iloisena perhetapahtumana. Lapsen läheisille tapahtuma on usein pikemminkin positiivinen kuin negatiivinen.
On totta, että kuolema ja varsinkin murha tuottaa yleensä surua lähiomaisille.
On totta, että joskus lähiomaiset haluavat henkilön kuolevan perintörahojen toivossa. Eli lähiomaisille henkilön kuolema olisi parempi.
Mielestäni lähiomaisten tunteenliikutuksesta ei voi suoraan johtaa tekojen oikeutusta.
En kehota ketään tappamaan ketään tässä maailmassa. En kehota myöskään hankkimaan lapsia.
On totta, että kun luen lehdestä uutisen, että joku on murhattu suhtaudun asiaan enemmän inholla kuin syntymäuutisen luettuani.
Minä en kannata ihmisten murhaamista. Toisaalta mitäpä muut siitä välittävät mitä minä kannatan. Silti tuon oman mielipiteeni: murha on väärin. Kuten myös lapsenhankinta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kaimani: Kiitos kirjoituksestasi. Esitystapasi on yksilöllisen proosallinen ja siihen vastaaminen voi johtaa keskustelun muotoutumiseen tavalla lähes millä hyvänsä. Olen iloinen siitä, että otit esille tuon aiheen, sillä sen käsittely on todellakin virallisessa filosofiassamme viimeisten kehityksen mukana pysyttelevien joukossa.
Minusta yhteiskuntaamme vaivaa syvä objektin hallitsemisen neuroosi. En pyri käyttämään sanaa neuroosi tieteellisesti validilla tavalla. Tietenkin on niin, että kuolemaa pidetään monessa suhteessa meihin kohdistuvana hyökkäyksenä, jota vastaan on taisteltava. Ennen kaikkea kuitenkin syntymään suhtautuminen on asia, jonka kyseenalaistaminen on paljon suuremman työn takana. Edellisen kirjoittajan esittämät näkemykset ovat tervetulleita ja osuvia. Kuka todellakaan voi millään tavalla puolustautua lapsen hankkimisensa kanssa.
Perinteinen näkökulma lapsen hankkimiseen olisi esimerkiksi se, että lisääntyminen on jotain, joka tapahtuu omassa lihassa. Eli vanhemman ja lapsen olemuksellinen suhde on lähtökohtaisesti erottamaton. Toisaalta lapsen hankkimiseen voidaan suhtautua ja jossain määrin suhtaudutaankin objektia hallitsevasti, eli ajattelemalla, että se ihminen (joka siis ei vielä ole olemassa, kun sitä ei ole tehty) on yhteisömme/minun omaisuutta.
Toisaalta on niin, että ihminen on osa vanhempiaan ja osa yhteisöään, mutta toisaalta on niin, että ihmisyksilö on lähtökohtaisesti eriytynyt - muuten hän ei olisi yksilö - ja maailmamme on sellainen, että eriytyneelle olennolle kuuluvat inhimillis-subjektiiviset ominaisuudet.
Objektin hallinta lapsen hankkimisen yhteydessä merkitsee sitä, että ajatellaan vielä olemattoman olennon kuuluvan meille ja sivuutetaan argumentissa se näkökulma, että vielä syntymätön/siittymätön yksilö ei ole olemassa missään muussa mielessä kuin siinä, että hänen substantiivisen konstituutionsa rajat ovat ennalta-asetetut.
Argumentoisin objektin hallitsijaa vastaan sanomalla, että ihmisolento on kuitenkin enemmän kuin maailmallinen asettautumisensa (edellisessä kappaleessa: substantiivinen konstituutio). Jos joku väittää vastaan, hän on kadottanut itsensä. Itsestä puhuttaessakin hän näkee vain maailmallisen leikkauksen itsestä. Ihmisolemuksen laajemmuuden voi päätellä esimerkiksi siitä, että ihmisistä tulee ihmisiä monenlaisissa kulttuureissa, jotka voivat erota toisistaan hyvinkin paljon.
Jatkaisin argumenttia sanomalla, että objektin hallitsija haluaa nähdä vain elämän hyvät puolet. Huonojen puolien kieltäminen on epäterveellistä. Syntymästä seuraa varma kuolema ja myöskin koko joukko kauhukokemuksia. Hallitsija ajattelee, että sellaisia kokemuksia ei ole tai että niillä ei ole pidemmän päälle merkitystä. Lisäksi hallitsija tietyssä mielessä väheksyy erilaisuutta. Nimittäin lapsen maailmaan tuojan täytyy todella tietää, että hän tuo lapsen tämän kannalta mielekkääseen maailmaan. Lapsihan voi kokea, että maailma ei ole sellainen, mihin hänen olisi kuulunut syntyä. Mielestäni lapsen tekijän tulee tietoisesti hyväksyä, että hänen lapsensa voi murhata hänet. En tarkoita tällä murhamielikuvien projisoimista, vaan sitä realismia, että lapsi on tullut maailmaan omilla ehdoillaan.
Sanoin siis aluksi, että yhteiskunnassamme vallitsee objektin hallitsemisen neuroosi. En voi suoraan osoittaa tätä. Mutta mielestäni selkeitä esimerkkejä tästä on mm. se, että lapsen hankkimiseen esitetään pääsääntöisesti kaksi näkökulmaa: 1) Lapsi tuo elämään sisältöä ja "onnellisuutta", 2) Lapsen tekemisestä seuraa vastuu. Kohta 2) on sinänsä totta ja ensiarvoisen tärkeä pointti, mutta sitä ei juuri koskaan täydennetä sen toteamisella, että emme varsinaisesti tiedä onko meillä mahdollisuutta sen vastuun ottamiseen. Toinen mielestäni selkeä osoitus objektin hallitsemisesta on se, että valtauskontomme korostaa osamme olevan Jumalan käsissä. Itse vapahtaja tuli naisen kohtuun tavalla, johon ei kukaan voinut vaikuttaa. (Tosin nainen olisi voinut vaikuttaa asiaan tekemällä itsemurhan. Mutta siitähän toki olisi seurannut kuoleman jälkeinen rangaistus. Ainakin kuoleman puolelta katsottuna siis ihmistä hallitaan objektina.)
Vielä siis selvennys mitä tarkoitan, kun sanon, että jollain on objektin hallitsemisen neuroosi. Tarkoitan sitä, että se joku suhtautuu ihmisolentoon sellaisena, jonka subjektiiviset kokemukset tai subjektiivinen tietoisuus ei ansaitse huomiota.
Asia, jonka toin esille ja muodossa, jonka sen toin, eroaa ratkaisevasti suurimmasta osasta elämän hankkimiseen kriittisesti suhtautuvasta argumentoinnista. Usein kuulee ja näkee kirjoitettuna argumentointia, jonka pääasiallinen viesti on elämän hankkimisen vastustaminen siihen liittyvän kärsimyksen vuoksi. Vaikka myönnän tämän kritiikin tärkeyden, oma lähtökohtani on toinen.
Olennaista on se, että ei voi tietää onko mahdollinen elämä parempi lapsenhankinta-teon objektille/ei-objektille kuin ei-elämä ja se, että päätös ei koske ainoastaan omaa elämää vain mahdollisen toisen yksilön elämää/ei-elämää. Eli elämän ilmiöiden kärsimysten korostaminen ei ole olennaista. On totta, että filosofian historiassa on esiintynyt vitalistisia väitteitä kuten ”Elämää ei voi arvostella sisältäpäin” (Friedrich Nietzsche), eli ihminen niin sanotusti kantaisi elämän alueelle kuuluvien yksilöiden vastuuta ”isäntänsä” hengissäpysymisestä ja elämän hankkimisen kyseenalaistaminen ei olisi oikeutettua. Lähemmin tarkasteluna esim. juuri yllä oleva väite osoittautuu vain runolliseksi mielipideväittämäksi.
Yksilö ei ole valinnut isäntäänsä ja vaikka geenin kopiointi ja siihen hyväksyvä suhtautuminen on luonnollista ja evolutiivisen prosessin kannalta voittaja-ainesta, kokonaan toinen asia on se onko se oikein. Elävä yksilö ei voi tietää onko elämä parempi vaihtoehto kuin ei-elämä – ja onko se sitä potentiaaliselle tulevalle yksilölle.
Argumenttini suhteen yhtymäkohtia en ole juuri löytänyt filosofiasta, vaan pikemminkin 1900-luvun logiikasta, ohut mutta kuitenkin todellinen yhtymäkohta löytyy Kurt Gödelin epätäydellisyyslauseeseen vuodelta 1930 (muotoilu vapaa): ”Matemaattisen järjestelmän sisältä ei voida arvioida kaikkien kyseisen matemaattisen järjestelmän väitteiden virheettömyyttä.”. On totta, että yksilön päätöksenteko eroaa matemaattisten järjestelmien sisäisten aksioomien suhteesta näiden aksioomien todistettavuuteen. Matemaattisen järjestelmän ulkopuolelle astuttaessa voidaan todistaa matemaattisen järjestelmän väitteet. Elämän kohdalla näin ei voi tehdä. Samoin on toki matemaattisissa järjestelmissä, aksioomia lisäämällä voidaan muodostaa järjestelmä, joissa voidaan todistaa aiemman, suppeamman järjestelmän todistumattomat lauseet – sillä ehdolla, että uudella järjestelmällä on omat todistumattomat aksioomansa, ja niin edelleen loputtomiin. Vaikka olisikin niin, että elämä on teon objektille/ei-objektille vähintään yhtä hyvä vaihtoehto kuin ei-elämä, asia on täysin arvailujen varassa.
Elämänhankkimispäätös – nimenomaan siinä uskossa, että se on teon objektille/ei-objektille paras mahdollinen ratkaisu – on luonteeltaan uskonnollinen. Ihmiset ovat toimijoita ”elämä-pelissä” ilman tietoa siitä, kannattaako pelaamista jatkaa, tietämättömiä pelinsä mielekkyydestä toiseen vaihtoehtoon nähden. Päätös jatkaa elämä-peliä toisen yksilön muodossa tapahtuu hyvin paikallisten perusteiden vuoksi, rajalliseen näkemykseen elämästä ja täysin uskonnolliseen näkemykseen elämän ja ei-elämän suhteesta. Edelleen on totta, että ei ole olemassa objektiivisia arvoja, mutta elämän määrittäminen arvoksi eroaa useimmista arvoista (varkauskielto, tarpeettoman väkivallan aiheuttamiskielto), että edes rajallista vertailua sen vastakohtaa kohtaan ei voi tehdä. Ei ole mitään empiiristä tai rationaalisen mielen tuottamaa päättelyä, joka edes osoittaisi suuntia miksi elämä olisi arvo pikemminkin kuin epäarvo.
Olen samaa mieltä kaikesta mitä sanot. Myöskään ei ole ainoastaan uskonnollista asennoitumista pitää kantanaan elämän asettumista arvona jotain muuta vastaan, vaan myös naiiviutta. Elämässä tehtävät valinnat ovat valintoja ja niitä ei perustele kukaan muu kuin eläjä itse. Kun kirjoitin, että lapsen tekijä saattaa itsensä tilanteeseen, jossa hänen lapsensa saattaa (yleensä niin ei käy, eikä siihen monen elämässä ole sopivaa motivaatiotakaan) murhata hänet, niin tähtäsin siihen, että lapsen tekijä toimii elämänkuvaansa hillittömällä varmuudella luottaen eikä kyseenalaista kokemustaan omasta erillisyydestään toiseen nähden. Toki näin on myös ihmissuhde-elämässä yleisesti. Eihän murhakaan nyt niin tavatonta ole. Yksi naisystävä suomalaisia miehiä kohden joka toinen viikko, sanotaan tilastoissa. Puhumattakaan henkisistä murhista.