Vapautuminen

Jeesus on ainut vaputta,synti ei syntiä vapauta,ihminne on synnin orja syntymästään saakka.Tiedoksi jumalattomille.

Swami Avadhut | Erikoishaastattelu
Karma -> peruutus
Vuonna 2013 | Allahabad, Intia | Kumbh Mela
 
ITV USA:n kirjeenvaihtaja: Voitteko sanoa jotain erityisesti ITV USA:lle?
Shrila Avadhut Maharaj: Tietenkin! Historia ja uskonto eivät rajoita Intiaa. Se on rajaton, koska se on ikuinen. Ja jumalat ovat olleet läsnä täällä aina.
Tätä pyhää paikkaa, Allahabadia, joka alun perin tunnettiin nimellä Prayag, kutsutaan ”Jumalan kaupungiksi”. Keisari Akbar kutsui sitä näin. Hän oli hämmästynyt Jumalallisen läsnäolosta täällä. Sen takia valloittaessaan Intian hän antoi paikalle nimen Allahabad — ”Jumalan kaupunki”. Sitä ennen se tunnettiin nimellä Prayag — se on mainittu monissa kirjoituksissa, muun muassa ”Mahabharatassa” ja ”Ramayanassa”. Tämä todistaa jälleen kerran: Prayag on kautta historian tunnettu Jumalallisesta olemuksestaan. Siksi meillä ei ole edes oikeutta antaa sille mitään nimeä eurooppalaisesta näkökulmastamme, sillä mitä pari tuhatta vuotta on Intialle?
ITV USA:n kirjeenvaihtaja: Kyllä.
Shrila Avadhut Maharaj: Tämän tapahtuman aikana ihmiset kaikkialta maailmasta ja erityisesti kaikkialta Intiasta tulevat tänne suorittaakseen rituaalisen kylvyn ja puhdistautumisen. Tämän perinteen kannattajat uskovat, että rituaalikylpyjen avulla voi paitsi puhdistautua myös päästä eroon kaikesta karmasta, toisin sanoen ihmisen tekojen seurauksista tässä syyn ja seurauksen maailmassa — ikimuistoisista ajoista lähtien.
Mutta pyhät, sadhut, tulevat tänne puhdistaakseen läsnäolollaan nämä pyhät joet — Gangesin ja Yamunan — jotka keräävät karmaa. Uskotaan, että joillakin pyhillä on tämä voima — puhdistaa pyhät joet.
On hyvin vähän pyhiä ihmisiä, jotka palvovat Jumalaa tällä tasolla. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan: sa mahātmā sudurlabhaḥ — ”itsensä oivaltanut sielu on hyvin harvinainen”. Kaikki riippuu tietoisuudesta. Jos joku on täysin tietoinen itsestään nykyhetkessä, [tietoinen] Jumalallisesta, korkeimmasta Absoluutista — tällaisella henkilöllä on riittävästi voimaa puhdistaa ympäristöään. Se on ymmärrettävää ja loogista — henkilö, jolla on puhdas tietoisuus, voi puhdistaa kaiken ympärillään.



y

eläinten tappaminen, myös karmasta
lyhytelokuva
https://www.youtube.com/watch?v=c1DcFmUrxUQ



iouy

Valitettavasti en usko että pyytämällä anteeksi esim. sitä että on kirveellä hujauttanut joltakulta kaalin veke saisi koko asian tuosta noin vaan kuitattua. Oma syyllisyyttä tunteva sielukin jo vaatii asian hyvitystä hieman konkreettisemmin!

Kaikkein parhain karmanmaksu tapahtuu mielestäni siten että siitä ei koidu kellekään uutta karmaa. Elikä siis jos tietää hujauttaneensa joltakulta kaalin veke, toivoo että sitten kun itse joutuu maksamaan, se tapahtuu esim. siten että karhu tulee ja puraisee pään poikki. Täten ei kukaan kärsi. Karhun luontainen ominaisuus on olla petoeläin, eikä sille tule siitä karmaa jos se ihmistä(kin) kurmuuttaa.

Vertauksen vuoksi: jos sinä olet 1000 € jollekulle velkaa, et välttämättä saa sitä "anteeksi", mutta velkoja voi toki olla pitkämielinen ja antaa sinun maksaa sen hitaasti osina. Mutta anteeksi et saa, sillä olet sitoutunut velanmaksuun ja sillä siisti.

Mikä pätee Maan pääällä, pätee myös taivaissa, sillä "niin ylhäällä kuin alhaalla". Siispä havainnoimalla mitä täällä tapahtuu voitaneen päätellä yleisluontoisesti "ikuisten lakien" ominaisuuksia.

Qadesha kirjoitti:

Valitettavasti en usko että pyytämällä anteeksi esim. sitä että on kirveellä hujauttanut joltakulta kaalin veke saisi koko asian tuosta noin vaan kuitattua. Oma syyllisyyttä tunteva sielukin jo vaatii asian hyvitystä hieman konkreettisemmin!

Kaikkein parhain karmanmaksu tapahtuu mielestäni siten että siitä ei koidu kellekään uutta karmaa. Elikä siis jos tietää hujauttaneensa joltakulta kaalin veke, toivoo että sitten kun itse joutuu maksamaan, se tapahtuu esim. siten että karhu tulee ja puraisee pään poikki. Täten ei kukaan kärsi. Karhun luontainen ominaisuus on olla petoeläin, eikä sille tule siitä karmaa jos se ihmistä(kin) kurmuuttaa.

Vertauksen vuoksi: jos sinä olet 1000 € jollekulle velkaa, et välttämättä saa sitä "anteeksi", mutta velkoja voi toki olla pitkämielinen ja antaa sinun maksaa sen hitaasti osina. Mutta anteeksi et saa, sillä olet sitoutunut velanmaksuun ja sillä siisti.

Mikä pätee Maan pääällä, pätee myös taivaissa, sillä "niin ylhäällä kuin alhaalla". Siispä havainnoimalla mitä täällä tapahtuu voitaneen päätellä yleisluontoisesti "ikuisten lakien" ominaisuuksia.

Lue lisää

Anteeksi antamalla ja pyytämällä voi todellakin päästä karmasta.
Maailmasta voi nähdä montaa eri asiaa riippuen siitä kuka näkee mitäkin.
Olen nähnyt ihmisten vilpittömästi antavan anteeksi ja vastaanottavan anteeksiannon ja sitäkin täällä maanpäällä siis tapahtuu.

Se tosin voi olla vaikeata oivaltaa ja osata ja siksi maanpäällä näkee niin paljon muutakin.

Mutta raamattuun jos vetoamme niin yhdessä vertauksessa kuningas antoi alamaiseleen kaikki velat anteeksi mutta alamainen meni kiristämään itselleen velallista maksamaan velkansa. SILLOIN kuningas heitti alamaisensa tyrmään ja sanoi että enkö minä antanut sinulle kaikki velkasi anteeksi mutta sinä olit armoton veljellesi etkä antanut anteeksi. SIITÄ syystä sinun on nyt oltava tyrmässä kunnes viimeinenkin ropo on maksettu.
Siksikin Jeesus lienee niin paljon puhunut rakastamisesta ja anteeksiantamisesta. Että emme sitoisi itseämme ja lähimmäistämme TURHAAN tänne maailmaan.

*** kirjoitti:

Anteeksi antamalla ja pyytämällä voi todellakin päästä karmasta.
Maailmasta voi nähdä montaa eri asiaa riippuen siitä kuka näkee mitäkin.
Olen nähnyt ihmisten vilpittömästi antavan anteeksi ja vastaanottavan anteeksiannon ja sitäkin täällä maanpäällä siis tapahtuu.

Se tosin voi olla vaikeata oivaltaa ja osata ja siksi maanpäällä näkee niin paljon muutakin.

Mutta raamattuun jos vetoamme niin yhdessä vertauksessa kuningas antoi alamaiseleen kaikki velat anteeksi mutta alamainen meni kiristämään itselleen velallista maksamaan velkansa. SILLOIN kuningas heitti alamaisensa tyrmään ja sanoi että enkö minä antanut sinulle kaikki velkasi anteeksi mutta sinä olit armoton veljellesi etkä antanut anteeksi. SIITÄ syystä sinun on nyt oltava tyrmässä kunnes viimeinenkin ropo on maksettu.
Siksikin Jeesus lienee niin paljon puhunut rakastamisesta ja anteeksiantamisesta. Että emme sitoisi itseämme ja lähimmäistämme TURHAAN tänne maailmaan.

Lue lisää

Karmassahan on tietysti myös tämä tunnettu ongelma, kumpi oli ensin, muna vaiko kana?

Emme voi tietää onko jonkun ihmisen paha teko oikeasti vain kosto edellisen elämän vastaavasta teosta jonka tämä toinen ihminen joutuukin nyt itse "uhrina" kokemaan.

Karmasta voi joskus sanoa, että se on todellinen "kirous". Itse en ole taikauskoinen, mutta uskon, että kirous voi olla hyvinkin osuva selitys sille, että jonkun ihmisen elämä on suorastaan helvetillinen.

Peesaan kyllä tässä tapauksessa Qta ja olen myös sitä mieltä, että täytyy olla aikas erikoinen tilanne jossa karmansa saa sovitettua pelkällä anteeksipyynnöllä. Koskaahan ei saisi sanoa, että ei koskaan.

Murhaajankin on aika vaikeeta saada anteeksi uhriltaan, jos tämä nimittäin sattuu olemaan jo kuollut! Uhrin omaisilta voi kyllä ehkä "synninpäästön" saadakkin mutta se tuskin on sama asia eli karmavelka on ja pysyy.

Elämässämme on paljon sellaista turhaa, pientä eripuraa, joka pitäisi antaa anteeksi, mutta nämä eivät yleensä johda karmaan. Jeesus tarkoitti sitä puheillaan, että meidän olisikin annettava anteeksi kaikenlaiset pikku jutut ennenkuin niistä kärpäsistä tuleekin härkäsiä: Yönkään ei saisi koskaan antaa laskea vihansa ylle.

Nämä karma yhteydet ovat aika monimutkaisia asioita ja mitään yleispätevää asiasta on vaikeaa sanoa. Jos nyt vaikkapa ajatellaan, että jotkut maailman "superpahiksista", kuten vaikkapa Hitler tai Stalin saisivat kaiken anteeksi tuosta vaan noin, jos vain anteeksi viitsisivät pyytää, niin aika erikoistahan se olisi.

Siinähän ei ole mitään kummaa jos nämä "superpahikset" nyt sitten tulevat elämään seuraavissa elämissään vähän kovempia kohtaloita. Kukaan tuskin suree heitä sen vuoksi. Hekin tietysti tulevat karmansa lopulta sovittamaan, ja se onkin lopullinen "anteeksianto" sitten se.

Onhan sekin asia vielä, että kun on kerran rangaistu ja sitten joskus rangaituksensa sovittanut, niin tekijänä tuntee itsekkin hyvää oloa siitä, että on saanut tekonsa tähden kärsiäkkin. Väärintekijälle itselleen ei ehkä edes pelkkä anteeksi saaminen riitäkkään vaan hän haluaakin aivan ehdottomasti sovittaa tekonsa nimenomaan paljon kärsimyksen kautta.

Osa sovitusta tapahtuu tietysti myös hyvän tekemisellä. Mikään silmä silmästä, hammas hampaasta juttuhan karma ei ole, vaikka välillä sovittaminen onkin sellaista. Muistuu mieleeni eräs kertomus eräästä asiaa käsittelevästä kirjasta jossa entisen elämänsä sadistinen kiduttaja ja tässä elämässään taitava kirurgi, oli "maksanut" yhdelle entisistä uhreistaan karmaansa sillä, että oli leikkauksella pelastanut tämän hengen. Tämä uhrikin oli siis syntynyt uuteen elämään lähelle entistä pahantekijäänsä ja näin ollen karmallinen side heidän väliltään oli poistunut.

Kärsimyshän voi olla vieläpä jalostavaa ja opettavaista! Kaikella on tarkoituksensa ja kaikesta voi oppia, kunhan "asenne" on vaan kunnossa!

Ganda kirjoitti:

Karmassahan on tietysti myös tämä tunnettu ongelma, kumpi oli ensin, muna vaiko kana?

Emme voi tietää onko jonkun ihmisen paha teko oikeasti vain kosto edellisen elämän vastaavasta teosta jonka tämä toinen ihminen joutuukin nyt itse "uhrina" kokemaan.

Karmasta voi joskus sanoa, että se on todellinen "kirous". Itse en ole taikauskoinen, mutta uskon, että kirous voi olla hyvinkin osuva selitys sille, että jonkun ihmisen elämä on suorastaan helvetillinen.

Peesaan kyllä tässä tapauksessa Qta ja olen myös sitä mieltä, että täytyy olla aikas erikoinen tilanne jossa karmansa saa sovitettua pelkällä anteeksipyynnöllä. Koskaahan ei saisi sanoa, että ei koskaan.

Murhaajankin on aika vaikeeta saada anteeksi uhriltaan, jos tämä nimittäin sattuu olemaan jo kuollut! Uhrin omaisilta voi kyllä ehkä "synninpäästön" saadakkin mutta se tuskin on sama asia eli karmavelka on ja pysyy.

Elämässämme on paljon sellaista turhaa, pientä eripuraa, joka pitäisi antaa anteeksi, mutta nämä eivät yleensä johda karmaan. Jeesus tarkoitti sitä puheillaan, että meidän olisikin annettava anteeksi kaikenlaiset pikku jutut ennenkuin niistä kärpäsistä tuleekin härkäsiä: Yönkään ei saisi koskaan antaa laskea vihansa ylle.

Nämä karma yhteydet ovat aika monimutkaisia asioita ja mitään yleispätevää asiasta on vaikeaa sanoa. Jos nyt vaikkapa ajatellaan, että jotkut maailman "superpahiksista", kuten vaikkapa Hitler tai Stalin saisivat kaiken anteeksi tuosta vaan noin, jos vain anteeksi viitsisivät pyytää, niin aika erikoistahan se olisi.

Siinähän ei ole mitään kummaa jos nämä "superpahikset" nyt sitten tulevat elämään seuraavissa elämissään vähän kovempia kohtaloita. Kukaan tuskin suree heitä sen vuoksi. Hekin tietysti tulevat karmansa lopulta sovittamaan, ja se onkin lopullinen "anteeksianto" sitten se.

Onhan sekin asia vielä, että kun on kerran rangaistu ja sitten joskus rangaituksensa sovittanut, niin tekijänä tuntee itsekkin hyvää oloa siitä, että on saanut tekonsa tähden kärsiäkkin. Väärintekijälle itselleen ei ehkä edes pelkkä anteeksi saaminen riitäkkään vaan hän haluaakin aivan ehdottomasti sovittaa tekonsa nimenomaan paljon kärsimyksen kautta.

Osa sovitusta tapahtuu tietysti myös hyvän tekemisellä. Mikään silmä silmästä, hammas hampaasta juttuhan karma ei ole, vaikka välillä sovittaminen onkin sellaista. Muistuu mieleeni eräs kertomus eräästä asiaa käsittelevästä kirjasta jossa entisen elämänsä sadistinen kiduttaja ja tässä elämässään taitava kirurgi, oli "maksanut" yhdelle entisistä uhreistaan karmaansa sillä, että oli leikkauksella pelastanut tämän hengen. Tämä uhrikin oli siis syntynyt uuteen elämään lähelle entistä pahantekijäänsä ja näin ollen karmallinen side heidän väliltään oli poistunut.

Kärsimyshän voi olla vieläpä jalostavaa ja opettavaista! Kaikella on tarkoituksensa ja kaikesta voi oppia, kunhan "asenne" on vaan kunnossa!

Lue lisää

...varmasti karma on monipiippuinen juttu.

Mutta Jeesus kyllä tarkoitti että jokainen joka tajuaa pyytää ja antaa anteeksi eli oivaltaa syyn ja seurauksen pääsee "taivaaseen" . Siksi esim. ryöväri ristillä pääsi "taivaaseen" eikä ollut kyse pyynnöistä ao. ihmiseltä henkilökohtaisesti. Useinhan se on mahdotonta kuten nyt ristillä roikkuessa tai kun toinen ei suostu kuuntelemaan. Eikä se asia ole kiinni siitä antaako toinen anteeksi vaan siitä onko itse valmis ymmärtämään, katumaan ja pyytämään eli onko OIVALTANUT ja se on MAHDOLLISTA mutta ei tietenkään yleistä.
Tapahtuihan se Buddhallekin! Hinduismia en tunne mutta olen lukenut heiltä kirjansa jossa oli myös kertomuksia "vapautuneista" eli oivaltaneista.Joten samasta lienee kyse.

Ja siitä Jeesuskin tuli puhumaan. Miten saadaan synnit anteeksi. Eli jos itse rakastat pyyteettömästi ja annat anteeksi niin itsellesi kuin toisillekin niin saat tivaa.
Sillä niin

*** kirjoitti:

...varmasti karma on monipiippuinen juttu.

Mutta Jeesus kyllä tarkoitti että jokainen joka tajuaa pyytää ja antaa anteeksi eli oivaltaa syyn ja seurauksen pääsee "taivaaseen" . Siksi esim. ryöväri ristillä pääsi "taivaaseen" eikä ollut kyse pyynnöistä ao. ihmiseltä henkilökohtaisesti. Useinhan se on mahdotonta kuten nyt ristillä roikkuessa tai kun toinen ei suostu kuuntelemaan. Eikä se asia ole kiinni siitä antaako toinen anteeksi vaan siitä onko itse valmis ymmärtämään, katumaan ja pyytämään eli onko OIVALTANUT ja se on MAHDOLLISTA mutta ei tietenkään yleistä.
Tapahtuihan se Buddhallekin! Hinduismia en tunne mutta olen lukenut heiltä kirjansa jossa oli myös kertomuksia "vapautuneista" eli oivaltaneista.Joten samasta lienee kyse.

Ja siitä Jeesuskin tuli puhumaan. Miten saadaan synnit anteeksi. Eli jos itse rakastat pyyteettömästi ja annat anteeksi niin itsellesi kuin toisillekin niin saat tivaa.
Sillä niin

Lue lisää

Meni tuo loppu jostain syystä omituiseksi:DD

Siis..niin saat taivaan valtakunnan sisääsi eli valaistumisen ja karmasi loppuu.

Kaiken tarkoituksenahan lienee kuten Jeesuksen opettamassa rukouksessa sanotaan..."tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niinkuin taivaassa."

Ganda kirjoitti:

Karmassahan on tietysti myös tämä tunnettu ongelma, kumpi oli ensin, muna vaiko kana?

Emme voi tietää onko jonkun ihmisen paha teko oikeasti vain kosto edellisen elämän vastaavasta teosta jonka tämä toinen ihminen joutuukin nyt itse "uhrina" kokemaan.

Karmasta voi joskus sanoa, että se on todellinen "kirous". Itse en ole taikauskoinen, mutta uskon, että kirous voi olla hyvinkin osuva selitys sille, että jonkun ihmisen elämä on suorastaan helvetillinen.

Peesaan kyllä tässä tapauksessa Qta ja olen myös sitä mieltä, että täytyy olla aikas erikoinen tilanne jossa karmansa saa sovitettua pelkällä anteeksipyynnöllä. Koskaahan ei saisi sanoa, että ei koskaan.

Murhaajankin on aika vaikeeta saada anteeksi uhriltaan, jos tämä nimittäin sattuu olemaan jo kuollut! Uhrin omaisilta voi kyllä ehkä "synninpäästön" saadakkin mutta se tuskin on sama asia eli karmavelka on ja pysyy.

Elämässämme on paljon sellaista turhaa, pientä eripuraa, joka pitäisi antaa anteeksi, mutta nämä eivät yleensä johda karmaan. Jeesus tarkoitti sitä puheillaan, että meidän olisikin annettava anteeksi kaikenlaiset pikku jutut ennenkuin niistä kärpäsistä tuleekin härkäsiä: Yönkään ei saisi koskaan antaa laskea vihansa ylle.

Nämä karma yhteydet ovat aika monimutkaisia asioita ja mitään yleispätevää asiasta on vaikeaa sanoa. Jos nyt vaikkapa ajatellaan, että jotkut maailman "superpahiksista", kuten vaikkapa Hitler tai Stalin saisivat kaiken anteeksi tuosta vaan noin, jos vain anteeksi viitsisivät pyytää, niin aika erikoistahan se olisi.

Siinähän ei ole mitään kummaa jos nämä "superpahikset" nyt sitten tulevat elämään seuraavissa elämissään vähän kovempia kohtaloita. Kukaan tuskin suree heitä sen vuoksi. Hekin tietysti tulevat karmansa lopulta sovittamaan, ja se onkin lopullinen "anteeksianto" sitten se.

Onhan sekin asia vielä, että kun on kerran rangaistu ja sitten joskus rangaituksensa sovittanut, niin tekijänä tuntee itsekkin hyvää oloa siitä, että on saanut tekonsa tähden kärsiäkkin. Väärintekijälle itselleen ei ehkä edes pelkkä anteeksi saaminen riitäkkään vaan hän haluaakin aivan ehdottomasti sovittaa tekonsa nimenomaan paljon kärsimyksen kautta.

Osa sovitusta tapahtuu tietysti myös hyvän tekemisellä. Mikään silmä silmästä, hammas hampaasta juttuhan karma ei ole, vaikka välillä sovittaminen onkin sellaista. Muistuu mieleeni eräs kertomus eräästä asiaa käsittelevästä kirjasta jossa entisen elämänsä sadistinen kiduttaja ja tässä elämässään taitava kirurgi, oli "maksanut" yhdelle entisistä uhreistaan karmaansa sillä, että oli leikkauksella pelastanut tämän hengen. Tämä uhrikin oli siis syntynyt uuteen elämään lähelle entistä pahantekijäänsä ja näin ollen karmallinen side heidän väliltään oli poistunut.

Kärsimyshän voi olla vieläpä jalostavaa ja opettavaista! Kaikella on tarkoituksensa ja kaikesta voi oppia, kunhan "asenne" on vaan kunnossa!

Lue lisää

>tekijänä tuntee itsekkin hyvää oloa siitä, että on saanut tekonsa tähden kärsiäkkin. Väärintekijälle itselleen ei ehkä edes pelkkä anteeksi saaminen riitäkkään vaan hän haluaakin aivan ehdottomasti sovittaa tekonsa nimenomaan paljon kärsimyksen kautta.

Näin minäkin sen ajattelen.

Lisäksi ajattelen että koska siellä sielun ja hengen tasolla asiat koetaan neutraalimmin (ts. Maassa tapahtuva kärsimys ei välttämättä enää siellä muisteltuna kärsimys olekaan), niin sielu ei varmaankaan ole mitenkään kauhusta kankea kun se päättää että jaaha, olinpa sitten katkomassa päätä viime rundilla, noh minäpä hankkiudun itse päänkatkaisuun seuraavalla rundilla. Tässä siis kyse olisi ennenkaikkea havainnoimisesta että miltä se tuntuu olla a) teon tekijänä b) teon kohteena. Ja miksei tietysti aika usein myös c) sivustaseuraajana. Kaikkeenhan emme millään ehdi, onneksi, itse osallistuakaan.

Harmikseni minun on pakko todeta että itse olen varsin vanhatestamentillinen ihminen. Olisi teeskentelyäni puoleltani mennä löpisemään että annan sille ja sille anteeksi. Ei se tulisi sydämestä. Lähinnä minun kapisen kurjan persoonani puolelta "anteeksianto" lirahtaa vasta siinä vaiheessa kun joku asia ei vaan jaksa enää minua liikuttaa. Esim. nykyään minua ei kauheasti kiinnosta joku tietty tyyppi joka kiusasi ala-asteella, eli hän on puolestani minulle sujut ja menköön rauhassa. Mutta tästä eteenpäin en ole vielä päässyt, eli tietyt yläasteen jutut pännivät vieläkin. Harmittaa olla näin lapsellinen, mutta minkäs teet. Jos on pakko olla keskeneräinen ja kakara, niin ei siinä oikein muuta voi olla kuin rehellinen ja myöntää keskeneräisyytensä... :P

*** kirjoitti:

...varmasti karma on monipiippuinen juttu.

Mutta Jeesus kyllä tarkoitti että jokainen joka tajuaa pyytää ja antaa anteeksi eli oivaltaa syyn ja seurauksen pääsee "taivaaseen" . Siksi esim. ryöväri ristillä pääsi "taivaaseen" eikä ollut kyse pyynnöistä ao. ihmiseltä henkilökohtaisesti. Useinhan se on mahdotonta kuten nyt ristillä roikkuessa tai kun toinen ei suostu kuuntelemaan. Eikä se asia ole kiinni siitä antaako toinen anteeksi vaan siitä onko itse valmis ymmärtämään, katumaan ja pyytämään eli onko OIVALTANUT ja se on MAHDOLLISTA mutta ei tietenkään yleistä.
Tapahtuihan se Buddhallekin! Hinduismia en tunne mutta olen lukenut heiltä kirjansa jossa oli myös kertomuksia "vapautuneista" eli oivaltaneista.Joten samasta lienee kyse.

Ja siitä Jeesuskin tuli puhumaan. Miten saadaan synnit anteeksi. Eli jos itse rakastat pyyteettömästi ja annat anteeksi niin itsellesi kuin toisillekin niin saat tivaa.
Sillä niin

Lue lisää

>>Mutta Jeesus kyllä tarkoitti että jokainen joka tajuaa pyytää ja antaa anteeksi eli oivaltaa syyn ja seurauksen pääsee "taivaaseen" . Siksi esim. ryöväri ristillä pääsi "taivaaseen" eikä ollut kyse pyynnöistä ao. ihmiseltä henkilökohtaisesti. Useinhan se on mahdotonta kuten nyt ristillä roikkuessa tai kun toinen ei suostu kuuntelemaan. Eikä se asia ole kiinni siitä antaako toinen anteeksi vaan siitä onko itse valmis ymmärtämään, katumaan ja pyytämään eli onko OIVALTANUT ja se on MAHDOLLISTA mutta ei tietenkään yleistä. >Siis..niin saat taivaan valtakunnan sisääsi eli valaistumisen ja karmasi loppuu.

Kaiken tarkoituksenahan lienee kuten Jeesuksen opettamassa rukouksessa sanotaan..."tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niinkuin taivaassa."

Ganda kirjoitti:

Karmassahan on tietysti myös tämä tunnettu ongelma, kumpi oli ensin, muna vaiko kana?

Emme voi tietää onko jonkun ihmisen paha teko oikeasti vain kosto edellisen elämän vastaavasta teosta jonka tämä toinen ihminen joutuukin nyt itse "uhrina" kokemaan.

Karmasta voi joskus sanoa, että se on todellinen "kirous". Itse en ole taikauskoinen, mutta uskon, että kirous voi olla hyvinkin osuva selitys sille, että jonkun ihmisen elämä on suorastaan helvetillinen.

Peesaan kyllä tässä tapauksessa Qta ja olen myös sitä mieltä, että täytyy olla aikas erikoinen tilanne jossa karmansa saa sovitettua pelkällä anteeksipyynnöllä. Koskaahan ei saisi sanoa, että ei koskaan.

Murhaajankin on aika vaikeeta saada anteeksi uhriltaan, jos tämä nimittäin sattuu olemaan jo kuollut! Uhrin omaisilta voi kyllä ehkä "synninpäästön" saadakkin mutta se tuskin on sama asia eli karmavelka on ja pysyy.

Elämässämme on paljon sellaista turhaa, pientä eripuraa, joka pitäisi antaa anteeksi, mutta nämä eivät yleensä johda karmaan. Jeesus tarkoitti sitä puheillaan, että meidän olisikin annettava anteeksi kaikenlaiset pikku jutut ennenkuin niistä kärpäsistä tuleekin härkäsiä: Yönkään ei saisi koskaan antaa laskea vihansa ylle.

Nämä karma yhteydet ovat aika monimutkaisia asioita ja mitään yleispätevää asiasta on vaikeaa sanoa. Jos nyt vaikkapa ajatellaan, että jotkut maailman "superpahiksista", kuten vaikkapa Hitler tai Stalin saisivat kaiken anteeksi tuosta vaan noin, jos vain anteeksi viitsisivät pyytää, niin aika erikoistahan se olisi.

Siinähän ei ole mitään kummaa jos nämä "superpahikset" nyt sitten tulevat elämään seuraavissa elämissään vähän kovempia kohtaloita. Kukaan tuskin suree heitä sen vuoksi. Hekin tietysti tulevat karmansa lopulta sovittamaan, ja se onkin lopullinen "anteeksianto" sitten se.

Onhan sekin asia vielä, että kun on kerran rangaistu ja sitten joskus rangaituksensa sovittanut, niin tekijänä tuntee itsekkin hyvää oloa siitä, että on saanut tekonsa tähden kärsiäkkin. Väärintekijälle itselleen ei ehkä edes pelkkä anteeksi saaminen riitäkkään vaan hän haluaakin aivan ehdottomasti sovittaa tekonsa nimenomaan paljon kärsimyksen kautta.

Osa sovitusta tapahtuu tietysti myös hyvän tekemisellä. Mikään silmä silmästä, hammas hampaasta juttuhan karma ei ole, vaikka välillä sovittaminen onkin sellaista. Muistuu mieleeni eräs kertomus eräästä asiaa käsittelevästä kirjasta jossa entisen elämänsä sadistinen kiduttaja ja tässä elämässään taitava kirurgi, oli "maksanut" yhdelle entisistä uhreistaan karmaansa sillä, että oli leikkauksella pelastanut tämän hengen. Tämä uhrikin oli siis syntynyt uuteen elämään lähelle entistä pahantekijäänsä ja näin ollen karmallinen side heidän väliltään oli poistunut.

Kärsimyshän voi olla vieläpä jalostavaa ja opettavaista! Kaikella on tarkoituksensa ja kaikesta voi oppia, kunhan "asenne" on vaan kunnossa!

Lue lisää

Tuli mieleeni tapaus Albert Schweitzer. Hän tunnettiin suurena hyväntekijänä, joka omisti koko elämänsä toisten auttamiselle:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Albert_Schweitzer

Eräästä kirjasta luin, että Schweitzer sai poikkeuksellisen mahdollisuuden tasoittaa karmaansa, koska oli joskus muinoin aikaisemmassa jälleensyntymässään ollut "superpaha", niin kuin Hitler konsanaan. Hänelle oli syntynyt sisäänrakennettu ehdoton pakko auttaa ihmisiä, niin kuin Hitlerille ja muille samanlaisille myöhemmissä syntymissään todennäköisesti muodostuu. Nyt suuria ihmiskunnan ylistämiä auttajia, ennen pahoja diktaattoreita..

pohdiskelija kirjoitti:

Tuli mieleeni tapaus Albert Schweitzer. Hän tunnettiin suurena hyväntekijänä, joka omisti koko elämänsä toisten auttamiselle:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Albert_Schweitzer

Eräästä kirjasta luin, että Schweitzer sai poikkeuksellisen mahdollisuuden tasoittaa karmaansa, koska oli joskus muinoin aikaisemmassa jälleensyntymässään ollut "superpaha", niin kuin Hitler konsanaan. Hänelle oli syntynyt sisäänrakennettu ehdoton pakko auttaa ihmisiä, niin kuin Hitlerille ja muille samanlaisille myöhemmissä syntymissään todennäköisesti muodostuu. Nyt suuria ihmiskunnan ylistämiä auttajia, ennen pahoja diktaattoreita..

Lue lisää

>>Eräästä kirjasta luin, että Schweitzer sai poikkeuksellisen mahdollisuuden tasoittaa karmaansa, koska oli joskus muinoin aikaisemmassa jälleensyntymässään ollut "superpaha", niin kuin Hitler konsanaan. Hänelle oli syntynyt sisäänrakennettu ehdoton pakko auttaa ihmisiä, niin kuin Hitlerille ja muille samanlaisille myöhemmissä syntymissään todennäköisesti muodostuu. Nyt suuria ihmiskunnan ylistämiä auttajia, ennen pahoja diktaattoreita..

-Q- kirjoitti:

>tekijänä tuntee itsekkin hyvää oloa siitä, että on saanut tekonsa tähden kärsiäkkin. Väärintekijälle itselleen ei ehkä edes pelkkä anteeksi saaminen riitäkkään vaan hän haluaakin aivan ehdottomasti sovittaa tekonsa nimenomaan paljon kärsimyksen kautta.

Näin minäkin sen ajattelen.

Lisäksi ajattelen että koska siellä sielun ja hengen tasolla asiat koetaan neutraalimmin (ts. Maassa tapahtuva kärsimys ei välttämättä enää siellä muisteltuna kärsimys olekaan), niin sielu ei varmaankaan ole mitenkään kauhusta kankea kun se päättää että jaaha, olinpa sitten katkomassa päätä viime rundilla, noh minäpä hankkiudun itse päänkatkaisuun seuraavalla rundilla. Tässä siis kyse olisi ennenkaikkea havainnoimisesta että miltä se tuntuu olla a) teon tekijänä b) teon kohteena. Ja miksei tietysti aika usein myös c) sivustaseuraajana. Kaikkeenhan emme millään ehdi, onneksi, itse osallistuakaan.

Harmikseni minun on pakko todeta että itse olen varsin vanhatestamentillinen ihminen. Olisi teeskentelyäni puoleltani mennä löpisemään että annan sille ja sille anteeksi. Ei se tulisi sydämestä. Lähinnä minun kapisen kurjan persoonani puolelta "anteeksianto" lirahtaa vasta siinä vaiheessa kun joku asia ei vaan jaksa enää minua liikuttaa. Esim. nykyään minua ei kauheasti kiinnosta joku tietty tyyppi joka kiusasi ala-asteella, eli hän on puolestani minulle sujut ja menköön rauhassa. Mutta tästä eteenpäin en ole vielä päässyt, eli tietyt yläasteen jutut pännivät vieläkin. Harmittaa olla näin lapsellinen, mutta minkäs teet. Jos on pakko olla keskeneräinen ja kakara, niin ei siinä oikein muuta voi olla kuin rehellinen ja myöntää keskeneräisyytensä... :P

Lue lisää

>>Lisäksi ajattelen että koska siellä sielun ja hengen tasolla asiat koetaan neutraalimmin (ts. Maassa tapahtuva kärsimys ei välttämättä enää siellä muisteltuna kärsimys olekaan), niin sielu ei varmaankaan ole mitenkään kauhusta kankea kun se päättää että jaaha, olinpa sitten katkomassa päätä viime rundilla, noh minäpä hankkiudun itse päänkatkaisuun seuraavalla rundilla. Tässä siis kyse olisi ennenkaikkea havainnoimisesta että miltä se tuntuu olla a) teon tekijänä b) teon kohteena. Ja miksei tietysti aika usein myös c) sivustaseuraajana. Kaikkeenhan emme millään ehdi, onneksi, itse osallistuakaan.>Harmikseni minun on pakko todeta että itse olen varsin vanhatestamentillinen ihminen. Olisi teeskentelyäni puoleltani mennä löpisemään että annan sille ja sille anteeksi. Ei se tulisi sydämestä. Lähinnä minun kapisen kurjan persoonani puolelta "anteeksianto" lirahtaa vasta siinä vaiheessa kun joku asia ei vaan jaksa enää minua liikuttaa. Esim. nykyään minua ei kauheasti kiinnosta joku tietty tyyppi joka kiusasi ala-asteella, eli hän on puolestani minulle sujut ja menköön rauhassa. Mutta tästä eteenpäin en ole vielä päässyt, eli tietyt yläasteen jutut pännivät vieläkin. Harmittaa olla näin lapsellinen, mutta minkäs teet. Jos on pakko olla keskeneräinen ja kakara, niin ei siinä oikein muuta voi olla kuin rehellinen ja myöntää keskeneräisyytensä... :P

Ganda kirjoitti:

>>Lisäksi ajattelen että koska siellä sielun ja hengen tasolla asiat koetaan neutraalimmin (ts. Maassa tapahtuva kärsimys ei välttämättä enää siellä muisteltuna kärsimys olekaan), niin sielu ei varmaankaan ole mitenkään kauhusta kankea kun se päättää että jaaha, olinpa sitten katkomassa päätä viime rundilla, noh minäpä hankkiudun itse päänkatkaisuun seuraavalla rundilla. Tässä siis kyse olisi ennenkaikkea havainnoimisesta että miltä se tuntuu olla a) teon tekijänä b) teon kohteena. Ja miksei tietysti aika usein myös c) sivustaseuraajana. Kaikkeenhan emme millään ehdi, onneksi, itse osallistuakaan.>Harmikseni minun on pakko todeta että itse olen varsin vanhatestamentillinen ihminen. Olisi teeskentelyäni puoleltani mennä löpisemään että annan sille ja sille anteeksi. Ei se tulisi sydämestä. Lähinnä minun kapisen kurjan persoonani puolelta "anteeksianto" lirahtaa vasta siinä vaiheessa kun joku asia ei vaan jaksa enää minua liikuttaa. Esim. nykyään minua ei kauheasti kiinnosta joku tietty tyyppi joka kiusasi ala-asteella, eli hän on puolestani minulle sujut ja menköön rauhassa. Mutta tästä eteenpäin en ole vielä päässyt, eli tietyt yläasteen jutut pännivät vieläkin. Harmittaa olla näin lapsellinen, mutta minkäs teet. Jos on pakko olla keskeneräinen ja kakara, niin ei siinä oikein muuta voi olla kuin rehellinen ja myöntää keskeneräisyytensä... :P

Lue lisää

Itsekin aikoinani kuvittelin että olen vanha sielu, mutta kun en taida kovin leppoisa olla vielä, niin ehkäpä olen vaan aikuinen eli kypsä sielu (kypsynyt, sanoisin...) Aikuisille sieluillehan kuulema on tyypillistä itkua vääntää kaikesta mahdollisesta. :P

Emmä nyt tiiä että onko se naisena oleminen välttämättä joku händikäppi että on pakko olla jollainlailla absolut paskiainen joissain asioissa... Minä vain otan sen herkästi riesana, koska haluaisin saada integraalisen(?) kokonaisnäkemyksen ihmisenä olemisesta (oppaan/tutkijan luonne???), enkä jotain riivatun puolinaista hormonihöhhönhöötä ja mielisnuolislääplääp-pelleilyä mitä naisilla usein on. Luin joskus vuosia sitten jonkun (nais-)professorin artikkelin siitä että nainen käyttäytyy elämässä vähän kuin orja muinoin Roomassa, ja hänen näkemyksensä kolahtivat aikatavalla. Aivan kuten orja nainenkin pyrkii miellyttämisellä saamaan herransa ja mestarinsa suosion, mutta mikäli tarvista tulee ja varsinkin tilaisuus, niin tikari lyödään selkään heti!

Naiset kasvatetaan kuin orjat. Koko ajan pitää pokkuroida jonnekinpäin ja muistaa kaikkien fiilikset ja tunteet.

Itseasiassa sain kyllä tässä, valitettavasti, melkoisen tarpeekseni tuosta UTT-foorumistani! Tuntui etten ikinä pysty miellyttämään siellä jokaiikkaa. Jos itselleni ominaiseen tapaan laitoin jonkun keskustelijan (tietänet kyllä kenet) vähän noinniinkuin tiukoille hänen väitteistään, niin eikös kohta jo joku toinen itkeskele että hyi kun täällä ollaan rumasti. Sekä kovisteluni kohde että asiasta hermostunut taho totesivat sitten, toinen suoraan ja toinen epäsuorasti, minulle että pitäisi olla asiallisempi ja netraalimpi.

No hitto vie. Ei kukaan sanoisi noin MIEHELLE, en usko! Enkä minä siellä mitään kirosanoja ladellut, enkä kiukutellut läheskään siihen malliin kuin muinoin 24:ssä.

Tämä on tietysti hyyyyyvin tyypillistä naismaista käytöstä jäkättää "selän takana", mutta juoruamistahan miehetkin harrastavat, joten pyh ja päh. En minä *sinne* viitsi kirjoittaa että MITÄ TEILLE SITTEN PITÄISI OLLA HÄH. Olkoon koko foorumi, jos en kelpaa ja jos ei kelpaa... Voihan siellä muuten vaan olla luova tauko, mutta minulle tuli vähän mieleen että "kilpakumppanini" otti nokkiinsa kun ei saanut puhuttua minua nurin, ja kaikki muut kyllästyivät sekä minuun että ehkä häneenkin. Harmittaa!

Pälätystähän tämä kaikki vain on, että miksi siitä pitäisi tehdä jotain elämää suurempaa ja koko ajan taiteilla kuin nuoralla että ei vaan vahingossakaan sano mitään mistä joku hermostuu...

Niin siitä vanhojen muistelemisesta. Se on tosiaan erinomainen esimerkki siitä kun jollakulla ei ole "valtaa" tai hän KOKEE niin että hänellä ei ole valtaa. Semmoisesta vallattomuuden tunteesta naistenkin myrkkykielisyys, katkeruus ja kitkeryys ja loputon sanoisinko v-mäisyys kumpuaa. Ikävintä on että vanhemmat naiset kostavat elämänsä vääryydet nuoremmille naisille. Kuten joku kirjailija taannoin sanoi: "helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät tue toisiaan". Toivottavasti...!

Jos jotain teiltä miehiltä ihailen ja kaipaan, niin se on tosiaan semmoinen RENTO OTE. Saadakseen sen itseensä pitänee näemmä naisena poispelata sitä orjan luonnetta itsestään...

Psykopatia onkin sitten niin intresantti juttu että se tarvitsisi milteipä oman aikansa pohdinnan kohteena... Kuinka kummassa joku voi syntyä psykopaattina, kun se väistämättä johtaa huonoon karmaan taitamattomien tekojen vuoksi? Siksikö juuri, että johtaa...? Olisiko siis niin että karman tekeminen ja kokeminen on väistämätöntä, eikä mikään hävettävä synti!

-Q- kirjoitti:

Itsekin aikoinani kuvittelin että olen vanha sielu, mutta kun en taida kovin leppoisa olla vielä, niin ehkäpä olen vaan aikuinen eli kypsä sielu (kypsynyt, sanoisin...) Aikuisille sieluillehan kuulema on tyypillistä itkua vääntää kaikesta mahdollisesta. :P

Emmä nyt tiiä että onko se naisena oleminen välttämättä joku händikäppi että on pakko olla jollainlailla absolut paskiainen joissain asioissa... Minä vain otan sen herkästi riesana, koska haluaisin saada integraalisen(?) kokonaisnäkemyksen ihmisenä olemisesta (oppaan/tutkijan luonne???), enkä jotain riivatun puolinaista hormonihöhhönhöötä ja mielisnuolislääplääp-pelleilyä mitä naisilla usein on. Luin joskus vuosia sitten jonkun (nais-)professorin artikkelin siitä että nainen käyttäytyy elämässä vähän kuin orja muinoin Roomassa, ja hänen näkemyksensä kolahtivat aikatavalla. Aivan kuten orja nainenkin pyrkii miellyttämisellä saamaan herransa ja mestarinsa suosion, mutta mikäli tarvista tulee ja varsinkin tilaisuus, niin tikari lyödään selkään heti!

Naiset kasvatetaan kuin orjat. Koko ajan pitää pokkuroida jonnekinpäin ja muistaa kaikkien fiilikset ja tunteet.

Itseasiassa sain kyllä tässä, valitettavasti, melkoisen tarpeekseni tuosta UTT-foorumistani! Tuntui etten ikinä pysty miellyttämään siellä jokaiikkaa. Jos itselleni ominaiseen tapaan laitoin jonkun keskustelijan (tietänet kyllä kenet) vähän noinniinkuin tiukoille hänen väitteistään, niin eikös kohta jo joku toinen itkeskele että hyi kun täällä ollaan rumasti. Sekä kovisteluni kohde että asiasta hermostunut taho totesivat sitten, toinen suoraan ja toinen epäsuorasti, minulle että pitäisi olla asiallisempi ja netraalimpi.

No hitto vie. Ei kukaan sanoisi noin MIEHELLE, en usko! Enkä minä siellä mitään kirosanoja ladellut, enkä kiukutellut läheskään siihen malliin kuin muinoin 24:ssä.

Tämä on tietysti hyyyyyvin tyypillistä naismaista käytöstä jäkättää "selän takana", mutta juoruamistahan miehetkin harrastavat, joten pyh ja päh. En minä *sinne* viitsi kirjoittaa että MITÄ TEILLE SITTEN PITÄISI OLLA HÄH. Olkoon koko foorumi, jos en kelpaa ja jos ei kelpaa... Voihan siellä muuten vaan olla luova tauko, mutta minulle tuli vähän mieleen että "kilpakumppanini" otti nokkiinsa kun ei saanut puhuttua minua nurin, ja kaikki muut kyllästyivät sekä minuun että ehkä häneenkin. Harmittaa!

Pälätystähän tämä kaikki vain on, että miksi siitä pitäisi tehdä jotain elämää suurempaa ja koko ajan taiteilla kuin nuoralla että ei vaan vahingossakaan sano mitään mistä joku hermostuu...

Niin siitä vanhojen muistelemisesta. Se on tosiaan erinomainen esimerkki siitä kun jollakulla ei ole "valtaa" tai hän KOKEE niin että hänellä ei ole valtaa. Semmoisesta vallattomuuden tunteesta naistenkin myrkkykielisyys, katkeruus ja kitkeryys ja loputon sanoisinko v-mäisyys kumpuaa. Ikävintä on että vanhemmat naiset kostavat elämänsä vääryydet nuoremmille naisille. Kuten joku kirjailija taannoin sanoi: "helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät tue toisiaan". Toivottavasti...!

Jos jotain teiltä miehiltä ihailen ja kaipaan, niin se on tosiaan semmoinen RENTO OTE. Saadakseen sen itseensä pitänee näemmä naisena poispelata sitä orjan luonnetta itsestään...

Psykopatia onkin sitten niin intresantti juttu että se tarvitsisi milteipä oman aikansa pohdinnan kohteena... Kuinka kummassa joku voi syntyä psykopaattina, kun se väistämättä johtaa huonoon karmaan taitamattomien tekojen vuoksi? Siksikö juuri, että johtaa...? Olisiko siis niin että karman tekeminen ja kokeminen on väistämätöntä, eikä mikään hävettävä synti!

Lue lisää

>>Itsekin aikoinani kuvittelin että olen vanha sielu, mutta kun en taida kovin leppoisa olla vielä, niin ehkäpä olen vaan aikuinen eli kypsä sielu (kypsynyt, sanoisin...) Aikuisille sieluillehan kuulema on tyypillistä itkua vääntää kaikesta mahdollisesta. :P >Luin joskus vuosia sitten jonkun (nais-)professorin artikkelin siitä että nainen käyttäytyy elämässä vähän kuin orja muinoin Roomassa, ja hänen näkemyksensä kolahtivat aikatavalla. Aivan kuten orja nainenkin pyrkii miellyttämisellä saamaan herransa ja mestarinsa suosion, mutta mikäli tarvista tulee ja varsinkin tilaisuus, niin tikari lyödään selkään heti! >Itseasiassa sain kyllä tässä, valitettavasti, melkoisen tarpeekseni tuosta UTT-foorumistani! Tuntui etten ikinä pysty miellyttämään siellä joka iikkaa. Jos itselleni ominaiseen tapaan laitoin jonkun keskustelijan (tietänet kyllä kenet) vähän noinniinkuin tiukoille hänen väitteistään, niin eikös kohta jo joku toinen itkeskele että hyi kun täällä ollaan rumasti. Sekä kovisteluni kohde että asiasta hermostunut taho totesivat sitten, toinen suoraan ja toinen epäsuorasti, minulle että pitäisi olla asiallisempi ja neutraalimpi. >No hitto vie. Ei kukaan sanoisi noin MIEHELLE, en usko! Enkä minä siellä mitään kirosanoja ladellut, enkä kiukutellut läheskään siihen malliin kuin muinoin 24:ssä. >Tämä on tietysti hyyyyyvin tyypillistä naismaista käytöstä jäkättää "selän takana", mutta juoruamistahan miehetkin harrastavat, joten pyh ja päh. En minä *sinne* viitsi kirjoittaa että MITÄ TEILLE SITTEN PITÄISI OLLA HÄH. Olkoon koko foorumi, jos en kelpaa ja jos ei kelpaa... Voihan siellä muuten vaan olla luova tauko, mutta minulle tuli vähän mieleen että "kilpakumppanini" otti nokkiinsa kun ei saanut puhuttua minua nurin, ja kaikki muut kyllästyivät sekä minuun että ehkä häneenkin. Harmittaa! >Pälätystähän tämä kaikki vain on, että miksi siitä pitäisi tehdä jotain elämää suurempaa ja koko ajan taiteilla kuin nuoralla että ei vaan vahingossakaan sano mitään mistä joku hermostuu... >Niin siitä vanhojen muistelemisesta. Se on tosiaan erinomainen esimerkki siitä kun jollakulla ei ole "valtaa" tai hän KOKEE niin että hänellä ei ole valtaa. Semmoisesta vallattomuuden tunteesta naistenkin myrkkykielisyys, katkeruus ja kitkeryys ja loputon sanoisinko v-mäisyys kumpuaa. Ikävintä on että vanhemmat naiset kostavat elämänsä vääryydet nuoremmille naisille. Kuten joku kirjailija taannoin sanoi: "helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät tue toisiaan". Toivottavasti...! >Jos jotain teiltä miehiltä ihailen ja kaipaan, niin se on tosiaan semmoinen RENTO OTE. Saadakseen sen itseensä pitänee näemmä naisena poispelata sitä orjan luonnetta itsestään... >Psykopatia onkin sitten niin intresantti juttu että se tarvitsisi milteipä oman aikansa pohdinnan kohteena... Kuinka kummassa joku voi syntyä psykopaattina, kun se väistämättä johtaa huonoon karmaan taitamattomien tekojen vuoksi? Siksikö juuri, että johtaa...? Olisiko siis niin että karman tekeminen ja kokeminen on väistämätöntä, eikä mikään hävettävä synti!

Ganda kirjoitti:

>>Itsekin aikoinani kuvittelin että olen vanha sielu, mutta kun en taida kovin leppoisa olla vielä, niin ehkäpä olen vaan aikuinen eli kypsä sielu (kypsynyt, sanoisin...) Aikuisille sieluillehan kuulema on tyypillistä itkua vääntää kaikesta mahdollisesta. :P >Luin joskus vuosia sitten jonkun (nais-)professorin artikkelin siitä että nainen käyttäytyy elämässä vähän kuin orja muinoin Roomassa, ja hänen näkemyksensä kolahtivat aikatavalla. Aivan kuten orja nainenkin pyrkii miellyttämisellä saamaan herransa ja mestarinsa suosion, mutta mikäli tarvista tulee ja varsinkin tilaisuus, niin tikari lyödään selkään heti! >Itseasiassa sain kyllä tässä, valitettavasti, melkoisen tarpeekseni tuosta UTT-foorumistani! Tuntui etten ikinä pysty miellyttämään siellä joka iikkaa. Jos itselleni ominaiseen tapaan laitoin jonkun keskustelijan (tietänet kyllä kenet) vähän noinniinkuin tiukoille hänen väitteistään, niin eikös kohta jo joku toinen itkeskele että hyi kun täällä ollaan rumasti. Sekä kovisteluni kohde että asiasta hermostunut taho totesivat sitten, toinen suoraan ja toinen epäsuorasti, minulle että pitäisi olla asiallisempi ja neutraalimpi. >No hitto vie. Ei kukaan sanoisi noin MIEHELLE, en usko! Enkä minä siellä mitään kirosanoja ladellut, enkä kiukutellut läheskään siihen malliin kuin muinoin 24:ssä. >Tämä on tietysti hyyyyyvin tyypillistä naismaista käytöstä jäkättää "selän takana", mutta juoruamistahan miehetkin harrastavat, joten pyh ja päh. En minä *sinne* viitsi kirjoittaa että MITÄ TEILLE SITTEN PITÄISI OLLA HÄH. Olkoon koko foorumi, jos en kelpaa ja jos ei kelpaa... Voihan siellä muuten vaan olla luova tauko, mutta minulle tuli vähän mieleen että "kilpakumppanini" otti nokkiinsa kun ei saanut puhuttua minua nurin, ja kaikki muut kyllästyivät sekä minuun että ehkä häneenkin. Harmittaa! >Pälätystähän tämä kaikki vain on, että miksi siitä pitäisi tehdä jotain elämää suurempaa ja koko ajan taiteilla kuin nuoralla että ei vaan vahingossakaan sano mitään mistä joku hermostuu... >Niin siitä vanhojen muistelemisesta. Se on tosiaan erinomainen esimerkki siitä kun jollakulla ei ole "valtaa" tai hän KOKEE niin että hänellä ei ole valtaa. Semmoisesta vallattomuuden tunteesta naistenkin myrkkykielisyys, katkeruus ja kitkeryys ja loputon sanoisinko v-mäisyys kumpuaa. Ikävintä on että vanhemmat naiset kostavat elämänsä vääryydet nuoremmille naisille. Kuten joku kirjailija taannoin sanoi: "helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät tue toisiaan". Toivottavasti...! >Jos jotain teiltä miehiltä ihailen ja kaipaan, niin se on tosiaan semmoinen RENTO OTE. Saadakseen sen itseensä pitänee näemmä naisena poispelata sitä orjan luonnetta itsestään... >Psykopatia onkin sitten niin intresantti juttu että se tarvitsisi milteipä oman aikansa pohdinnan kohteena... Kuinka kummassa joku voi syntyä psykopaattina, kun se väistämättä johtaa huonoon karmaan taitamattomien tekojen vuoksi? Siksikö juuri, että johtaa...? Olisiko siis niin että karman tekeminen ja kokeminen on väistämätöntä, eikä mikään hävettävä synti!

Lue lisää

Juu, eihän sitä tietenkään voinut odottaa että *sinne* oikein läiskähtää hirmuinen lössi väkeä, ja jos jopa Suuren ja Tunnetun S24:n palstat välillä kärsivät yleisökatoa, niin mitäpä tässä suuria odottamaan. Kun aikoinani fiilasin ja höyläsin tuota Magia-foorumia kovastikin, siellä huomasi aina saman ilmiön, että yhtäkkiä porukat rynnivät paikalle ja oli oikein rattoisaa ja energistä sanailua, ja sitten taas yhtäkkiä PLUF kaikki katosivat. Paitsi minä joka jäin rannalle ruikuttamaan. Oikein tyhjän päälle, ja se aina nyppi. Enkä ole vieläkään oppinut siirtämään mielenkiintoani muualle sillä siunaaman hetkellä kun "massat" kaikkoavat jostakin mestasta.

Vaikka kuinka arvostaisi individualismia, niin pakkohan se on myöntää että välillä toimitaan enemmistön ehdoilla. Pitää osata haistaa tuulet että missä mennään. Niinkuin tuolla Kirkko Cafen chatissakin oli tämmöinen keissi tässä taannoin, että ei-kristityiltä alettiin tukkia suuta oikein urakalla, jolloin muutama keksi että siirrytään sitten Uskonto Chattiin, joka siinä koko ajan on vartonut tyhjillään (kun pakanat mieluummin kähisivät uskisten kanssa siellä Kirkossa...) Suosiolla minäkin sinne siirryin, olen väsynyt Jeesus-sotahuutoon. Saa nyt nähdä sitten millaista suosiota tuo Uskonto Chat saa, miettivät porukat siellä että ainakin uusi nimi tarttis saada...

***

Ei tässä tosiaan kauhean vanhaksi pysty itseään tuntemaan, kun ihmisten temppuilut ja touhut ärsyttävät niin kovin. Ei kai ne ärsyttäisi jos olisi ihmisten kanssa enemmän tekemisissä, ja tulisi ikäänkuin immuuniksi? En tiedä. Sen yhden kanssahan *siellä* kyllä aloin ihan tosissani ihmetellä että miten joku VOI sanoa olevansa "perillä", jos hän uskoo että hyvä ja paha ovat "lopullisia totuuksia", ts. että joku voi päätyä kadotuksiinkin. Tottakai hänen omat ankeat kokemuksensa vaikuttavat hänen katsomukseensa, mutta sitähän ei voi kai myöntää, jos on mies?

Eikö minun pitäisi oikein vihata ihmiskuntaa, kun minä kumminkin otan oikein tosissani ne ed. elämieni visiot ja siellä tosiaan on kaikenlaista kurjaa? Mutta koska minä tiedän että olen itsekin ollut kaikella tavalla kurja, enkä minäkään ole vielä kadotukseen joutunut(???) niin miten ihmeessä minä voisin uskoa että jotkut jotenkin pelastuu tai että jotkut ei?

Ja sitten minä olen kuulema naivi. Ei hyvää päivää...

Kumma juttu että "yhteisen ystävämme" jutut eivät minua pahemmin ahdista, vaikka hän manaisi koko ihmiskunnan helvetin hinkaloon. Olisiko se sitten siitä kiinni että minun pitää keskustella jonkun kanssa tarpeeksi PITKÄÄN että en enää ota pulttia hänen omistani poikkeavista näkemyksistä? Vai onko se siitä kiinni että ystis ei sentään ihan ole väittänyt olevansa "jo siellä"...? Tai sitten hän vain on poikamaisempi, ja minulle kun on aina eniten aiheuttanut päänupin turvotusta semmoiset miehet jotka oikein alleviivaavat arvovaltaista mieheyttään. "Olet sitten ennättänyt 50 - 60 v ikään ja saanut kehitettyä kaljamahan. So what?!"

xD

Minkä takia sitä sitten syyllistyisi muka jonkinlaiseen suureen rikkeeseen jos uskaltaa jostakusta epäillä että ehkäpä et ole vielä siellä? :P

***

Rento... Heh, olisitpa lukenut juttujani joskus 2002, pelkkää sunnuntaisaarnaa jossain Yleistä uskonnoista -palstalla. Tosin silloin se ei tainnut olla vielä "yleistä", kun ei muita palstoja ollutkaan. En muista enää. 2003 oli sitten se kamala kuukausia kestänyt sotatila yhden k-uskovaisen rohveetan kanssa, ja vieläkin nousee niskakarvat pystyyn jos menee lukemaan niitä senaikuisia juttuja sieltä. Pahimmat tosin lienee poistettu. Mutta se oli ihan SAIRASTA. Jos kaksi ihmistä voi yhtäaikaa joutua psykoosiin, niin se poitsu ja minä olimme semmoisessa tilassa! Tai ainakin läheltä liippasi.

Välillä minusta tuntuu että olen tyhmä kuin saapas, ja jotain itsestäänselviä asioita pitää oikein jaanata iät ajat ennenkuin ne oivaltaa. Kaikkein vaikeinta minulle on oivaltaa että muiden ihmisten näkemykset ja mielipiteet eivät minun paattiani kaada. Vain minä itse voin olla se myrsky joka jollani upottaa. Ja olen aika monta kertaa ollutkin.

Nykyään ei sentään tarvitse pelätä henkensä edestä, jos tulee joku katsomuskiista... Sen ajatuksen pitäisi rentouttaa melkotavalla!

Mutta mutta... Kun minä tuon tuostakin joudun jotenkin tekemisiin YLIMIELISYYDEN kanssa, tavalla tai toisella, niin joku jippo siinä on joka minun pitäisi oppia. Jopa armas kumppanini voi olla oikein ylimielisyyden huippu, ja mikäs ihme tuo, kun hän muistelee kai parikin kertaa olleensa joku aatelinen tai mikä lie kiho ympär ämpär Eurooppaa viime vuosisatojen varrella. Ja netissä tuon tuostakin törmään Leijona-miehiin - onko heillä luontainen taipumus kiinnostua Hengen asioista, vai minäkö vain osun yhteen juuri heikäläisten kanssa muuten vaan...? :) Ukkonikin on nouseva Leijona.

Jotenkin se on opittava kantapään kautta että jos joku kulkee kovin nokka pystyssä ja se on hänen luontainen tyylinsä, niin ei se ole minulta pois, eikä minua siinä paineta alas katuojaan. Pari tyyppiä (naista...) tosin teki vähän enemmänkin kuin vain esiintyi yli-itsevarmasti. He ovatkin yksi syy siihen että minulla ei ole koskaan ollut naispuolisia ystäviä, he ja sitten muut kokemukset jotka viittaavat siihen että naisten kanssa joudun takuulla "altavastaajaksi", miesten kanssa sentään pärjää jotenkuten.

Jostain syystä kyllä nuo sosiopaattisimmat naiset eivät yleensä viihdy netissä, yhtä tiettyä foorumia lukuunottamatta, ja siellä lähinnä vain vierailen nykyään, en ASU...

Karma-foorumilla kun ollaan, voisin melkeinpä kiteyttää että tämä psyykkinen karmani melkeinpä täysin on pelkästään tämmöisen probleemin tutkiskelua: miten pärjään ihmisten kanssa ja kehitän terveen itsetunnon?

Ei kun kehittämään... >>>

-Q- kirjoitti:

Juu, eihän sitä tietenkään voinut odottaa että *sinne* oikein läiskähtää hirmuinen lössi väkeä, ja jos jopa Suuren ja Tunnetun S24:n palstat välillä kärsivät yleisökatoa, niin mitäpä tässä suuria odottamaan. Kun aikoinani fiilasin ja höyläsin tuota Magia-foorumia kovastikin, siellä huomasi aina saman ilmiön, että yhtäkkiä porukat rynnivät paikalle ja oli oikein rattoisaa ja energistä sanailua, ja sitten taas yhtäkkiä PLUF kaikki katosivat. Paitsi minä joka jäin rannalle ruikuttamaan. Oikein tyhjän päälle, ja se aina nyppi. Enkä ole vieläkään oppinut siirtämään mielenkiintoani muualle sillä siunaaman hetkellä kun "massat" kaikkoavat jostakin mestasta.

Vaikka kuinka arvostaisi individualismia, niin pakkohan se on myöntää että välillä toimitaan enemmistön ehdoilla. Pitää osata haistaa tuulet että missä mennään. Niinkuin tuolla Kirkko Cafen chatissakin oli tämmöinen keissi tässä taannoin, että ei-kristityiltä alettiin tukkia suuta oikein urakalla, jolloin muutama keksi että siirrytään sitten Uskonto Chattiin, joka siinä koko ajan on vartonut tyhjillään (kun pakanat mieluummin kähisivät uskisten kanssa siellä Kirkossa...) Suosiolla minäkin sinne siirryin, olen väsynyt Jeesus-sotahuutoon. Saa nyt nähdä sitten millaista suosiota tuo Uskonto Chat saa, miettivät porukat siellä että ainakin uusi nimi tarttis saada...

***

Ei tässä tosiaan kauhean vanhaksi pysty itseään tuntemaan, kun ihmisten temppuilut ja touhut ärsyttävät niin kovin. Ei kai ne ärsyttäisi jos olisi ihmisten kanssa enemmän tekemisissä, ja tulisi ikäänkuin immuuniksi? En tiedä. Sen yhden kanssahan *siellä* kyllä aloin ihan tosissani ihmetellä että miten joku VOI sanoa olevansa "perillä", jos hän uskoo että hyvä ja paha ovat "lopullisia totuuksia", ts. että joku voi päätyä kadotuksiinkin. Tottakai hänen omat ankeat kokemuksensa vaikuttavat hänen katsomukseensa, mutta sitähän ei voi kai myöntää, jos on mies?

Eikö minun pitäisi oikein vihata ihmiskuntaa, kun minä kumminkin otan oikein tosissani ne ed. elämieni visiot ja siellä tosiaan on kaikenlaista kurjaa? Mutta koska minä tiedän että olen itsekin ollut kaikella tavalla kurja, enkä minäkään ole vielä kadotukseen joutunut(???) niin miten ihmeessä minä voisin uskoa että jotkut jotenkin pelastuu tai että jotkut ei?

Ja sitten minä olen kuulema naivi. Ei hyvää päivää...

Kumma juttu että "yhteisen ystävämme" jutut eivät minua pahemmin ahdista, vaikka hän manaisi koko ihmiskunnan helvetin hinkaloon. Olisiko se sitten siitä kiinni että minun pitää keskustella jonkun kanssa tarpeeksi PITKÄÄN että en enää ota pulttia hänen omistani poikkeavista näkemyksistä? Vai onko se siitä kiinni että ystis ei sentään ihan ole väittänyt olevansa "jo siellä"...? Tai sitten hän vain on poikamaisempi, ja minulle kun on aina eniten aiheuttanut päänupin turvotusta semmoiset miehet jotka oikein alleviivaavat arvovaltaista mieheyttään. "Olet sitten ennättänyt 50 - 60 v ikään ja saanut kehitettyä kaljamahan. So what?!"

xD

Minkä takia sitä sitten syyllistyisi muka jonkinlaiseen suureen rikkeeseen jos uskaltaa jostakusta epäillä että ehkäpä et ole vielä siellä? :P

***

Rento... Heh, olisitpa lukenut juttujani joskus 2002, pelkkää sunnuntaisaarnaa jossain Yleistä uskonnoista -palstalla. Tosin silloin se ei tainnut olla vielä "yleistä", kun ei muita palstoja ollutkaan. En muista enää. 2003 oli sitten se kamala kuukausia kestänyt sotatila yhden k-uskovaisen rohveetan kanssa, ja vieläkin nousee niskakarvat pystyyn jos menee lukemaan niitä senaikuisia juttuja sieltä. Pahimmat tosin lienee poistettu. Mutta se oli ihan SAIRASTA. Jos kaksi ihmistä voi yhtäaikaa joutua psykoosiin, niin se poitsu ja minä olimme semmoisessa tilassa! Tai ainakin läheltä liippasi.

Välillä minusta tuntuu että olen tyhmä kuin saapas, ja jotain itsestäänselviä asioita pitää oikein jaanata iät ajat ennenkuin ne oivaltaa. Kaikkein vaikeinta minulle on oivaltaa että muiden ihmisten näkemykset ja mielipiteet eivät minun paattiani kaada. Vain minä itse voin olla se myrsky joka jollani upottaa. Ja olen aika monta kertaa ollutkin.

Nykyään ei sentään tarvitse pelätä henkensä edestä, jos tulee joku katsomuskiista... Sen ajatuksen pitäisi rentouttaa melkotavalla!

Mutta mutta... Kun minä tuon tuostakin joudun jotenkin tekemisiin YLIMIELISYYDEN kanssa, tavalla tai toisella, niin joku jippo siinä on joka minun pitäisi oppia. Jopa armas kumppanini voi olla oikein ylimielisyyden huippu, ja mikäs ihme tuo, kun hän muistelee kai parikin kertaa olleensa joku aatelinen tai mikä lie kiho ympär ämpär Eurooppaa viime vuosisatojen varrella. Ja netissä tuon tuostakin törmään Leijona-miehiin - onko heillä luontainen taipumus kiinnostua Hengen asioista, vai minäkö vain osun yhteen juuri heikäläisten kanssa muuten vaan...? :) Ukkonikin on nouseva Leijona.

Jotenkin se on opittava kantapään kautta että jos joku kulkee kovin nokka pystyssä ja se on hänen luontainen tyylinsä, niin ei se ole minulta pois, eikä minua siinä paineta alas katuojaan. Pari tyyppiä (naista...) tosin teki vähän enemmänkin kuin vain esiintyi yli-itsevarmasti. He ovatkin yksi syy siihen että minulla ei ole koskaan ollut naispuolisia ystäviä, he ja sitten muut kokemukset jotka viittaavat siihen että naisten kanssa joudun takuulla "altavastaajaksi", miesten kanssa sentään pärjää jotenkuten.

Jostain syystä kyllä nuo sosiopaattisimmat naiset eivät yleensä viihdy netissä, yhtä tiettyä foorumia lukuunottamatta, ja siellä lähinnä vain vierailen nykyään, en ASU...

Karma-foorumilla kun ollaan, voisin melkeinpä kiteyttää että tämä psyykkinen karmani melkeinpä täysin on pelkästään tämmöisen probleemin tutkiskelua: miten pärjään ihmisten kanssa ja kehitän terveen itsetunnon?

Ei kun kehittämään... >>>

Lue lisää

>>Saa nyt nähdä sitten millaista suosiota tuo Uskonto Chat saa, miettivät porukat siellä että ainakin uusi nimi tarttis saada... >Ei tässä tosiaan kauhean vanhaksi pysty itseään tuntemaan, kun ihmisten temppuilut ja touhut ärsyttävät niin kovin. Ei kai ne ärsyttäisi jos olisi ihmisten kanssa enemmän tekemisissä, ja tulisi ikäänkuin immuuniksi? En tiedä. Sen yhden kanssahan *siellä* kyllä aloin ihan tosissani ihmetellä että miten joku VOI sanoa olevansa "perillä", jos hän uskoo että hyvä ja paha ovat "lopullisia totuuksia", ts. että joku voi päätyä kadotuksiinkin. Tottakai hänen omat ankeat kokemuksensa vaikuttavat hänen katsomukseensa, mutta sitähän ei voi kai myöntää, jos on mies? >>

Itselläni on käynyt vähän niin, että olen tainnut löytää itseni yleensä hyvästä "porukasta" jossa ihmiset alkavat jo olla vähän kokeneempia sieluja. On sen verran "henkisiä" nämä harrastukseni. Joka porukassahan on tietysti näitä "oikeammassa" olevia, joiden kanssa tulee välillä pikku konfliktejakin. Onneksi niistä yleensä päästään yli. Hassua tässä on ehkä se, että se on yleensä nainen, joka sen motkottamisen aloittaa. Jos mies taas "motkottaa" jostain toiselle miehelle niin se on nopeasti sovittu ja ymmärretty, usein vielä huumorimielellä, ja koko juttu lähes saman tien unohdettu mutta naiset ne jaksaa, jaksaa ja jaksaa...

Ehkä se naisten ja miesten huumorintaju on kuitenkin vissiin sen verran erilaista, että naiset ovat välillä ihan kauhuissaan, kuinka ronskia se välillä voi olla. Miehet voi "sydämmellisesti" tervehtiä toisiaan tyyliin "No mitäs mulkku?" mikä on joistain naisita vissiin ihan kamalaa.

Mitä tähän yhteiseen kaveriimme tulee, niin kyllä välillä ihmettelen näitä kaikki ihmiset ovat paskiaisia juttujaan, ja tätä "uskismaista" piirrettään, että vain harvat täällä pelastuu. Sitä en väitä etteikö oikeasti pahoja ihmisiä olisi olemassakaan. Muutama prosentti ihmisistä voi hyvinkin olla pahojakin mutta eiköhän sekin ole vain jotain kieroonkasvamista, joka nyt vaan on koitunut jonkun osalle ja hän ei ole sille pahemmin mitään edes voinut tehdä. Sitten on vielä ihmisiä, jotka eivät ole varsinaisesti pahoja mutta jotka pelkäävät jopa henkensä puolesta jos jättäytyvät ulkopuolisiksi. Natsi-Saksassahan oli varmasti paljon tällaisia "pahoja" ihmisiä ja varmasti heitä on paljon vielä nykyäänkin maissa joissa on diktatuuri vallassa.

Ystävällämme on tieysti oma kokemuksensa ihmisistä ja ehkä hänellä on ollut hirveä halu löytää nimenomaan "henkisempiä" ihmisiä ja nimenomaan juuri uskonnollisista yhteisöistä. Totuus taitaa kuitenkin olla, että uskonnollisissa yhteisöissä onkin eniten sitä porukkaa, joka tarttee sitä "lääkäriä". Jeesushan tais itse todeta itsestään, että terveet ei lääkäriä, häntä juuri tarvitse. Varmasti tulee pettymään jos "sairaiden" joukosta haluaa "terveitä" löytää. Onhan hän kertonut, että on joutunut kiusatuksi ja syrjityksi näissä "henkisissä" piireissä. Ei siis mikään ihme, että usko ihmisiin on välillä saanut koviakin kolauksia. Itselläni ei ole ollut uskovista sun muista joogeista mitään suuria luuloja. Henkisyyskin on monissa "etsijöissä" musta sellasta, että mitä enemmän sitä himoitsee niin sitä vähemmän sitä omaa. Henkisyys näyttäs vielä vetävän puoleensa paljon myös suorastaan sairaita ihmisiä, jotka haluaa oikeasti vain valtaa ja mammonaa. Mene siinä nyt sitten tällaisten "henkisten" ihmisten pariin etsimään niitä yyberihmisiä! Hah!

No, onhan hän terävänä ajattelijana tämän ymmärtänytkin mutta se, että pitää yleistää, että KAIKKI ihmiset ovat paskasakkia on kyllä tarpeetonta. Jos nyt itse ajattelen henkisimpiä ihmisiä joita olen tavannut, niin eivät he vaikuta ulospäin sen kummemmilta kuin muutkaan, ovat ehkäpä jopa vähän nukkavierumpia ulospäin kuin muut, eivätkä he todellakaan kokoajan todistele kaikille muilla omaa henkisyyttään. Ystävämmekin tais mainita jossain, että ei hän ihmisille esitä mitään henkistä suurta persoonaa vaan se tulee häneltä esiin lähinnä vaan tän nettikirjoittelun välityksellä. Tunnistan kyllä hänessä tämän harvinaislaatuisen henkisyyden lajin, ja pystyn tavallaan kyllä ymmärtämään häntä. Samassa ihmisessä kun yhdistyy ujous, äly, megalomania ja vaikka mikä niin siitäs aikamoinen mixaus vasta syntyykin!

>>Eikö minun pitäisi oikein vihata ihmiskuntaa, kun minä kumminkin otan oikein tosissani ne ed. elämieni visiot ja siellä tosiaan on kaikenlaista kurjaa? Mutta koska minä tiedän että olen itsekin ollut kaikella tavalla kurja, enkä minäkään ole vielä kadotukseen joutunut(???) niin miten ihmeessä minä voisin uskoa että jotkut jotenkin pelastuu tai että jotkut ei?

Ja sitten minä olen kuulema naivi. Ei hyvää päivää... >Kumma juttu että "yhteisen ystävämme" jutut eivät minua pahemmin ahdista, vaikka hän manaisi koko ihmiskunnan helvetin hinkaloon. Olisiko se sitten siitä kiinni että minun pitää keskustella jonkun kanssa tarpeeksi PITKÄÄN että en enää ota pulttia hänen omistani poikkeavista näkemyksistä? Vai onko se siitä kiinni että ystis ei sentään ihan ole väittänyt olevansa "jo siellä"...? Tai sitten hän vain on poikamaisempi, ja minulle kun on aina eniten aiheuttanut päänupin turvotusta semmoiset miehet jotka oikein alleviivaavat arvovaltaista mieheyttään. "Olet sitten ennättänyt 50 - 60 v ikään ja saanut kehitettyä kaljamahan. So what?!">Minkä takia sitä sitten syyllistyisi muka jonkinlaiseen suureen rikkeeseen jos uskaltaa jostakusta epäillä että ehkäpä et ole vielä siellä? :P>Rento... Heh, olisitpa lukenut juttujani joskus 2002, pelkkää sunnuntaisaarnaa jossain Yleistä uskonnoista -palstalla. Tosin silloin se ei tainnut olla vielä "yleistä", kun ei muita palstoja ollutkaan. En muista enää. 2003 oli sitten se kamala kuukausia kestänyt sotatila yhden k-uskovaisen rohveetan kanssa, ja vieläkin nousee niskakarvat pystyyn jos menee lukemaan niitä senaikuisia juttuja sieltä. Pahimmat tosin lienee poistettu. Mutta se oli ihan SAIRASTA. Jos kaksi ihmistä voi yhtäaikaa joutua psykoosiin, niin se poitsu ja minä olimme semmoisessa tilassa! Tai ainakin läheltä liippasi. >Välillä minusta tuntuu että olen tyhmä kuin saapas, ja jotain itsestäänselviä asioita pitää oikein jaanata iät ajat ennenkuin ne oivaltaa. Kaikkein vaikeinta minulle on oivaltaa että muiden ihmisten näkemykset ja mielipiteet eivät minun paattiani kaada. Vain minä itse voin olla se myrsky joka jollani upottaa. Ja olen aika monta kertaa ollutkin. >Mutta mutta... Kun minä tuon tuostakin joudun jotenkin tekemisiin YLIMIELISYYDEN kanssa, tavalla tai toisella, niin joku jippo siinä on joka minun pitäisi oppia. Jopa armas kumppanini voi olla oikein ylimielisyyden huippu, ja mikäs ihme tuo, kun hän muistelee kai parikin kertaa olleensa joku aatelinen tai mikä lie kiho ympär ämpär Eurooppaa viime vuosisatojen varrella. Ja netissä tuon tuostakin törmään Leijona-miehiin - onko heillä luontainen taipumus kiinnostua Hengen asioista, vai minäkö vain osun yhteen juuri heikäläisten kanssa muuten vaan...? :) Ukkonikin on nouseva Leijona.

Ganda kirjoitti:

>>Saa nyt nähdä sitten millaista suosiota tuo Uskonto Chat saa, miettivät porukat siellä että ainakin uusi nimi tarttis saada... >Ei tässä tosiaan kauhean vanhaksi pysty itseään tuntemaan, kun ihmisten temppuilut ja touhut ärsyttävät niin kovin. Ei kai ne ärsyttäisi jos olisi ihmisten kanssa enemmän tekemisissä, ja tulisi ikäänkuin immuuniksi? En tiedä. Sen yhden kanssahan *siellä* kyllä aloin ihan tosissani ihmetellä että miten joku VOI sanoa olevansa "perillä", jos hän uskoo että hyvä ja paha ovat "lopullisia totuuksia", ts. että joku voi päätyä kadotuksiinkin. Tottakai hänen omat ankeat kokemuksensa vaikuttavat hänen katsomukseensa, mutta sitähän ei voi kai myöntää, jos on mies? >>

Itselläni on käynyt vähän niin, että olen tainnut löytää itseni yleensä hyvästä "porukasta" jossa ihmiset alkavat jo olla vähän kokeneempia sieluja. On sen verran "henkisiä" nämä harrastukseni. Joka porukassahan on tietysti näitä "oikeammassa" olevia, joiden kanssa tulee välillä pikku konfliktejakin. Onneksi niistä yleensä päästään yli. Hassua tässä on ehkä se, että se on yleensä nainen, joka sen motkottamisen aloittaa. Jos mies taas "motkottaa" jostain toiselle miehelle niin se on nopeasti sovittu ja ymmärretty, usein vielä huumorimielellä, ja koko juttu lähes saman tien unohdettu mutta naiset ne jaksaa, jaksaa ja jaksaa...

Ehkä se naisten ja miesten huumorintaju on kuitenkin vissiin sen verran erilaista, että naiset ovat välillä ihan kauhuissaan, kuinka ronskia se välillä voi olla. Miehet voi "sydämmellisesti" tervehtiä toisiaan tyyliin "No mitäs mulkku?" mikä on joistain naisita vissiin ihan kamalaa.

Mitä tähän yhteiseen kaveriimme tulee, niin kyllä välillä ihmettelen näitä kaikki ihmiset ovat paskiaisia juttujaan, ja tätä "uskismaista" piirrettään, että vain harvat täällä pelastuu. Sitä en väitä etteikö oikeasti pahoja ihmisiä olisi olemassakaan. Muutama prosentti ihmisistä voi hyvinkin olla pahojakin mutta eiköhän sekin ole vain jotain kieroonkasvamista, joka nyt vaan on koitunut jonkun osalle ja hän ei ole sille pahemmin mitään edes voinut tehdä. Sitten on vielä ihmisiä, jotka eivät ole varsinaisesti pahoja mutta jotka pelkäävät jopa henkensä puolesta jos jättäytyvät ulkopuolisiksi. Natsi-Saksassahan oli varmasti paljon tällaisia "pahoja" ihmisiä ja varmasti heitä on paljon vielä nykyäänkin maissa joissa on diktatuuri vallassa.

Ystävällämme on tieysti oma kokemuksensa ihmisistä ja ehkä hänellä on ollut hirveä halu löytää nimenomaan "henkisempiä" ihmisiä ja nimenomaan juuri uskonnollisista yhteisöistä. Totuus taitaa kuitenkin olla, että uskonnollisissa yhteisöissä onkin eniten sitä porukkaa, joka tarttee sitä "lääkäriä". Jeesushan tais itse todeta itsestään, että terveet ei lääkäriä, häntä juuri tarvitse. Varmasti tulee pettymään jos "sairaiden" joukosta haluaa "terveitä" löytää. Onhan hän kertonut, että on joutunut kiusatuksi ja syrjityksi näissä "henkisissä" piireissä. Ei siis mikään ihme, että usko ihmisiin on välillä saanut koviakin kolauksia. Itselläni ei ole ollut uskovista sun muista joogeista mitään suuria luuloja. Henkisyyskin on monissa "etsijöissä" musta sellasta, että mitä enemmän sitä himoitsee niin sitä vähemmän sitä omaa. Henkisyys näyttäs vielä vetävän puoleensa paljon myös suorastaan sairaita ihmisiä, jotka haluaa oikeasti vain valtaa ja mammonaa. Mene siinä nyt sitten tällaisten "henkisten" ihmisten pariin etsimään niitä yyberihmisiä! Hah!

No, onhan hän terävänä ajattelijana tämän ymmärtänytkin mutta se, että pitää yleistää, että KAIKKI ihmiset ovat paskasakkia on kyllä tarpeetonta. Jos nyt itse ajattelen henkisimpiä ihmisiä joita olen tavannut, niin eivät he vaikuta ulospäin sen kummemmilta kuin muutkaan, ovat ehkäpä jopa vähän nukkavierumpia ulospäin kuin muut, eivätkä he todellakaan kokoajan todistele kaikille muilla omaa henkisyyttään. Ystävämmekin tais mainita jossain, että ei hän ihmisille esitä mitään henkistä suurta persoonaa vaan se tulee häneltä esiin lähinnä vaan tän nettikirjoittelun välityksellä. Tunnistan kyllä hänessä tämän harvinaislaatuisen henkisyyden lajin, ja pystyn tavallaan kyllä ymmärtämään häntä. Samassa ihmisessä kun yhdistyy ujous, äly, megalomania ja vaikka mikä niin siitäs aikamoinen mixaus vasta syntyykin!

>>Eikö minun pitäisi oikein vihata ihmiskuntaa, kun minä kumminkin otan oikein tosissani ne ed. elämieni visiot ja siellä tosiaan on kaikenlaista kurjaa? Mutta koska minä tiedän että olen itsekin ollut kaikella tavalla kurja, enkä minäkään ole vielä kadotukseen joutunut(???) niin miten ihmeessä minä voisin uskoa että jotkut jotenkin pelastuu tai että jotkut ei?

Ja sitten minä olen kuulema naivi. Ei hyvää päivää... >Kumma juttu että "yhteisen ystävämme" jutut eivät minua pahemmin ahdista, vaikka hän manaisi koko ihmiskunnan helvetin hinkaloon. Olisiko se sitten siitä kiinni että minun pitää keskustella jonkun kanssa tarpeeksi PITKÄÄN että en enää ota pulttia hänen omistani poikkeavista näkemyksistä? Vai onko se siitä kiinni että ystis ei sentään ihan ole väittänyt olevansa "jo siellä"...? Tai sitten hän vain on poikamaisempi, ja minulle kun on aina eniten aiheuttanut päänupin turvotusta semmoiset miehet jotka oikein alleviivaavat arvovaltaista mieheyttään. "Olet sitten ennättänyt 50 - 60 v ikään ja saanut kehitettyä kaljamahan. So what?!">Minkä takia sitä sitten syyllistyisi muka jonkinlaiseen suureen rikkeeseen jos uskaltaa jostakusta epäillä että ehkäpä et ole vielä siellä? :P>Rento... Heh, olisitpa lukenut juttujani joskus 2002, pelkkää sunnuntaisaarnaa jossain Yleistä uskonnoista -palstalla. Tosin silloin se ei tainnut olla vielä "yleistä", kun ei muita palstoja ollutkaan. En muista enää. 2003 oli sitten se kamala kuukausia kestänyt sotatila yhden k-uskovaisen rohveetan kanssa, ja vieläkin nousee niskakarvat pystyyn jos menee lukemaan niitä senaikuisia juttuja sieltä. Pahimmat tosin lienee poistettu. Mutta se oli ihan SAIRASTA. Jos kaksi ihmistä voi yhtäaikaa joutua psykoosiin, niin se poitsu ja minä olimme semmoisessa tilassa! Tai ainakin läheltä liippasi. >Välillä minusta tuntuu että olen tyhmä kuin saapas, ja jotain itsestäänselviä asioita pitää oikein jaanata iät ajat ennenkuin ne oivaltaa. Kaikkein vaikeinta minulle on oivaltaa että muiden ihmisten näkemykset ja mielipiteet eivät minun paattiani kaada. Vain minä itse voin olla se myrsky joka jollani upottaa. Ja olen aika monta kertaa ollutkin. >Mutta mutta... Kun minä tuon tuostakin joudun jotenkin tekemisiin YLIMIELISYYDEN kanssa, tavalla tai toisella, niin joku jippo siinä on joka minun pitäisi oppia. Jopa armas kumppanini voi olla oikein ylimielisyyden huippu, ja mikäs ihme tuo, kun hän muistelee kai parikin kertaa olleensa joku aatelinen tai mikä lie kiho ympär ämpär Eurooppaa viime vuosisatojen varrella. Ja netissä tuon tuostakin törmään Leijona-miehiin - onko heillä luontainen taipumus kiinnostua Hengen asioista, vai minäkö vain osun yhteen juuri heikäläisten kanssa muuten vaan...? :) Ukkonikin on nouseva Leijona.

Lue lisää

Meniköhän tässä nyt vähän ihmiset sekaisin, kun minä lähinnä tuossa aiemmin pohdiskelin sitä yhtä toista tyyppiä *sieltä*, sitä jonka kanssa olen viimeaikoina katsomuksellisista seikoista kisaillut... Niin jotta häntä minä olen tässä kovin ihmetellyt, ja siihen ihmettelyyni sitten läppäisin päälle että kumma kun ei tämä "yhteinen ystävämme" minua niinkään enää saa hermostumaan. Nääs! Oikeastaanhan toki kummallakin on tämä perusasenne että ihmiset ovat pikku paskiaisia; toisella vain menee juttu niin että on olemassa harvoja ja valittuja, ja tämän toisen, mitä olen ihmetellyt, kanssa asia on niin että pitäisi alkaa ikäänkuin itseään ruoskimalla ruoskimaan.

Sitä minä en ymmärrä, kun olen menossa nimenomaan siihen suuntaan että ei tämä elämä ja maailma nyt niin hirveä paikka ole! Hän tuolla jo sanoo että maailma on ihan yhdentekevä paikka - toki se tavallaan onkin! - mutta ei se ole paha. Tämä gnostisismin ankeus on yllättänyt minut; minä kun aina niin naivisti uskoin että gnostisismi on jotenkin "hyvä homma". Ei taida olla...

>Joka porukassahan on tietysti näitä "oikeammassa" olevia, joiden kanssa tulee välillä pikku konfliktejakin. Onneksi niistä yleensä päästään yli. Hassua tässä on ehkä se, että se on yleensä nainen, joka sen motkottamisen aloittaa. Jos mies taas "motkottaa" jostain toiselle miehelle niin se on nopeasti sovittu ja ymmärretty, usein vielä huumorimielellä, ja koko juttu lähes saman tien unohdettu mutta naiset ne jaksaa, jaksaa ja jaksaa...

Tässähän se vitsi piileekin. Koska nainen jo peruslähtökohdaltaan on joko kasvatettu orjaksi, tai epäilee semmoinen kuitenkin olevansa (=huono itsetunto!!!), niin sitten tuota huumorintajutonta "jaksamista" riittää kun pitää vaan vääntää ja vääntää että ei jää sellainen olo että NYT MINUT JYRÄTTIIN. On se niin hemmetin vaikea saada sinne kaaliinsa semmoinen simppeli juttu että ne jotka eivät koskaan kaksintaisteluun lähdekään, ne eivät koskaan häviäkään!

On myös sanottu tuolta Jungin taholta että animuksensa riivaamat naiset ovat älyllisiä ja oikein riivattuna riidanhaluisia. Tämän minä yritän aina muistaa itse riivautuessani, mutta kun sitä pelkää että jos ei (muka) pärjää miesten kanssa väitellessä, niin sitten sitä on vain semmoinen idioottimainen kana ja nysväke. Kyllä ne on aika surkuhupaisia olleet nekin keissit oman mieheni kanssa, kun me olemme alkaneet väitellä, ja kumpikaan ei anna tuumaakaan periksi. Onhan se tietysti kumma että miksi nimenomaan minun pitäisi naisena olla jotenkin sopuisa, ja miksi minun pitäisi antaa periksi, jos ei mieskään anna?

Mutta jonkun on pakko pystyä relaamaan, tai tulee pahimmillaan vaikka ruumiita. Itseni pitäisi päästä pois siitä pelosta että minä suistun pahimpaan mahdollisen naisorjan rooliin jos en nyt tällä kertaa lähtisikään jankuttamaan kilpaa jonkun kanssa!

Toisaalta semmoinen on tavallaan ihan rehtiä että avoimesti antaa tulla tuutin täydeltä, ja sitten pohditaan asioita ja sovitaan ja kaikki on ok. En minä semmoistakaan jaksaisi että ei saa sanoa mitään koskaan vaikka kuinka meinaisi saada henkisen ähkyn jonkin ihmisen sanomisista. Oikeastaan hra Beo on juuri jonninmoisessa "räävittömyydessään", siinä ettei hän pidättele, ollut minulle vähän kuin raikas tuulahdus kaiken teennäisyyden ja pidättelyn keskellä. Ylilyöntejähän semmoisesta tietysti tulee, mutta mitäpä niistä.

Hah, ei sitä päivää ihan heti koita että minä osaan tukkia turpani jos joku puhuu minun katsantokannaltani niin pehmoisia että saan melkein allergiakohtauksen juttuja kuunnellessani. Tuntuu että petän muut ihmiset, jos en kommentoi mitenkään, tai aseta jonkinlaista kilpailevaa näkemystä framille niin että ihmisillä on vähän laajempi kirjo mistä valita. Ja käykö niin että minusta vuotaa ulos hätähuuto:

VALITKAA MINUT!

xD Mutta näin se on. Kyllä se oma näkemys ja oma ego kumminkin niin ratkirakas on...

***

Meillä isä mollasi ketä vaan (isän suusta 2-vuotiasta veljeäni koskien: "ei tuostakaan sitten mitään tullut") ja äiti mollasi itseään ja yleisellä elämänasenteellaan ihan ketä tahansa ja mitä tahansa... Onko ihme jos itsekin olen välillä aika nurjamielinen. Hemmetti kun koko elämä menee muiden suorittaman aivopesun poispesemiseen! Mutta tässä tietysti on karmisesti oma läksynsä...

Minulla henkisen vanhasieluisuuden kynnyskysymykseksi on kai noussut että saanks mää olla mää. Ja kyllä se ihan yhtäkyttyrää kulkee sen kanssa että antaa muidenkin olla mitä ovat. Parempina päivinäni miellän sen niin kirkkaasti että meidän jokaisen elämä ON meistä itsestämme kiinni, ei voi vedota siihen ja tähän ja syyttää ja syyllistää mitään tahoa. Monet tuntuvat viimeiseen asti hakevan turvaa ajatuksesta että on olemassa jotain "oikeaa" pahaa. Minusta tämä on outoa. Se on vain kiertämistä että menisi itseensä ja muuttaisi itsensä ja asenteensa. Sillä tämä elämä on tasan sellainen kuin on elämää kokevan yksilön asenne!

Huonompina päivinäni... Itken, vingun ja jäkätän.

***

Parempi minunkin olisi oppia rohkeasti kukkoilemaan (-69..) eikä aina olla häpeämässä itseäni kalamaisesti omissa nesteissään lilluen. Saati skorpionimaisesti (>Kuuni) heittäytyä joukahaismaiseksi ja jurnuttaa kaikenlaisesta myrkkyä syytäen. Mutta naiselle se kukkoilu on tosi vaikea jobi. Sanotaan että tiukan paikan tullen kukkokin munii, no ehkäpä kanakin oppii kiekumaan rohkeasti ja kuuluvasti.

Ganda kirjoitti:

>>Mutta Jeesus kyllä tarkoitti että jokainen joka tajuaa pyytää ja antaa anteeksi eli oivaltaa syyn ja seurauksen pääsee "taivaaseen" . Siksi esim. ryöväri ristillä pääsi "taivaaseen" eikä ollut kyse pyynnöistä ao. ihmiseltä henkilökohtaisesti. Useinhan se on mahdotonta kuten nyt ristillä roikkuessa tai kun toinen ei suostu kuuntelemaan. Eikä se asia ole kiinni siitä antaako toinen anteeksi vaan siitä onko itse valmis ymmärtämään, katumaan ja pyytämään eli onko OIVALTANUT ja se on MAHDOLLISTA mutta ei tietenkään yleistä. >Siis..niin saat taivaan valtakunnan sisääsi eli valaistumisen ja karmasi loppuu.

Kaiken tarkoituksenahan lienee kuten Jeesuksen opettamassa rukouksessa sanotaan..."tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niinkuin taivaassa."

Lue lisää

Hieno purkaus.Kaikki aikanaan . Q onkin laittanut oman foorumin pystyyn ja mielenkiinnolla sitä olen lukenut. Upeita ja ajatuksia herättäviä keskusteluja. Kunhan tässä saisi verbaliikan vain "hiottua" ettei turhia konflikteja aiheuta. Ei ole sinun "vika" Q.

WideBelief kirjoitti:

Hieno purkaus.Kaikki aikanaan . Q onkin laittanut oman foorumin pystyyn ja mielenkiinnolla sitä olen lukenut. Upeita ja ajatuksia herättäviä keskusteluja. Kunhan tässä saisi verbaliikan vain "hiottua" ettei turhia konflikteja aiheuta. Ei ole sinun "vika" Q.

Lue lisää

Väistämätöntähän tietysti on että joskus joku yksi yksittäinen sana jo pelkästään aiheuttaa jos vaikka mitä närää, kun ihmiset käyttävät sanoja hyvin eri tavoin.

Pitäisi melkein olla suppea sanakirja aina jokaisen nimimerkin yhteydessä, mistä tsekkailla että mitäs tuolle ihmiselle tarkoittikaan tämä, tuo, se... Mutta koska jokainen tietysti ajattelee että juuri hänen terminsä ovat niitä oikeita, niin noinkohan sitä sitten kukaan kumminkaan tosissaan ymmärtäisi toisia, eli vaivautuisi "kääntämään"...

-Q- kirjoitti:

Meniköhän tässä nyt vähän ihmiset sekaisin, kun minä lähinnä tuossa aiemmin pohdiskelin sitä yhtä toista tyyppiä *sieltä*, sitä jonka kanssa olen viimeaikoina katsomuksellisista seikoista kisaillut... Niin jotta häntä minä olen tässä kovin ihmetellyt, ja siihen ihmettelyyni sitten läppäisin päälle että kumma kun ei tämä "yhteinen ystävämme" minua niinkään enää saa hermostumaan. Nääs! Oikeastaanhan toki kummallakin on tämä perusasenne että ihmiset ovat pikku paskiaisia; toisella vain menee juttu niin että on olemassa harvoja ja valittuja, ja tämän toisen, mitä olen ihmetellyt, kanssa asia on niin että pitäisi alkaa ikäänkuin itseään ruoskimalla ruoskimaan.

Sitä minä en ymmärrä, kun olen menossa nimenomaan siihen suuntaan että ei tämä elämä ja maailma nyt niin hirveä paikka ole! Hän tuolla jo sanoo että maailma on ihan yhdentekevä paikka - toki se tavallaan onkin! - mutta ei se ole paha. Tämä gnostisismin ankeus on yllättänyt minut; minä kun aina niin naivisti uskoin että gnostisismi on jotenkin "hyvä homma". Ei taida olla...

>Joka porukassahan on tietysti näitä "oikeammassa" olevia, joiden kanssa tulee välillä pikku konfliktejakin. Onneksi niistä yleensä päästään yli. Hassua tässä on ehkä se, että se on yleensä nainen, joka sen motkottamisen aloittaa. Jos mies taas "motkottaa" jostain toiselle miehelle niin se on nopeasti sovittu ja ymmärretty, usein vielä huumorimielellä, ja koko juttu lähes saman tien unohdettu mutta naiset ne jaksaa, jaksaa ja jaksaa...

Tässähän se vitsi piileekin. Koska nainen jo peruslähtökohdaltaan on joko kasvatettu orjaksi, tai epäilee semmoinen kuitenkin olevansa (=huono itsetunto!!!), niin sitten tuota huumorintajutonta "jaksamista" riittää kun pitää vaan vääntää ja vääntää että ei jää sellainen olo että NYT MINUT JYRÄTTIIN. On se niin hemmetin vaikea saada sinne kaaliinsa semmoinen simppeli juttu että ne jotka eivät koskaan kaksintaisteluun lähdekään, ne eivät koskaan häviäkään!

On myös sanottu tuolta Jungin taholta että animuksensa riivaamat naiset ovat älyllisiä ja oikein riivattuna riidanhaluisia. Tämän minä yritän aina muistaa itse riivautuessani, mutta kun sitä pelkää että jos ei (muka) pärjää miesten kanssa väitellessä, niin sitten sitä on vain semmoinen idioottimainen kana ja nysväke. Kyllä ne on aika surkuhupaisia olleet nekin keissit oman mieheni kanssa, kun me olemme alkaneet väitellä, ja kumpikaan ei anna tuumaakaan periksi. Onhan se tietysti kumma että miksi nimenomaan minun pitäisi naisena olla jotenkin sopuisa, ja miksi minun pitäisi antaa periksi, jos ei mieskään anna?

Mutta jonkun on pakko pystyä relaamaan, tai tulee pahimmillaan vaikka ruumiita. Itseni pitäisi päästä pois siitä pelosta että minä suistun pahimpaan mahdollisen naisorjan rooliin jos en nyt tällä kertaa lähtisikään jankuttamaan kilpaa jonkun kanssa!

Toisaalta semmoinen on tavallaan ihan rehtiä että avoimesti antaa tulla tuutin täydeltä, ja sitten pohditaan asioita ja sovitaan ja kaikki on ok. En minä semmoistakaan jaksaisi että ei saa sanoa mitään koskaan vaikka kuinka meinaisi saada henkisen ähkyn jonkin ihmisen sanomisista. Oikeastaan hra Beo on juuri jonninmoisessa "räävittömyydessään", siinä ettei hän pidättele, ollut minulle vähän kuin raikas tuulahdus kaiken teennäisyyden ja pidättelyn keskellä. Ylilyöntejähän semmoisesta tietysti tulee, mutta mitäpä niistä.

Hah, ei sitä päivää ihan heti koita että minä osaan tukkia turpani jos joku puhuu minun katsantokannaltani niin pehmoisia että saan melkein allergiakohtauksen juttuja kuunnellessani. Tuntuu että petän muut ihmiset, jos en kommentoi mitenkään, tai aseta jonkinlaista kilpailevaa näkemystä framille niin että ihmisillä on vähän laajempi kirjo mistä valita. Ja käykö niin että minusta vuotaa ulos hätähuuto:

VALITKAA MINUT!

xD Mutta näin se on. Kyllä se oma näkemys ja oma ego kumminkin niin ratkirakas on...

***

Meillä isä mollasi ketä vaan (isän suusta 2-vuotiasta veljeäni koskien: "ei tuostakaan sitten mitään tullut") ja äiti mollasi itseään ja yleisellä elämänasenteellaan ihan ketä tahansa ja mitä tahansa... Onko ihme jos itsekin olen välillä aika nurjamielinen. Hemmetti kun koko elämä menee muiden suorittaman aivopesun poispesemiseen! Mutta tässä tietysti on karmisesti oma läksynsä...

Minulla henkisen vanhasieluisuuden kynnyskysymykseksi on kai noussut että saanks mää olla mää. Ja kyllä se ihan yhtäkyttyrää kulkee sen kanssa että antaa muidenkin olla mitä ovat. Parempina päivinäni miellän sen niin kirkkaasti että meidän jokaisen elämä ON meistä itsestämme kiinni, ei voi vedota siihen ja tähän ja syyttää ja syyllistää mitään tahoa. Monet tuntuvat viimeiseen asti hakevan turvaa ajatuksesta että on olemassa jotain "oikeaa" pahaa. Minusta tämä on outoa. Se on vain kiertämistä että menisi itseensä ja muuttaisi itsensä ja asenteensa. Sillä tämä elämä on tasan sellainen kuin on elämää kokevan yksilön asenne!

Huonompina päivinäni... Itken, vingun ja jäkätän.

***

Parempi minunkin olisi oppia rohkeasti kukkoilemaan (-69..) eikä aina olla häpeämässä itseäni kalamaisesti omissa nesteissään lilluen. Saati skorpionimaisesti (>Kuuni) heittäytyä joukahaismaiseksi ja jurnuttaa kaikenlaisesta myrkkyä syytäen. Mutta naiselle se kukkoilu on tosi vaikea jobi. Sanotaan että tiukan paikan tullen kukkokin munii, no ehkäpä kanakin oppii kiekumaan rohkeasti ja kuuluvasti.

Lue lisää

Kävikin edellisen kirjoittamisen jälkeen mielessäni, että tais mennä puurot ja vellit sekasin. Ajattelin, että Lordihan se taitaakin olla, eikä Beoska, jota tarkoitit. Lordin jutut luen vaan nopeasti läpi, enkä kyllä ole niistä pahemmin kostunut. Mielestäni Lordi on se varsinainen Hannu Hanhi, paremminkin kuin Beo. Varsinainen "tuhlaajapoika", joka on elänyt "ideaalisen" elämän henkistä kasvua ajatellen. Nuorena urheilullinen kaveri, jolle viinaa ja naisia riitti ja nyt sitten "vanha ja viisas" jolla on nuori kaunis vaimo ja elämä mallillaan tai ainakin sen kuvan olen hänestä saanut. Kelpais tollanen elämä mullekkin! ;-)

Onhan se kun saa kaikki himonsa täällä kunnolla tyydytetyksi varmaan ihan opettavaista sekin. Tietääpähän sitten, että ei sekään ole kaikki kaikessa. Kyllähän sitä itsekkin tietää tämän vaikka ei ole maallisissa "iloitteluissa" tässä inkarnaatiossaan pahemmin ryvettynytkään.

Kyllä tääkin elämä ihan elämältä maistuu, ei valiteta!

Itse kun olen niitä joihin dualismi ei oikein iske, niin kaikki sellainen menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vai pitäskö tässä tapauksessa puhua toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Dualismi sopii kyllä kaiken maailman satuihin pitämään ne jänskinä ja mielenkiintoisina, mutta tosi elämään ei sitten ollenkaan. Tosi elämän dualismi johtaa vaan maanpäällisiin helvetteihin.

Meidät miehethän opetetaan kilpailemaan keskenämme, lähinnä urheilemalla, mistä voi johtua tämä kumma juttu naisten ja miesten välillä. Miehet kasvavat voittamisen ja häviämisen maailmassa ja joutuvat jo penskana usein kohtaamaan sen tosiasian, että ei vaan pärjää, perskules! Siinä vaiheessa ehtii kuitenkin vielä kääntämään kelkkansa johonkin muuhun kehittävään puuhaan. Naisilla tämä sama tulee ehkä sitten ulkonäön kautta esiin mutta jotenkin pelin "säännöt" tulevat paremmin pojille täällä selviksi kuin naisille. Pojat voi relata, että ei tullu musta sitten urheilusankaria mutta entäs sitten!

Luuserithan on aina yleensä poikapuolisia ihmisiä, kuten ovat nörtitkin. Pojat niputetaan jo aikasessa vaiheessa kaikenmaailman lokeroihin ominaisuuksiensa perusteella kun tytöt on lähinnä vaan kauniita tai sitten ei. Elokuvissakin miehet voi olla yhtä hyvin urheilijasankareita tai nörttejä mutta "sankareita" yhtä kaikki, kun taas sankaritar on aina se sama hyvännäkönen tytsy, jossa ei ole mitään muuta erityistä kuin se, että on hiton hyvännäkönen.

Miehellä on siis paljon enemmän valinnanvaraa olla "menestyjä", kun naisen täytyy olla ennenkaikkea hyvännäkönen ja kiltti. Tässä yksi syy miksi koen niin hyväksi olla mies.

Tällänen "teoria" tuli vaan tässä mieleeni. Kaipais vähän lisää kyllä kehittelyä mutta ajatus kai meni perille. ;-)

Oma periaatteeni on se, että naisen pitääkin antaa välillä "riivautua" jos nainen vaan kokee sen tarpeelliseksi. Minähän en siitä provosoidu vaan otan vaikka iskut vastaan antamatta takaisin. Kyllä miehen nyt naisen iskut pitää ainakin pystyä kestämään! Heh!

Näin välttyy "ruumiilta" ja saa vielä "moraalisen" yliotteen! Oon mä sitten kiero! ;-)

Vanhat "soturisielut" onkin aika moisia "kettuja"/"ketkuja". Strategiat ja taktiikat on mukana perheriidoissakin. ;-)

Hyvin on muuten "taktiikat" toiminutkin. Koskaan ei ole jäänyt eukolle paha mieli ja minähän oon aina poistunut "kehästä" voittajana!

Beo antaakin usein tulla "tuutin" täydeltä. Me ollaan vielä sitä sukupolvea jolloin pojat sai olla poikia ja leikkiä sotaleikkejä. Ei meidän tarttenut "pidätellä". Nykyjään "kukkahattutädit" vaanii kaikkialla, etteivät vaan pojat leiki missään inkkareita ja länkkäreitä. Ei perhana! Mä meen kohta ainakin vetäseen "sotamaalit" naamalleni! ;-)

Naisillahan onkin naama "sotamaalissa" ja jos ei ole niin silloinhan sitten laiminlyö ulkoista olemustaan!

Kyllä mä näkisin, että Suomessa ollaan menty kuitenkin hurjasti tässä eteenpäin, että nainenkin voi relata ja antaa vaikka pierunkin paukkua. Ehkä tässä on tullut vähän liioiteltuakkin, kun naiset ovat muka vaan samanlaisia "orjattaria" kaikki tyynni. Ei hitto, on täällä aika paljon "valtiattariakin"!

Tuli mieleen se hevibändi Teräsbetoni, mikä laulaa jotain "Orjatar kuule käskyni ja tiedä paikkasi . Orjatar toteuta tahtoni , niin saat palkinnon : Jumalaisen nautinninon"

Hevihän on ollu meitsille aina rakasta, koska koko touhu vedetään niin överiksi ja osataan relata. Mä nyt oon tosin vanhemman hevin ystävä mutta kyllä tollanen Teräsbetoni vetää kornin hyvin nykypäivänäkin "homman".

>>Hemmetti kun koko elämä menee muiden suorittaman aivopesun poispesemiseen! Mutta tässä tietysti on karmisesti oma läksynsä... >Minulla henkisen vanhasieluisuuden kynnyskysymykseksi on kai noussut että saanks mää olla mää. Ja kyllä se ihan yhtäkyttyrää kulkee sen kanssa että antaa muidenkin olla mitä ovat. Parempina päivinäni miellän sen niin kirkkaasti että meidän jokaisen elämä ON meistä itsestämme kiinni, ei voi vedota siihen ja tähän ja syyttää ja syyllistää mitään tahoa. Monet tuntuvat viimeiseen asti hakevan turvaa ajatuksesta että on olemassa jotain "oikeaa" pahaa. Minusta tämä on outoa. Se on vain kiertämistä että menisi itseensä ja muuttaisi itsensä ja asenteensa. Sillä tämä elämä on tasan sellainen kuin on elämää kokevan yksilön asenne!>Parempi minunkin olisi oppia rohkeasti kukkoilemaan (-69..) eikä aina olla häpeämässä itseäni kalamaisesti omissa nesteissään lilluen. Saati skorpionimaisesti (>Kuuni) heittäytyä joukahaismaiseksi ja jurnuttaa kaikenlaisesta myrkkyä syytäen. Mutta naiselle se kukkoilu on tosi vaikea jobi. Sanotaan että tiukan paikan tullen kukkokin munii, no ehkäpä kanakin oppii kiekumaan rohkeasti ja kuuluvasti.

-Q- kirjoitti:

Väistämätöntähän tietysti on että joskus joku yksi yksittäinen sana jo pelkästään aiheuttaa jos vaikka mitä närää, kun ihmiset käyttävät sanoja hyvin eri tavoin.

Pitäisi melkein olla suppea sanakirja aina jokaisen nimimerkin yhteydessä, mistä tsekkailla että mitäs tuolle ihmiselle tarkoittikaan tämä, tuo, se... Mutta koska jokainen tietysti ajattelee että juuri hänen terminsä ovat niitä oikeita, niin noinkohan sitä sitten kukaan kumminkaan tosissaan ymmärtäisi toisia, eli vaivautuisi "kääntämään"...

Lue lisää

Sanat ovat sanoja ja tunteet ovat tunteita. En sinua persoonatasolla tunne taikka ole tavannut mutta hienon foorumin "satuit" pystyttämään. Älä hätäile sen kanssa vaikka välillä tuntuukin että dialogit jauhavat "samaa rataa" :-) Ja pidä vaan taukoa välillä jos siltä tuntuu. Olen muistanuta paljon itsestäni etenkin sinun, Gandan, Lordin ja Priestin tarinoista,ottamatta kantaa B:n vetoihin. :-) Kiitos siitä.

-Q- kirjoitti:

Väistämätöntähän tietysti on että joskus joku yksi yksittäinen sana jo pelkästään aiheuttaa jos vaikka mitä närää, kun ihmiset käyttävät sanoja hyvin eri tavoin.

Pitäisi melkein olla suppea sanakirja aina jokaisen nimimerkin yhteydessä, mistä tsekkailla että mitäs tuolle ihmiselle tarkoittikaan tämä, tuo, se... Mutta koska jokainen tietysti ajattelee että juuri hänen terminsä ovat niitä oikeita, niin noinkohan sitä sitten kukaan kumminkaan tosissaan ymmärtäisi toisia, eli vaivautuisi "kääntämään"...

Lue lisää

Sellaisen sanakirjan kun joku osaisi värkätä niin eipä olisi ymmärryksessä hätäpäivää :-D

-Q- kirjoitti:

Väistämätöntähän tietysti on että joskus joku yksi yksittäinen sana jo pelkästään aiheuttaa jos vaikka mitä närää, kun ihmiset käyttävät sanoja hyvin eri tavoin.

Pitäisi melkein olla suppea sanakirja aina jokaisen nimimerkin yhteydessä, mistä tsekkailla että mitäs tuolle ihmiselle tarkoittikaan tämä, tuo, se... Mutta koska jokainen tietysti ajattelee että juuri hänen terminsä ovat niitä oikeita, niin noinkohan sitä sitten kukaan kumminkaan tosissaan ymmärtäisi toisia, eli vaivautuisi "kääntämään"...

Lue lisää

Miksi viaton oli suluissa? Luuletko minua joksikin toiseksi? Itse olen se kuka olen mutta viatonta minusta ei saa. Sätissä nimimerkilläni on pelleilty koska en ole rekannut ja minua ei vähempää voisi kiinnostaa se. Naiivius on vain lapsellinen tapa määritellä vanhuus :-)

WideBelief kirjoitti:

Miksi viaton oli suluissa? Luuletko minua joksikin toiseksi? Itse olen se kuka olen mutta viatonta minusta ei saa. Sätissä nimimerkilläni on pelleilty koska en ole rekannut ja minua ei vähempää voisi kiinnostaa se. Naiivius on vain lapsellinen tapa määritellä vanhuus :-)

Lue lisää

>Kunhan tässä saisi verbaliikan vain "hiottua" ettei turhia konflikteja aiheuta. Ei ole sinun "vika" Q.

Tuota vain kommentoin. Eli että tulin vastuuvapautetuksi.

Olemme tosiaan toisinaan olleet chatissa yhtäaikaa. Minulle on jäänyt sellainen vaikutelma että eniten inhoat ihmisissä sellaista saippuanliukkautta, etteivät ota kantaa mihinkään? Korjaa jos olen väärässä.

Itseäni arastuttaa tuon tuostakin, pelkuri kun olen, sanoa asioita kovin pontevasti. Ainahan niistä joku hermostuu. Mutta väistämättä kumminkin sitten sanon suuni puhtaaksi, sillä semmoiseen vereni minua vetää. Puhumiseen, niin että kieli irtoaa (tai tässä tapauksessa tietysti sormet). Ehkäpä ei suotta kannata edes yrittää arvottaa onko se hyvää vai huonoa toimintaa minun puoleltani, se puhuminen. Tiedän että välillä saan ihailijoita ja välillä vihailijoita, ehkäpä minun pitäisi vain voittaa pelkurin luontoni ja suhtautua suvereenisti koko juttuun: kaikkia ei voi miellyttää, joten jäljelle jää vain mahdollisuus olla rehellisesti oma itsensä. Mitä SE sitten onkaan.

Ganda kirjoitti:

Kävikin edellisen kirjoittamisen jälkeen mielessäni, että tais mennä puurot ja vellit sekasin. Ajattelin, että Lordihan se taitaakin olla, eikä Beoska, jota tarkoitit. Lordin jutut luen vaan nopeasti läpi, enkä kyllä ole niistä pahemmin kostunut. Mielestäni Lordi on se varsinainen Hannu Hanhi, paremminkin kuin Beo. Varsinainen "tuhlaajapoika", joka on elänyt "ideaalisen" elämän henkistä kasvua ajatellen. Nuorena urheilullinen kaveri, jolle viinaa ja naisia riitti ja nyt sitten "vanha ja viisas" jolla on nuori kaunis vaimo ja elämä mallillaan tai ainakin sen kuvan olen hänestä saanut. Kelpais tollanen elämä mullekkin! ;-)

Onhan se kun saa kaikki himonsa täällä kunnolla tyydytetyksi varmaan ihan opettavaista sekin. Tietääpähän sitten, että ei sekään ole kaikki kaikessa. Kyllähän sitä itsekkin tietää tämän vaikka ei ole maallisissa "iloitteluissa" tässä inkarnaatiossaan pahemmin ryvettynytkään.

Kyllä tääkin elämä ihan elämältä maistuu, ei valiteta!

Itse kun olen niitä joihin dualismi ei oikein iske, niin kaikki sellainen menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vai pitäskö tässä tapauksessa puhua toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Dualismi sopii kyllä kaiken maailman satuihin pitämään ne jänskinä ja mielenkiintoisina, mutta tosi elämään ei sitten ollenkaan. Tosi elämän dualismi johtaa vaan maanpäällisiin helvetteihin.

Meidät miehethän opetetaan kilpailemaan keskenämme, lähinnä urheilemalla, mistä voi johtua tämä kumma juttu naisten ja miesten välillä. Miehet kasvavat voittamisen ja häviämisen maailmassa ja joutuvat jo penskana usein kohtaamaan sen tosiasian, että ei vaan pärjää, perskules! Siinä vaiheessa ehtii kuitenkin vielä kääntämään kelkkansa johonkin muuhun kehittävään puuhaan. Naisilla tämä sama tulee ehkä sitten ulkonäön kautta esiin mutta jotenkin pelin "säännöt" tulevat paremmin pojille täällä selviksi kuin naisille. Pojat voi relata, että ei tullu musta sitten urheilusankaria mutta entäs sitten!

Luuserithan on aina yleensä poikapuolisia ihmisiä, kuten ovat nörtitkin. Pojat niputetaan jo aikasessa vaiheessa kaikenmaailman lokeroihin ominaisuuksiensa perusteella kun tytöt on lähinnä vaan kauniita tai sitten ei. Elokuvissakin miehet voi olla yhtä hyvin urheilijasankareita tai nörttejä mutta "sankareita" yhtä kaikki, kun taas sankaritar on aina se sama hyvännäkönen tytsy, jossa ei ole mitään muuta erityistä kuin se, että on hiton hyvännäkönen.

Miehellä on siis paljon enemmän valinnanvaraa olla "menestyjä", kun naisen täytyy olla ennenkaikkea hyvännäkönen ja kiltti. Tässä yksi syy miksi koen niin hyväksi olla mies.

Tällänen "teoria" tuli vaan tässä mieleeni. Kaipais vähän lisää kyllä kehittelyä mutta ajatus kai meni perille. ;-)

Oma periaatteeni on se, että naisen pitääkin antaa välillä "riivautua" jos nainen vaan kokee sen tarpeelliseksi. Minähän en siitä provosoidu vaan otan vaikka iskut vastaan antamatta takaisin. Kyllä miehen nyt naisen iskut pitää ainakin pystyä kestämään! Heh!

Näin välttyy "ruumiilta" ja saa vielä "moraalisen" yliotteen! Oon mä sitten kiero! ;-)

Vanhat "soturisielut" onkin aika moisia "kettuja"/"ketkuja". Strategiat ja taktiikat on mukana perheriidoissakin. ;-)

Hyvin on muuten "taktiikat" toiminutkin. Koskaan ei ole jäänyt eukolle paha mieli ja minähän oon aina poistunut "kehästä" voittajana!

Beo antaakin usein tulla "tuutin" täydeltä. Me ollaan vielä sitä sukupolvea jolloin pojat sai olla poikia ja leikkiä sotaleikkejä. Ei meidän tarttenut "pidätellä". Nykyjään "kukkahattutädit" vaanii kaikkialla, etteivät vaan pojat leiki missään inkkareita ja länkkäreitä. Ei perhana! Mä meen kohta ainakin vetäseen "sotamaalit" naamalleni! ;-)

Naisillahan onkin naama "sotamaalissa" ja jos ei ole niin silloinhan sitten laiminlyö ulkoista olemustaan!

Kyllä mä näkisin, että Suomessa ollaan menty kuitenkin hurjasti tässä eteenpäin, että nainenkin voi relata ja antaa vaikka pierunkin paukkua. Ehkä tässä on tullut vähän liioiteltuakkin, kun naiset ovat muka vaan samanlaisia "orjattaria" kaikki tyynni. Ei hitto, on täällä aika paljon "valtiattariakin"!

Tuli mieleen se hevibändi Teräsbetoni, mikä laulaa jotain "Orjatar kuule käskyni ja tiedä paikkasi . Orjatar toteuta tahtoni , niin saat palkinnon : Jumalaisen nautinninon"

Hevihän on ollu meitsille aina rakasta, koska koko touhu vedetään niin överiksi ja osataan relata. Mä nyt oon tosin vanhemman hevin ystävä mutta kyllä tollanen Teräsbetoni vetää kornin hyvin nykypäivänäkin "homman".

>>Hemmetti kun koko elämä menee muiden suorittaman aivopesun poispesemiseen! Mutta tässä tietysti on karmisesti oma läksynsä... >Minulla henkisen vanhasieluisuuden kynnyskysymykseksi on kai noussut että saanks mää olla mää. Ja kyllä se ihan yhtäkyttyrää kulkee sen kanssa että antaa muidenkin olla mitä ovat. Parempina päivinäni miellän sen niin kirkkaasti että meidän jokaisen elämä ON meistä itsestämme kiinni, ei voi vedota siihen ja tähän ja syyttää ja syyllistää mitään tahoa. Monet tuntuvat viimeiseen asti hakevan turvaa ajatuksesta että on olemassa jotain "oikeaa" pahaa. Minusta tämä on outoa. Se on vain kiertämistä että menisi itseensä ja muuttaisi itsensä ja asenteensa. Sillä tämä elämä on tasan sellainen kuin on elämää kokevan yksilön asenne!>Parempi minunkin olisi oppia rohkeasti kukkoilemaan (-69..) eikä aina olla häpeämässä itseäni kalamaisesti omissa nesteissään lilluen. Saati skorpionimaisesti (>Kuuni) heittäytyä joukahaismaiseksi ja jurnuttaa kaikenlaisesta myrkkyä syytäen. Mutta naiselle se kukkoilu on tosi vaikea jobi. Sanotaan että tiukan paikan tullen kukkokin munii, no ehkäpä kanakin oppii kiekumaan rohkeasti ja kuuluvasti.

Lue lisää

>Itse kun olen niitä joihin dualismi ei oikein iske, niin kaikki sellainen menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vai pitäskö tässä tapauksessa puhua toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Dualismi sopii kyllä kaiken maailman satuihin pitämään ne jänskinä ja mielenkiintoisina, mutta tosi elämään ei sitten ollenkaan. Tosi elämän dualismi johtaa vaan maanpäällisiin helvetteihin.

Sepä se! Kun minäkin pystyisin olemaan välittämättä muiden ankeahkoista näkemyksistä... Mutta tulee se saarnaamisvimma aina esiin. Kai se on kurja oppaan luonto, mene tiedä... :P Mutta todellakin: mikseivät ihmiset näe että heidän elämänsä on pitkälti kiinni heidän omasta elämään kohdistuvasta asenteestaan?

Ikävästi vaikuttaa usein siltä että nimenomaan miehet syyllistävät kaiken itsensä ulkopuolisen siitä että heillä on paha olla. Olen sen stoorin nähnyt ja kuullut NIIN monta kertaa, että minuun ei vaan jaksa enää upota se "maailman pahuus"! Ei vaikka itse kuinka välillä harmistuisin ihmisten veemäisyyksistä. Minun tulevat ja menevät tunteeni eivät ole mikään absolut totuus, tunteet ne on vaan tunteita. Olisihan se kiva jos sekin olisi vain tunne että miehet ovat helpommin kielteisesti elämään suhtautuvia. Mutta mistä naisten vähättely ja alaspainaminen sitten olisi saanut alkunsa muusta kuin siitä että miehet joskus projisoivat oman pahan olonsa lähimmäisiinsä, luontoon, naisiin jotka synnyttävät ja siten saavat KUOLEMANKIN aikaiseksi...?

Lohdullista että miesten joukosta kumminkin löytyy ihan viksuja ihmisiä. Sinä Ganda, ja toisinaan jopa omakin mieheni. Äh, sanotaan sittenkin että useimmiten oma mieheni, vaikka hänessäkin on paljon semmoista ihmis- ja maailmavihaa että voi voi...

Mutta kun nyt tässä näitä sukupuolia tongitaan... Se on aivan totta että naiselta odotetetaan että hän vain "on" ja on kiltisti ja kivasti ja nätti. Se on äärimmäisen ärsyttävää semmoisesta naisesta joka haluaa olla "oman elämänsä sankari", subjekti, joku joka tekee ja saa aikaan saavutuksia! Silmäilin kerran jotain SciFi-kirjaa jossa muistaakseni eräs Maan rinnakkaismaailma oli menettänyt kaikki miehet. Jäljellä oli vain naisia ja he saivat lapsia jollain ihme menetelmällä. Tästä ulottuvuudesta siirtyi nainen meidän Maahamme, ja häneltä kysyttiin että mistä te naiset (muka) siellä kilpailette kun ei siellä ole miehiä kilpailemassa. (Jotain tämmöistä.) Nainen vastasi että ihan samoista asioista me kilpaillaan; itseasiassa siellä käydään kaksintaisteluita niiden naisten välillä jotka molemmat rakastavat samaa naista ja haluavat tämän itselleen.

Uskon että on olemassa yleisinhimillisiä tunteita ja tarpeita jotka meitä kaikkia pyörittävät, mutta sen mukaan sitten tietysti tulee jotain erityispainotusta että onko kehossa mitä hormonia enempi.

Itse olen naisena kai aika luuseritilaan päätynyt, kun en minä edes meikkaa... Kun olin nuori, ei ollut ketään sitä opettamassa, ja tässäkin asiassa minulle jäi niin huono itsetunto että epäilin että en vaan osaa. Ja se vauhtiviiva mikä pitäisi piirtää siihen yläluomen reunaan, se ei vaan onnistu kertakaikkiaan. Kyllä tiedän että tuo nousu-Leijonaiseni tykkäisi varmasti vähän edustavammasta akasta, mutta kun ei me missään edes käydä... Lempparihabitukseni on kyllä ennemmin kai persoonallinen tai jopa boheemi, kuin mikään ladylike ja tyylikäs. Olen jopa joskus yrittänyt suunnitella vaatteita itse, mutta kun ei tuota kädentaitoa ihan sillälailla ole...

Kalanainen voi varmasti olla välillä vähän masentavaa seuraa, jos hän tyypilliseen tapaansa jää muhimaan omassa "mitättömyydessään". Pärjätäkseen leijonamiehen kanssa kalanaisen pitäisi aina tsempata ja nakata menemään kaikenlainen itsensä vähättely, ja muidenkin vähättely. Myrkkykielisyyttä Leijonat eivät siedä. Jolleivat sitten ole tottuneet Skorpioneihin... :P

>Niin, missähän säkin olisit jos kaikki olis ollu toisin? Olisko elämä ihanampaa tai mitä se olis? Elämä vaihtaa suuntaa hyvinkin pienistä tapahtumista. Muutama sekunti riittää muuttamaan koko elämän suunnan aivan toiseksi. Itselläni on ollut suurena voimavarana juuri tämä karmaan uskomiseni. Tässä elämässäni niitän vain sitä mitä edellisissä kylvin. Siinä kaikki!

Ja niin tekevät kaikki muutkin täällä!

Minusta se on vaan pelkästään YLEVÄÄ!<

Amen, brother! Ei tuota enää tarvitse sen kummemmin tuosta jatkaakaan. Tai no: meikäläiskä ei ole koskaan ollut kaunis, ja nyt sekin vähä mitä on ollut, on rapistumassa pois. Ihmiset ovat mitä ovat, aina on jotain hässäkkää ja närää... Mailmaa menee joidenkin mielestä helvettiin. MUTTA SILTI! Silti juuri tässä ja nyt voi olla EKSTAASI, kunhan vain jättää itsensä ja muiden pelottelun.

-Q- kirjoitti:

>Itse kun olen niitä joihin dualismi ei oikein iske, niin kaikki sellainen menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vai pitäskö tässä tapauksessa puhua toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Dualismi sopii kyllä kaiken maailman satuihin pitämään ne jänskinä ja mielenkiintoisina, mutta tosi elämään ei sitten ollenkaan. Tosi elämän dualismi johtaa vaan maanpäällisiin helvetteihin.

Sepä se! Kun minäkin pystyisin olemaan välittämättä muiden ankeahkoista näkemyksistä... Mutta tulee se saarnaamisvimma aina esiin. Kai se on kurja oppaan luonto, mene tiedä... :P Mutta todellakin: mikseivät ihmiset näe että heidän elämänsä on pitkälti kiinni heidän omasta elämään kohdistuvasta asenteestaan?

Ikävästi vaikuttaa usein siltä että nimenomaan miehet syyllistävät kaiken itsensä ulkopuolisen siitä että heillä on paha olla. Olen sen stoorin nähnyt ja kuullut NIIN monta kertaa, että minuun ei vaan jaksa enää upota se "maailman pahuus"! Ei vaikka itse kuinka välillä harmistuisin ihmisten veemäisyyksistä. Minun tulevat ja menevät tunteeni eivät ole mikään absolut totuus, tunteet ne on vaan tunteita. Olisihan se kiva jos sekin olisi vain tunne että miehet ovat helpommin kielteisesti elämään suhtautuvia. Mutta mistä naisten vähättely ja alaspainaminen sitten olisi saanut alkunsa muusta kuin siitä että miehet joskus projisoivat oman pahan olonsa lähimmäisiinsä, luontoon, naisiin jotka synnyttävät ja siten saavat KUOLEMANKIN aikaiseksi...?

Lohdullista että miesten joukosta kumminkin löytyy ihan viksuja ihmisiä. Sinä Ganda, ja toisinaan jopa omakin mieheni. Äh, sanotaan sittenkin että useimmiten oma mieheni, vaikka hänessäkin on paljon semmoista ihmis- ja maailmavihaa että voi voi...

Mutta kun nyt tässä näitä sukupuolia tongitaan... Se on aivan totta että naiselta odotetetaan että hän vain "on" ja on kiltisti ja kivasti ja nätti. Se on äärimmäisen ärsyttävää semmoisesta naisesta joka haluaa olla "oman elämänsä sankari", subjekti, joku joka tekee ja saa aikaan saavutuksia! Silmäilin kerran jotain SciFi-kirjaa jossa muistaakseni eräs Maan rinnakkaismaailma oli menettänyt kaikki miehet. Jäljellä oli vain naisia ja he saivat lapsia jollain ihme menetelmällä. Tästä ulottuvuudesta siirtyi nainen meidän Maahamme, ja häneltä kysyttiin että mistä te naiset (muka) siellä kilpailette kun ei siellä ole miehiä kilpailemassa. (Jotain tämmöistä.) Nainen vastasi että ihan samoista asioista me kilpaillaan; itseasiassa siellä käydään kaksintaisteluita niiden naisten välillä jotka molemmat rakastavat samaa naista ja haluavat tämän itselleen.

Uskon että on olemassa yleisinhimillisiä tunteita ja tarpeita jotka meitä kaikkia pyörittävät, mutta sen mukaan sitten tietysti tulee jotain erityispainotusta että onko kehossa mitä hormonia enempi.

Itse olen naisena kai aika luuseritilaan päätynyt, kun en minä edes meikkaa... Kun olin nuori, ei ollut ketään sitä opettamassa, ja tässäkin asiassa minulle jäi niin huono itsetunto että epäilin että en vaan osaa. Ja se vauhtiviiva mikä pitäisi piirtää siihen yläluomen reunaan, se ei vaan onnistu kertakaikkiaan. Kyllä tiedän että tuo nousu-Leijonaiseni tykkäisi varmasti vähän edustavammasta akasta, mutta kun ei me missään edes käydä... Lempparihabitukseni on kyllä ennemmin kai persoonallinen tai jopa boheemi, kuin mikään ladylike ja tyylikäs. Olen jopa joskus yrittänyt suunnitella vaatteita itse, mutta kun ei tuota kädentaitoa ihan sillälailla ole...

Kalanainen voi varmasti olla välillä vähän masentavaa seuraa, jos hän tyypilliseen tapaansa jää muhimaan omassa "mitättömyydessään". Pärjätäkseen leijonamiehen kanssa kalanaisen pitäisi aina tsempata ja nakata menemään kaikenlainen itsensä vähättely, ja muidenkin vähättely. Myrkkykielisyyttä Leijonat eivät siedä. Jolleivat sitten ole tottuneet Skorpioneihin... :P

>Niin, missähän säkin olisit jos kaikki olis ollu toisin? Olisko elämä ihanampaa tai mitä se olis? Elämä vaihtaa suuntaa hyvinkin pienistä tapahtumista. Muutama sekunti riittää muuttamaan koko elämän suunnan aivan toiseksi. Itselläni on ollut suurena voimavarana juuri tämä karmaan uskomiseni. Tässä elämässäni niitän vain sitä mitä edellisissä kylvin. Siinä kaikki!

Ja niin tekevät kaikki muutkin täällä!

Minusta se on vaan pelkästään YLEVÄÄ!<

Amen, brother! Ei tuota enää tarvitse sen kummemmin tuosta jatkaakaan. Tai no: meikäläiskä ei ole koskaan ollut kaunis, ja nyt sekin vähä mitä on ollut, on rapistumassa pois. Ihmiset ovat mitä ovat, aina on jotain hässäkkää ja närää... Mailmaa menee joidenkin mielestä helvettiin. MUTTA SILTI! Silti juuri tässä ja nyt voi olla EKSTAASI, kunhan vain jättää itsensä ja muiden pelottelun.

Lue lisää

>>Mutta todellakin: mikseivät ihmiset näe että heidän elämänsä on pitkälti kiinni heidän omasta elämään kohdistuvasta asenteestaan?>Lohdullista että miesten joukosta kumminkin löytyy ihan viksuja ihmisiä. Sinä Ganda, ja toisinaan jopa omakin mieheni. Äh, sanotaan sittenkin että useimmiten oma mieheni, vaikka hänessäkin on paljon semmoista ihmis- ja maailmavihaa että voi voi...>Uskon että on olemassa yleisinhimillisiä tunteita ja tarpeita jotka meitä kaikkia pyörittävät, mutta sen mukaan sitten tietysti tulee jotain erityispainotusta että onko kehossa mitä hormonia enempi.>Amen, brother! Ei tuota enää tarvitse sen kummemmin tuosta jatkaakaan. Tai no: meikäläiskä ei ole koskaan ollut kaunis, ja nyt sekin vähä mitä on ollut, on rapistumassa pois. Ihmiset ovat mitä ovat, aina on jotain hässäkkää ja närää... Mailmaa menee joidenkin mielestä helvettiin. MUTTA SILTI! Silti juuri tässä ja nyt voi olla EKSTAASI, kunhan vain jättää itsensä ja muiden pelottelun.

Ganda kirjoitti:

>>Mutta todellakin: mikseivät ihmiset näe että heidän elämänsä on pitkälti kiinni heidän omasta elämään kohdistuvasta asenteestaan?>Lohdullista että miesten joukosta kumminkin löytyy ihan viksuja ihmisiä. Sinä Ganda, ja toisinaan jopa omakin mieheni. Äh, sanotaan sittenkin että useimmiten oma mieheni, vaikka hänessäkin on paljon semmoista ihmis- ja maailmavihaa että voi voi...>Uskon että on olemassa yleisinhimillisiä tunteita ja tarpeita jotka meitä kaikkia pyörittävät, mutta sen mukaan sitten tietysti tulee jotain erityispainotusta että onko kehossa mitä hormonia enempi.>Amen, brother! Ei tuota enää tarvitse sen kummemmin tuosta jatkaakaan. Tai no: meikäläiskä ei ole koskaan ollut kaunis, ja nyt sekin vähä mitä on ollut, on rapistumassa pois. Ihmiset ovat mitä ovat, aina on jotain hässäkkää ja närää... Mailmaa menee joidenkin mielestä helvettiin. MUTTA SILTI! Silti juuri tässä ja nyt voi olla EKSTAASI, kunhan vain jättää itsensä ja muiden pelottelun.

Lue lisää

...niin sitä selättää jo ne aurinkomerkkinsä "perisynnitkin". Muuan satunnainen tuttavuus joka oli Härkä, oli tavannut vetää viinaa siihen pisteeseen että näki jo pikku-ukkoja. Hän kumminkin lopetti sen viinan kanssa lotraamisen, ja sen jälkeen hän näki auroja ja irtoili kehostaan. Noh, jonkun mielestä nekin voi olla harhoja. Mutta pääasia onkin se asenne mikä hänelle kehittyi, ja se tuntui olevan ihan mukiinmenevä (ups...) Siis että hänellä ei kanssa ollut enää mitään erikoisempaa traumaa tässä maailmassa olemisesta, mitä nyt tietysti oli jossain määrin luonnon puolesta mielellään puhumassa. Mutta ei vaahtoamassa. Härkä saattaisi olla aika pahakin diktaattori (>Hitler, Stalin muistaakseni, olikohan Maokin Härkä...?) mutta ei hän vaan.

Täytyy siis olla niin että kun tarpeeksi vanhenee ja viisastuu, niin pääsee yli vaikka mistä.

Itse vielä rämmin ja toikkaroin tässä huonon itsetuntoni suossa. Ja voihan se olla että olen nyt sitten näkevinäni muissakin ihmisissä jotain samaa kamaa, mitä lie itseinhoa. Ehkäpä omanlaisen "uskoontulemisen/kääntymisen" innolla haluan levittää evankeliumia ihmisille siitä että vaikka elämä olisikin silkkaa skeidaa, niin ei sen tarvitse olla sitä siellä korvien välissä. Mitä syyttä suotta vihata itseään niin kovin (se väistämättä johtaa muiden vihaamiseen). En minä ole koskaan päässyt siitä yli että pahastun muiden sanomisista ja tekemisistä, mutta minulla on pikkuinen aavistus että jos minä ihan todella alan niin rakastaa itseäni etten välitä enää muotopuolisuuksistani, en kyttää en kyylää ja kiusaa itseäni, niin ihan itsestään saattaa se muihinkin ihmisiin automaattisesti reagoiminen lopahtaa.

Helposti moni osaa ajatella vain narsistista itserakkautta (jota itsekin toki viljelen kun en vielä paremmastakaan käytännössä tiedä), mutta mitähän se mahtaisi olla semmoinen tosi armahtava ja laupea rakkaus itseään kohtaan, jossa ei enää syyllistäisi ja syyttäisi etc. Semmoinen lupsakkuus ei tasan taatusti pakota ihmistä kiekumaan kilpaa kenenkään kanssa, eikä mikään ole omalta itseltä pois, ei edes se että joku HERRANJESTAS ajattelee eri tavoin kuin itse ajattelee.

Kaikki eivät toki tietenkään miellä sitä että muiden vihaaminen sikisisi oman itsensä vihaamisesta. Se voi olla niin syvälle tiedostamattomaan painetta se sisäinen itseinho, epätoivo, pelko torjutuksi tulemisesta, ja mitä näitä pelkoja ja "vakuuttuneisuuksia" sitten onkaan. Herää jopa epäilys että mitä enemmän ihminen on "täynnä omaa itseään", sitä ontommaksi hän salaa syvällä sisällään itsensä tuntee. Pahimmillaan muut ihmiset pitää nujertaa, etteivät nämä tule ja revi kuorta auki, ja näytä että tyhjää siellä sisälläsi vain oli.

Castanedan jossain kirjassa muistaakseni runoiltiin että hittojakos tässä ahdistumaan kun pahin mahdollinen on jo tapahtunut: olemme kuolevaisia. Ehkäpä tuon asenteen voisi siirtää tähän itsetuntodilemmaankin täten, että mitä suotta pelätä ettei olekaan yhtään mitään, koska EI OLE YHTÄÄN MITÄÄN ja se ei siitä miksikään muutu vaikka tasajalkaa pomppisi. Tyhjän väärttejä oomme kaikki tyynni, ja se ei ole kielteistä eikä myönteistä, se vaan on.

Useimpien elämä menee siinä että yritetään ponnistella kuolemattomuuden eteen. Luullaan että jos on tarpeeksi rahaa ja roinaa tai 12 kakaraa, niin johan on jatkuvuus taattu. Tai että tehdään kirja. Tai mennään sotimaan ja nujerretaan kokonainen kansakunta. Johan on sitten saatu "nimeä" ja kuolemattomuus.

Sivumennen sanoen aika harmillista että kaikenlaisista killereistä tulee "sankareita" joita muistelemme ja joiden tekoja paukutetaan lapsostenkin pikku päihin jo koulussa, vain sen takia että joku oli suuri sotapäällikkö. Onhan se tietysti varmaan hieno saavutus laittaa vaikka henkensä muiden edestä (>soturi), mutta että ottaa muilta nirrin pois vain omaksi edukseen ja "nimeä" saadakseen... Huh.

Mitä täällä hyödyttää mitään riehua, ei se säily kuitenkaan. Ja sitten jos astuu sille henkiselle portaalle että nytpä turvaankin johonkin katsomukseen, niin yhtä hyödytöntä mekastusta sekin useimmiten on. Omasta katsomuksesta tulee jonkinlainen kallisarvoinen "esine" jota puunataan ja puleerataan ja kiillotetaan, ja puolustetaan muita vastaan.

Onkohan koko himpskatin ihmiselämä vain pelkkää esineellistämistä alusta loppuun...

Tai sitten minä vain päädyn tämmöisiin aatoksiin, kun olen itse aika omistava ihminen; kauhea kammotus jos joku rikkoo jonkun omistamani esineen; tai puhuu puppua jostain tiedosta jonka olen päähäni tallentanut. Tuppaavat nuo abstraktit ideatkin välillä minulle olemaan semmoisia arvoesineitä jotka ovat nätissä rivissä päässäni, ja jotka välillä otetaan sieltä sitten esille ja ihastellaan niitä. :P

Mutta silti. Vaikka kaikki onkin hyödytöntä, niin ei se estä nautiskelemasta estottomasti kaikesta eteentulevasta. Aika rumaa minusta julistaa että maailma on pasko ja luontokin yhdentekevä. Se on vähän kuin räkäisisi Henkeä päin "naamaa", nyrpistelyä että tietää muka itse paremmin mikä olisi todella "hyvää", ja Hengestä emanoitunut ei mukamas sitten ole. Miten voi muka hyvä muuttua täydelliseksi vastakohdakseen eli pahaksi vain sen takia että matsku vain värähtelee hieman raskaammalla taajuudella, eli konkretisoituu materiaksi? En uso että voi. Neutraali pysyy neutraalina, ja meidän kaikkien erilaiset kokemukset johtuvat siitä että materian tasolla on näennäinen erillisyys ja moninaisuus, ja nämä kaikki monet yksiköt keskenään toisiinsa reagoidessaan kokevat hyvän ja pahan leikkiä / tanssia / roolijaon /harhaa.

-Q- kirjoitti:

...niin sitä selättää jo ne aurinkomerkkinsä "perisynnitkin". Muuan satunnainen tuttavuus joka oli Härkä, oli tavannut vetää viinaa siihen pisteeseen että näki jo pikku-ukkoja. Hän kumminkin lopetti sen viinan kanssa lotraamisen, ja sen jälkeen hän näki auroja ja irtoili kehostaan. Noh, jonkun mielestä nekin voi olla harhoja. Mutta pääasia onkin se asenne mikä hänelle kehittyi, ja se tuntui olevan ihan mukiinmenevä (ups...) Siis että hänellä ei kanssa ollut enää mitään erikoisempaa traumaa tässä maailmassa olemisesta, mitä nyt tietysti oli jossain määrin luonnon puolesta mielellään puhumassa. Mutta ei vaahtoamassa. Härkä saattaisi olla aika pahakin diktaattori (>Hitler, Stalin muistaakseni, olikohan Maokin Härkä...?) mutta ei hän vaan.

Täytyy siis olla niin että kun tarpeeksi vanhenee ja viisastuu, niin pääsee yli vaikka mistä.

Itse vielä rämmin ja toikkaroin tässä huonon itsetuntoni suossa. Ja voihan se olla että olen nyt sitten näkevinäni muissakin ihmisissä jotain samaa kamaa, mitä lie itseinhoa. Ehkäpä omanlaisen "uskoontulemisen/kääntymisen" innolla haluan levittää evankeliumia ihmisille siitä että vaikka elämä olisikin silkkaa skeidaa, niin ei sen tarvitse olla sitä siellä korvien välissä. Mitä syyttä suotta vihata itseään niin kovin (se väistämättä johtaa muiden vihaamiseen). En minä ole koskaan päässyt siitä yli että pahastun muiden sanomisista ja tekemisistä, mutta minulla on pikkuinen aavistus että jos minä ihan todella alan niin rakastaa itseäni etten välitä enää muotopuolisuuksistani, en kyttää en kyylää ja kiusaa itseäni, niin ihan itsestään saattaa se muihinkin ihmisiin automaattisesti reagoiminen lopahtaa.

Helposti moni osaa ajatella vain narsistista itserakkautta (jota itsekin toki viljelen kun en vielä paremmastakaan käytännössä tiedä), mutta mitähän se mahtaisi olla semmoinen tosi armahtava ja laupea rakkaus itseään kohtaan, jossa ei enää syyllistäisi ja syyttäisi etc. Semmoinen lupsakkuus ei tasan taatusti pakota ihmistä kiekumaan kilpaa kenenkään kanssa, eikä mikään ole omalta itseltä pois, ei edes se että joku HERRANJESTAS ajattelee eri tavoin kuin itse ajattelee.

Kaikki eivät toki tietenkään miellä sitä että muiden vihaaminen sikisisi oman itsensä vihaamisesta. Se voi olla niin syvälle tiedostamattomaan painetta se sisäinen itseinho, epätoivo, pelko torjutuksi tulemisesta, ja mitä näitä pelkoja ja "vakuuttuneisuuksia" sitten onkaan. Herää jopa epäilys että mitä enemmän ihminen on "täynnä omaa itseään", sitä ontommaksi hän salaa syvällä sisällään itsensä tuntee. Pahimmillaan muut ihmiset pitää nujertaa, etteivät nämä tule ja revi kuorta auki, ja näytä että tyhjää siellä sisälläsi vain oli.

Castanedan jossain kirjassa muistaakseni runoiltiin että hittojakos tässä ahdistumaan kun pahin mahdollinen on jo tapahtunut: olemme kuolevaisia. Ehkäpä tuon asenteen voisi siirtää tähän itsetuntodilemmaankin täten, että mitä suotta pelätä ettei olekaan yhtään mitään, koska EI OLE YHTÄÄN MITÄÄN ja se ei siitä miksikään muutu vaikka tasajalkaa pomppisi. Tyhjän väärttejä oomme kaikki tyynni, ja se ei ole kielteistä eikä myönteistä, se vaan on.

Useimpien elämä menee siinä että yritetään ponnistella kuolemattomuuden eteen. Luullaan että jos on tarpeeksi rahaa ja roinaa tai 12 kakaraa, niin johan on jatkuvuus taattu. Tai että tehdään kirja. Tai mennään sotimaan ja nujerretaan kokonainen kansakunta. Johan on sitten saatu "nimeä" ja kuolemattomuus.

Sivumennen sanoen aika harmillista että kaikenlaisista killereistä tulee "sankareita" joita muistelemme ja joiden tekoja paukutetaan lapsostenkin pikku päihin jo koulussa, vain sen takia että joku oli suuri sotapäällikkö. Onhan se tietysti varmaan hieno saavutus laittaa vaikka henkensä muiden edestä (>soturi), mutta että ottaa muilta nirrin pois vain omaksi edukseen ja "nimeä" saadakseen... Huh.

Mitä täällä hyödyttää mitään riehua, ei se säily kuitenkaan. Ja sitten jos astuu sille henkiselle portaalle että nytpä turvaankin johonkin katsomukseen, niin yhtä hyödytöntä mekastusta sekin useimmiten on. Omasta katsomuksesta tulee jonkinlainen kallisarvoinen "esine" jota puunataan ja puleerataan ja kiillotetaan, ja puolustetaan muita vastaan.

Onkohan koko himpskatin ihmiselämä vain pelkkää esineellistämistä alusta loppuun...

Tai sitten minä vain päädyn tämmöisiin aatoksiin, kun olen itse aika omistava ihminen; kauhea kammotus jos joku rikkoo jonkun omistamani esineen; tai puhuu puppua jostain tiedosta jonka olen päähäni tallentanut. Tuppaavat nuo abstraktit ideatkin välillä minulle olemaan semmoisia arvoesineitä jotka ovat nätissä rivissä päässäni, ja jotka välillä otetaan sieltä sitten esille ja ihastellaan niitä. :P

Mutta silti. Vaikka kaikki onkin hyödytöntä, niin ei se estä nautiskelemasta estottomasti kaikesta eteentulevasta. Aika rumaa minusta julistaa että maailma on pasko ja luontokin yhdentekevä. Se on vähän kuin räkäisisi Henkeä päin "naamaa", nyrpistelyä että tietää muka itse paremmin mikä olisi todella "hyvää", ja Hengestä emanoitunut ei mukamas sitten ole. Miten voi muka hyvä muuttua täydelliseksi vastakohdakseen eli pahaksi vain sen takia että matsku vain värähtelee hieman raskaammalla taajuudella, eli konkretisoituu materiaksi? En uso että voi. Neutraali pysyy neutraalina, ja meidän kaikkien erilaiset kokemukset johtuvat siitä että materian tasolla on näennäinen erillisyys ja moninaisuus, ja nämä kaikki monet yksiköt keskenään toisiinsa reagoidessaan kokevat hyvän ja pahan leikkiä / tanssia / roolijaon /harhaa.

Lue lisää

Itsetuntojutut on kyllä aika hankalia. Tässä nyt ainakin oma perstuntuma olis, että aika sen itsetunnonkin parantaa tai ainakin saa ihan siedettävälle tasolle.

Sitä kai peilaa itseään muihin samanikäsiin ja kun ikää alkaa tulla niin kyllä ne alfayksilötkin rapistuu ja rypistyy mutta sillon parikybäsenä oli rankkaa, kun muut oli vielä voimainsa tunnossa ja itse oli vaan parasta ö-luokkaa niiden rinnalla mutta kyllä se on usein tosiaankin vain se "aika" joka ne henkisetkin haavat täällä parhaiten parantaa jos ei sitten käy niin huonosti, että kaikki kääntyykin katkeruudeksi ja silloin se aikaan ei taida enää auttaa vaan ehkä jopa päinvastoin.

Huulluudessahan sitä voi mennä huonon itsetunnon omaava ihminen itseinhossaan ihan äärimmäisyyteen saakka. Rupeaa kuulemaan, että jokapuolella puhutaan juuri sinusta, kuinka olet suunnilleen suurin paskiainen päällä maan. On tässä itsellänikin ollut nuorena aika huono itsetunto, enkä kestänyt ihmisten katseita vaan sain niistä sätkyjä ja sitten oli kahvikuppineuroosia ja rakko ei tyhjentynyt kunnolla ja kaikkea sellasta "pientä". Oli vielä "ääniharhoja", jotka oikeastaan olivat vaan eräänlaista "taustakohinaa" johon kuvitteli sitten ihmisiä puhumassa pahaa minusta. On mulla pari oikeetakin ääniharhaa tai pitäs sanoa huutoharhaa, jolloin kuulin ihan suoraa huutoa, joka syytteli minua mm. pedofiiliksi mikä on täyttä paskapuhetta. Tarkalleen se "huutoharha" meni "OLET PERUSTANUT MAAILMANLAAJUSEN PEDOFIILIRENKAAN!"

Siis huhhuh! No, kun tiesin, että sellaista en ole mennyt tekemään niin se auttoi laittamaan koko jutun todellakin harhaksi tai ainakin opetti sen, että ei niitä harhoja, jotka väittää itsestäni vaikka mitä tartte uskoa. Toinen "huutoharhani" oli sellainen jossa kadulla kävellessäni yhtäkkiä kaikkialta huudettiin, että olen kirottu!

Tuon "kirouksen", ehkä voisin jotenkin ymmärtää siten, että minulla on niin paljon karmaa jostain edellisen elämän "mokasta", että mua vois sen perusteella jopa sanoa kirotuksi.

Tuossa vaan tuli mieleen, kun ollaan saatu molemmat vähän tällänen "sekundaelämä" huonoine itsetuntoinemme ja muutenkin vähän romu mieli ja keho, niin itselläni muussa tapauksessa olis ehkä käyny niin, että hillittömyyteen olisin varmaankin elämäni aikana sortunut. Tällänen "romu elämähän" pitää hengen paremmin "herran nuhteessa". Kun sanotaan, että valta turmelee, vois sanoa vielä, että kauneuskin turmelee ja mammona turmelee eli jos haluaa välttää "turmeluksen" pitää syntyä vähän "vammaseksi" köyhään perheeseen. Olen itse vähän sellanen sielu, että jos olisin syntynyt kauniiksi ihmiseksi rikkaaseen sukuun, niin itsekäs, pikku paskiainen olis musta varmaan tullu. Parempi siis ottaa vähän vaatimattomampi "osa" itselleen, että saadaan pidettyä se henkikin paremmin henkisen parissa. Olen vähän sitä mieltä, että vanha sielu ei synny enää sellaiseksi, että maailma veisi mennessään vaan tyytyykin siksi juuri vähän vaatimattomiin oloihin ja muotoihin. Suomi on tässä mielessä aika hyvä paikka inkarnoitua, täällä vaatimattominkin "oleilu" on ihan ok, hengen kasvua silmällä pitäen.

Mussakin on toki tätä omistamistarvetta vielä vähän jäljellä. Olen vähän muutenkin keräilijä tyyppinen tapaus, jotain pientä pitää olla kokoajan keräämässä. Penskana postimerkkejä oli nastaa kerätä mutta ne piti myydä rahapulassa pois silloin joskus, kun eukon tapasin. No, mä olen oppinut vähän pois materialismista juuri siksi, että vähän kaiken on joutunu just rahapulassa myymään pois. Kyllä sitä ilman krääsääkin tulee ihan loistavasti toimeen.

Se onkin hyvin opettavaista, että menettää kaiken.
Sillon sitä yleensä vasta osaa asettaa kaiken oikeaan järjestykseen ja arvostukseen.

Itse en pidä mitään hyödyttömänä joskaan en ihan kaikkea täysin hyödyllisenäkään. Tääkin on niin yksilöllinen juttu, kun me nyt sitten EHKÄ ollaan eri tasoilla henkisesti toisiimme nähden. Lapsuudesta on jäänyt sellasia muistikuvia, että hitto kun maailma oli makee juttu ja seikkailuja täynnä joka päivä! Sitten murrosiässä, kun minunkin itsetuntoni jotenkin salakavalasti murrettiin, niin alko menettää lapsen tavan nähdä maailma juuri lapsen silmin. Viime vuosina tuntuu, että on vähän saanut takaisin tätä lapsen tapaa hahmottaa tätä maailmaa nimenomaan yhtenä suurena "leikkikehänä". Lapsi ei tietenkään vielä tiedä karmoista seun muista menneiden elämien painolasteista vaan uskoo, että on ihan "uutena" tässä maailmassa ja minähän en siihen usko.

Ehkä sitä voi kuitenkin "uudestisyntyä", joka on ehkäpä paremmin sanottuna vaan se valaistuminen. Kristinuskossa on alunperin varmaan tunnettu valaistuminen mutta vuosisatojen saatossa se on saanut toisen nimen "uudestisyntyä" ja samalla hämärtynyt sellaiseksi, että tarvitaan taas mystikko paikalle selvittämään mitä "uudestisyntyminen" on alkuaan tarkoittanut.

Ganda kirjoitti:

Itsetuntojutut on kyllä aika hankalia. Tässä nyt ainakin oma perstuntuma olis, että aika sen itsetunnonkin parantaa tai ainakin saa ihan siedettävälle tasolle.

Sitä kai peilaa itseään muihin samanikäsiin ja kun ikää alkaa tulla niin kyllä ne alfayksilötkin rapistuu ja rypistyy mutta sillon parikybäsenä oli rankkaa, kun muut oli vielä voimainsa tunnossa ja itse oli vaan parasta ö-luokkaa niiden rinnalla mutta kyllä se on usein tosiaankin vain se "aika" joka ne henkisetkin haavat täällä parhaiten parantaa jos ei sitten käy niin huonosti, että kaikki kääntyykin katkeruudeksi ja silloin se aikaan ei taida enää auttaa vaan ehkä jopa päinvastoin.

Huulluudessahan sitä voi mennä huonon itsetunnon omaava ihminen itseinhossaan ihan äärimmäisyyteen saakka. Rupeaa kuulemaan, että jokapuolella puhutaan juuri sinusta, kuinka olet suunnilleen suurin paskiainen päällä maan. On tässä itsellänikin ollut nuorena aika huono itsetunto, enkä kestänyt ihmisten katseita vaan sain niistä sätkyjä ja sitten oli kahvikuppineuroosia ja rakko ei tyhjentynyt kunnolla ja kaikkea sellasta "pientä". Oli vielä "ääniharhoja", jotka oikeastaan olivat vaan eräänlaista "taustakohinaa" johon kuvitteli sitten ihmisiä puhumassa pahaa minusta. On mulla pari oikeetakin ääniharhaa tai pitäs sanoa huutoharhaa, jolloin kuulin ihan suoraa huutoa, joka syytteli minua mm. pedofiiliksi mikä on täyttä paskapuhetta. Tarkalleen se "huutoharha" meni "OLET PERUSTANUT MAAILMANLAAJUSEN PEDOFIILIRENKAAN!"

Siis huhhuh! No, kun tiesin, että sellaista en ole mennyt tekemään niin se auttoi laittamaan koko jutun todellakin harhaksi tai ainakin opetti sen, että ei niitä harhoja, jotka väittää itsestäni vaikka mitä tartte uskoa. Toinen "huutoharhani" oli sellainen jossa kadulla kävellessäni yhtäkkiä kaikkialta huudettiin, että olen kirottu!

Tuon "kirouksen", ehkä voisin jotenkin ymmärtää siten, että minulla on niin paljon karmaa jostain edellisen elämän "mokasta", että mua vois sen perusteella jopa sanoa kirotuksi.

Tuossa vaan tuli mieleen, kun ollaan saatu molemmat vähän tällänen "sekundaelämä" huonoine itsetuntoinemme ja muutenkin vähän romu mieli ja keho, niin itselläni muussa tapauksessa olis ehkä käyny niin, että hillittömyyteen olisin varmaankin elämäni aikana sortunut. Tällänen "romu elämähän" pitää hengen paremmin "herran nuhteessa". Kun sanotaan, että valta turmelee, vois sanoa vielä, että kauneuskin turmelee ja mammona turmelee eli jos haluaa välttää "turmeluksen" pitää syntyä vähän "vammaseksi" köyhään perheeseen. Olen itse vähän sellanen sielu, että jos olisin syntynyt kauniiksi ihmiseksi rikkaaseen sukuun, niin itsekäs, pikku paskiainen olis musta varmaan tullu. Parempi siis ottaa vähän vaatimattomampi "osa" itselleen, että saadaan pidettyä se henkikin paremmin henkisen parissa. Olen vähän sitä mieltä, että vanha sielu ei synny enää sellaiseksi, että maailma veisi mennessään vaan tyytyykin siksi juuri vähän vaatimattomiin oloihin ja muotoihin. Suomi on tässä mielessä aika hyvä paikka inkarnoitua, täällä vaatimattominkin "oleilu" on ihan ok, hengen kasvua silmällä pitäen.

Mussakin on toki tätä omistamistarvetta vielä vähän jäljellä. Olen vähän muutenkin keräilijä tyyppinen tapaus, jotain pientä pitää olla kokoajan keräämässä. Penskana postimerkkejä oli nastaa kerätä mutta ne piti myydä rahapulassa pois silloin joskus, kun eukon tapasin. No, mä olen oppinut vähän pois materialismista juuri siksi, että vähän kaiken on joutunu just rahapulassa myymään pois. Kyllä sitä ilman krääsääkin tulee ihan loistavasti toimeen.

Se onkin hyvin opettavaista, että menettää kaiken.
Sillon sitä yleensä vasta osaa asettaa kaiken oikeaan järjestykseen ja arvostukseen.

Itse en pidä mitään hyödyttömänä joskaan en ihan kaikkea täysin hyödyllisenäkään. Tääkin on niin yksilöllinen juttu, kun me nyt sitten EHKÄ ollaan eri tasoilla henkisesti toisiimme nähden. Lapsuudesta on jäänyt sellasia muistikuvia, että hitto kun maailma oli makee juttu ja seikkailuja täynnä joka päivä! Sitten murrosiässä, kun minunkin itsetuntoni jotenkin salakavalasti murrettiin, niin alko menettää lapsen tavan nähdä maailma juuri lapsen silmin. Viime vuosina tuntuu, että on vähän saanut takaisin tätä lapsen tapaa hahmottaa tätä maailmaa nimenomaan yhtenä suurena "leikkikehänä". Lapsi ei tietenkään vielä tiedä karmoista seun muista menneiden elämien painolasteista vaan uskoo, että on ihan "uutena" tässä maailmassa ja minähän en siihen usko.

Ehkä sitä voi kuitenkin "uudestisyntyä", joka on ehkäpä paremmin sanottuna vaan se valaistuminen. Kristinuskossa on alunperin varmaan tunnettu valaistuminen mutta vuosisatojen saatossa se on saanut toisen nimen "uudestisyntyä" ja samalla hämärtynyt sellaiseksi, että tarvitaan taas mystikko paikalle selvittämään mitä "uudestisyntyminen" on alkuaan tarkoittanut.

Lue lisää

Tosiaan noista uskontojutuista tulee mieleen että alunperin jokainen niistä on kyllä ollut tarkoitettu ihan käytännölliseksi välineeksi itsekehitykseen. Mutta mitenkäs kehityt, jos sinulle sanotaan että "usko Jeesukseen niin pelastut, ei sinun hyödytä tehdä mitään hyvää kun sillä sinä ET pelastu". Ja buddhalaiset ne vaan näyttäisivät pyörittelevän jotain hälläpyöriä tai mitä lie rukousmyllyjä ne on.

Ihmisellä lienee sekä kova vimma

a) kokea jotain mystistä, selittämätöntä

että

b) heittäytyä laiskaksi ja jättää oma kehitys jonkun jumalan tms. kontolle

B on pahimpia syntejä. A taas on sellaista lapsekkuutta että ei sen muka niin väliä *kehitynkö* minä tässä miksikään, kunhan vaan jännää piisaa. Kieltämättä se on ehkä enempi meikäläiselle ominainen synti... Tuntuu aina elämä jotenkin mielekkäämmältä kun tapahtuu kaikenlaisia "outoja juttuja" ja pysyy sitten paremmin mielessä että "tämä ei ole kaikki tässä". Eihän niitä todisteita tietysti loppumattomiin pitäisi hinkuavinkua.

Toisaalta se itsekehitys tuntuu puksuttavan aikalailla kyllä itsekseenkin jos omaa vähänkin aktiivisemmat aivot (ja kai se sydänkin pitäisi olla myötätuntoinen...) Tarvitaan vain vilpitöntä tahtoa, niin väistämättä kaikki mitä tekee kehittää ihmistä.

Mutta uskon varaan ei voi jättäytyä, eikä varsinkaan sen varaan että kyllä JOKU hoitaa homman kotiin. Jos me kaikki vaan aina jättäisimme kaiken Jonkun hoidettavaksi, niin mitään ei saataisi aikaan.

***

En osaa edes kuvitella mitä olisin, jos en olisi läpikäynyt niitä olosuhteita mitkä tässä elämässäni olen kokenut. Olen joskus ollut kiitollinen jopa koulukiusatuksi joutumisesta, koska se esti minua kiinnostumasta pinnallisimmista asioista. Toisaalta joskus tulee turhautunut olo kun jotain on jäänyt väliin. Viis minä jostain "elämisestä" eli viinan kittaamisesta ja sen sellaisesta, mutta ei tämä elämä pelkkää henkistelyäkään voi olla. No, minulla on tulossa Uranuksen yhtymä Aurinkooni, joten se tekee levottomaksi ja tyytymättömäksi, ja vanhoista kuvioista on hinkua päästä pois... Heh - ei se Uranus sitä aiheuta, mutta se kertoo sen että millainen ajanlaatu on meneillään. Jos ei sitä itse osaa havainnoida omasta käytöksestään, vaan tarvitsee vähän "peiliä" nähdäkseen miten on.

Pai tö vei, tuo syyttävien äänien kuuleminen on varmaan jonkinlaista sukua sille että pelkää koko ajan että kaikki puhuvat vain pahaa selän takana. Suvussani on ollut semmoista keskisuomalaista pelkoa että "et kai sinä vaan minulle naura", ja se sama riivaa minuakin. Jos vaan jotain teinejä hirnuu jossain, niin minuahan ne "tietysti" hirnuvat. Ja joskus kun kuulee jostain keskustelusta vain pätkiä, niin alkaa heti pelätä että minusta ne siellä puhuvat kumminkin, haukkuvat sitä että kun olen semmoinen ja tämmöinen. Vaikkeivat edes tuntisi minua.

Luulemisia, pelkoja, hätääntymisiä, harhoja... Koen oireiluni hyvin tyypillisesti suomalaiseksi ja huonosta itsetunnosta johtuvaksi. Ja samaa oiretta on kyllä ukossanikin, vaikka päällisin puolin hän "osaa olla" paremmin kuin minä. Jostain syystä hänelle sattuu kyllä mitä ihmeellisimpiä juttuja, esim. joku mummo tulee potkaisemaan jalkaan kun mieheni on peliautomaatilla. Riidanhaasto jotenkin ikäänkuin ympäröi miestäni aurana, ja joskus tietysti epäilen että tarttuuko se minuunkin. Itse kyllä olen jo tarpeeksi aggressiivinen ihan omastakin takaa...

Kiukkuunhan se jatkuva pelkääminen vissiin johtaa!

Exäni ei lopulta päässyt enää päiväsaikaan talostaan ulos, kun pelko kasvoi niin mahtavaksi.

Mikä hiivatti siinä on niin vaikea, siinä "ihmisten kanssa pärjäämisessä"? Ei täällä sentään rovioon tuikata, tai hirteen tempaista, joten miksi pelätä koko ajan jatkuvasti? Muita ihmisiä, omaa itseään (ettei vaan mokaisi)...

-Q- kirjoitti:

>Kunhan tässä saisi verbaliikan vain "hiottua" ettei turhia konflikteja aiheuta. Ei ole sinun "vika" Q.

Tuota vain kommentoin. Eli että tulin vastuuvapautetuksi.

Olemme tosiaan toisinaan olleet chatissa yhtäaikaa. Minulle on jäänyt sellainen vaikutelma että eniten inhoat ihmisissä sellaista saippuanliukkautta, etteivät ota kantaa mihinkään? Korjaa jos olen väärässä.

Itseäni arastuttaa tuon tuostakin, pelkuri kun olen, sanoa asioita kovin pontevasti. Ainahan niistä joku hermostuu. Mutta väistämättä kumminkin sitten sanon suuni puhtaaksi, sillä semmoiseen vereni minua vetää. Puhumiseen, niin että kieli irtoaa (tai tässä tapauksessa tietysti sormet). Ehkäpä ei suotta kannata edes yrittää arvottaa onko se hyvää vai huonoa toimintaa minun puoleltani, se puhuminen. Tiedän että välillä saan ihailijoita ja välillä vihailijoita, ehkäpä minun pitäisi vain voittaa pelkurin luontoni ja suhtautua suvereenisti koko juttuun: kaikkia ei voi miellyttää, joten jäljelle jää vain mahdollisuus olla rehellisesti oma itsensä. Mitä SE sitten onkaan.

Lue lisää

Hyvä että vastuu vapautui :-)

Sätti kuten tämä foorumijaarittelukin jättää viestimisestä kovasti olennaista pois ja jättää kovasti tulkinnan varaa. Inho on hieman turhan vahva sana tässä yhteydessä (minun sanastoni mukaan). Itseasiassa en inhoa ihmisissä paljoakaan, päinvastoin. Oma tapani ilmaista itseäni on ajoittain karkea ja näennäisen piittaamaton ja tokihan siitä saa seuraukset osakseen :-) Niin sen on oltavakin. Karkeus toisaalta luo pinnan jota hioa itsessään, tästä(kään) syystä minua ei karkeus itseäni kohtaan häiritse. Saippuanliukkaus ei minua häiritse, jokaisella on syynsä omaan tapaansa toteuttaa omaa todellisuuttansa.

Toisinaan jatkuva asioiden arvottaminen ainakin itsestäni tuntuu ajan- ja energianhukalta joka häiritsee itsenä olemista :-)

-Q- kirjoitti:

Tosiaan noista uskontojutuista tulee mieleen että alunperin jokainen niistä on kyllä ollut tarkoitettu ihan käytännölliseksi välineeksi itsekehitykseen. Mutta mitenkäs kehityt, jos sinulle sanotaan että "usko Jeesukseen niin pelastut, ei sinun hyödytä tehdä mitään hyvää kun sillä sinä ET pelastu". Ja buddhalaiset ne vaan näyttäisivät pyörittelevän jotain hälläpyöriä tai mitä lie rukousmyllyjä ne on.

Ihmisellä lienee sekä kova vimma

a) kokea jotain mystistä, selittämätöntä

että

b) heittäytyä laiskaksi ja jättää oma kehitys jonkun jumalan tms. kontolle

B on pahimpia syntejä. A taas on sellaista lapsekkuutta että ei sen muka niin väliä *kehitynkö* minä tässä miksikään, kunhan vaan jännää piisaa. Kieltämättä se on ehkä enempi meikäläiselle ominainen synti... Tuntuu aina elämä jotenkin mielekkäämmältä kun tapahtuu kaikenlaisia "outoja juttuja" ja pysyy sitten paremmin mielessä että "tämä ei ole kaikki tässä". Eihän niitä todisteita tietysti loppumattomiin pitäisi hinkuavinkua.

Toisaalta se itsekehitys tuntuu puksuttavan aikalailla kyllä itsekseenkin jos omaa vähänkin aktiivisemmat aivot (ja kai se sydänkin pitäisi olla myötätuntoinen...) Tarvitaan vain vilpitöntä tahtoa, niin väistämättä kaikki mitä tekee kehittää ihmistä.

Mutta uskon varaan ei voi jättäytyä, eikä varsinkaan sen varaan että kyllä JOKU hoitaa homman kotiin. Jos me kaikki vaan aina jättäisimme kaiken Jonkun hoidettavaksi, niin mitään ei saataisi aikaan.

***

En osaa edes kuvitella mitä olisin, jos en olisi läpikäynyt niitä olosuhteita mitkä tässä elämässäni olen kokenut. Olen joskus ollut kiitollinen jopa koulukiusatuksi joutumisesta, koska se esti minua kiinnostumasta pinnallisimmista asioista. Toisaalta joskus tulee turhautunut olo kun jotain on jäänyt väliin. Viis minä jostain "elämisestä" eli viinan kittaamisesta ja sen sellaisesta, mutta ei tämä elämä pelkkää henkistelyäkään voi olla. No, minulla on tulossa Uranuksen yhtymä Aurinkooni, joten se tekee levottomaksi ja tyytymättömäksi, ja vanhoista kuvioista on hinkua päästä pois... Heh - ei se Uranus sitä aiheuta, mutta se kertoo sen että millainen ajanlaatu on meneillään. Jos ei sitä itse osaa havainnoida omasta käytöksestään, vaan tarvitsee vähän "peiliä" nähdäkseen miten on.

Pai tö vei, tuo syyttävien äänien kuuleminen on varmaan jonkinlaista sukua sille että pelkää koko ajan että kaikki puhuvat vain pahaa selän takana. Suvussani on ollut semmoista keskisuomalaista pelkoa että "et kai sinä vaan minulle naura", ja se sama riivaa minuakin. Jos vaan jotain teinejä hirnuu jossain, niin minuahan ne "tietysti" hirnuvat. Ja joskus kun kuulee jostain keskustelusta vain pätkiä, niin alkaa heti pelätä että minusta ne siellä puhuvat kumminkin, haukkuvat sitä että kun olen semmoinen ja tämmöinen. Vaikkeivat edes tuntisi minua.

Luulemisia, pelkoja, hätääntymisiä, harhoja... Koen oireiluni hyvin tyypillisesti suomalaiseksi ja huonosta itsetunnosta johtuvaksi. Ja samaa oiretta on kyllä ukossanikin, vaikka päällisin puolin hän "osaa olla" paremmin kuin minä. Jostain syystä hänelle sattuu kyllä mitä ihmeellisimpiä juttuja, esim. joku mummo tulee potkaisemaan jalkaan kun mieheni on peliautomaatilla. Riidanhaasto jotenkin ikäänkuin ympäröi miestäni aurana, ja joskus tietysti epäilen että tarttuuko se minuunkin. Itse kyllä olen jo tarpeeksi aggressiivinen ihan omastakin takaa...

Kiukkuunhan se jatkuva pelkääminen vissiin johtaa!

Exäni ei lopulta päässyt enää päiväsaikaan talostaan ulos, kun pelko kasvoi niin mahtavaksi.

Mikä hiivatti siinä on niin vaikea, siinä "ihmisten kanssa pärjäämisessä"? Ei täällä sentään rovioon tuikata, tai hirteen tempaista, joten miksi pelätä koko ajan jatkuvasti? Muita ihmisiä, omaa itseään (ettei vaan mokaisi)...

Lue lisää

Ihmiset voisi kai jakaa karkeasti, niihin jotka ponnnistelevat henkisen ja hengellisen kasvunsa puolesta ja niihin , jotka ponnistelevat enemmän sitten materiamaalisen "hyvän" puolesta.

Joku kehittää vaan niitä "henkisiä" lihaksiaan ja joku toinen taas "materiaalisia" lihaksiaan.

Ei kaikkia kiinnosta henkinen kehitys, ja meidän tapauksessamme meitä ei kiinnosta taas uraputket, rahat ja muut ulkoiset saavutukset.

Yhteiskunnassamme tällä hetkellä arvostetaan kovia arvoja, rahaa, uraa ja ulkoista näyttävyyttä mikä vie monen mennessään, niin ettei aikaa enää yksinkertaisesti taida jäädä millekkään henkiselle.

Siksi kaikki henkisyys ja hengellisyys mielletäänkin usein lähinnä huuhaaksi ja laiskojen työttömien sun muiden tyhjäntoimittajien ja "hihhuleiden" touhuksi.

Se, että joku miettii "syntyjä syviä" ei vaan ole nykyyhteiskunnassamme "seksikästä"!

Minusta se vaan lisää "haastetta" kun henkisyyttä ei oikein osata arvostaa mutta se voi olla jo vähän itsekäs suhtautuminen, kun taidan olla jo niin paljon muita edellä. Ei se olis hyvä jos koulussakin mentäis sen huippuoppilaan tahdissa, niin että kaikki muut lopulta putoaisivat vauhdista. Ettäkö olisin se "henkinen huippuoppilas"? Kunhan tässä nyt vähän "elvistelen"! ;-)

Oikeastaan sitä olisi mukavaa olla eräänlainen "pioneeri" ja "tientasoittaja" nuoremmille henkisen "etsijöille", sitähän täällä netissä on kovasti yrittänytkin. Mukavaa tässä on sekin, että voi olla täysin anonyymina, kun mistään guru-meiningistä en juuri perusta.

Eihän "uskisten" kanssa yleensä tule kauhean henkisiä keskusteluja paljon käytyä, mutta aina välillä kuitenkin. Luterilaisten pappien kanssa olen käynyt jonkin verran "kehityskeskusteluja" ja ainakin heillä on paljon henkistäkin juttua.

Näkisin kuitenkin asian niin, että henkiset jutut alkaa kiinnostaa ihmistä yhä enemmän ja enemmän kun ikääkin tulee lisää. Luonto on kai sen vähän niin tarkoittanutkin. Ja eihän se ihmisten henkisyys tule aina esille, kun oikeita hetkiä moisten "vuodattamiseen" tosi elämässä on loppujen
lopuksi aika vähän. Joskus nuorena sitä välillä innostu "saarnaamaan" jossain ihan väärässä paikassa ja täysin väärään aikaan ja kyllä hävetti jälkeenpäin. Sitten on Rioja, jotka sanoo, että ei sanohin voi mitään kovin henkistä edes pukea.

>>Toisaalta se itsekehitys tuntuu puksuttavan aikalailla kyllä itsekseenkin jos omaa vähänkin aktiivisemmat aivot (ja kai se sydänkin pitäisi olla myötätuntoinen...) Tarvitaan vain vilpitöntä tahtoa, niin väistämättä kaikki mitä tekee kehittää ihmistä. >Mutta uskon varaan ei voi jättäytyä, eikä varsinkaan sen varaan että kyllä JOKU hoitaa homman kotiin. Jos me kaikki vaan aina jättäisimme kaiken Jonkun hoidettavaksi, niin mitään ei saataisi aikaan. >Pai tö vei, tuo syyttävien äänien kuuleminen on varmaan jonkinlaista sukua sille että pelkää koko ajan että kaikki puhuvat vain pahaa selän takana. Suvussani on ollut semmoista keskisuomalaista pelkoa että "et kai sinä vaan minulle naura", ja se sama riivaa minuakin. Jos vaan jotain teinejä hirnuu jossain, niin minuahan ne "tietysti" hirnuvat. Ja joskus kun kuulee jostain keskustelusta vain pätkiä, niin alkaa heti pelätä että minusta ne siellä puhuvat kumminkin, haukkuvat sitä että kun olen semmoinen ja tämmöinen. Vaikkeivat edes tuntisi minua. >Kiukkuunhan se jatkuva pelkääminen vissiin johtaa!

Exäni ei lopulta päässyt enää päiväsaikaan talostaan ulos, kun pelko kasvoi niin mahtavaksi.

Mikä hiivatti siinä on niin vaikea, siinä "ihmisten kanssa pärjäämisessä"? Ei täällä sentään rovioon tuikata, tai hirteen tempaista, joten miksi pelätä koko ajan jatkuvasti? Muita ihmisiä, omaa itseään (ettei vaan mokaisi)...

-Q- kirjoitti:

Tosiaan noista uskontojutuista tulee mieleen että alunperin jokainen niistä on kyllä ollut tarkoitettu ihan käytännölliseksi välineeksi itsekehitykseen. Mutta mitenkäs kehityt, jos sinulle sanotaan että "usko Jeesukseen niin pelastut, ei sinun hyödytä tehdä mitään hyvää kun sillä sinä ET pelastu". Ja buddhalaiset ne vaan näyttäisivät pyörittelevän jotain hälläpyöriä tai mitä lie rukousmyllyjä ne on.

Ihmisellä lienee sekä kova vimma

a) kokea jotain mystistä, selittämätöntä

että

b) heittäytyä laiskaksi ja jättää oma kehitys jonkun jumalan tms. kontolle

B on pahimpia syntejä. A taas on sellaista lapsekkuutta että ei sen muka niin väliä *kehitynkö* minä tässä miksikään, kunhan vaan jännää piisaa. Kieltämättä se on ehkä enempi meikäläiselle ominainen synti... Tuntuu aina elämä jotenkin mielekkäämmältä kun tapahtuu kaikenlaisia "outoja juttuja" ja pysyy sitten paremmin mielessä että "tämä ei ole kaikki tässä". Eihän niitä todisteita tietysti loppumattomiin pitäisi hinkuavinkua.

Toisaalta se itsekehitys tuntuu puksuttavan aikalailla kyllä itsekseenkin jos omaa vähänkin aktiivisemmat aivot (ja kai se sydänkin pitäisi olla myötätuntoinen...) Tarvitaan vain vilpitöntä tahtoa, niin väistämättä kaikki mitä tekee kehittää ihmistä.

Mutta uskon varaan ei voi jättäytyä, eikä varsinkaan sen varaan että kyllä JOKU hoitaa homman kotiin. Jos me kaikki vaan aina jättäisimme kaiken Jonkun hoidettavaksi, niin mitään ei saataisi aikaan.

***

En osaa edes kuvitella mitä olisin, jos en olisi läpikäynyt niitä olosuhteita mitkä tässä elämässäni olen kokenut. Olen joskus ollut kiitollinen jopa koulukiusatuksi joutumisesta, koska se esti minua kiinnostumasta pinnallisimmista asioista. Toisaalta joskus tulee turhautunut olo kun jotain on jäänyt väliin. Viis minä jostain "elämisestä" eli viinan kittaamisesta ja sen sellaisesta, mutta ei tämä elämä pelkkää henkistelyäkään voi olla. No, minulla on tulossa Uranuksen yhtymä Aurinkooni, joten se tekee levottomaksi ja tyytymättömäksi, ja vanhoista kuvioista on hinkua päästä pois... Heh - ei se Uranus sitä aiheuta, mutta se kertoo sen että millainen ajanlaatu on meneillään. Jos ei sitä itse osaa havainnoida omasta käytöksestään, vaan tarvitsee vähän "peiliä" nähdäkseen miten on.

Pai tö vei, tuo syyttävien äänien kuuleminen on varmaan jonkinlaista sukua sille että pelkää koko ajan että kaikki puhuvat vain pahaa selän takana. Suvussani on ollut semmoista keskisuomalaista pelkoa että "et kai sinä vaan minulle naura", ja se sama riivaa minuakin. Jos vaan jotain teinejä hirnuu jossain, niin minuahan ne "tietysti" hirnuvat. Ja joskus kun kuulee jostain keskustelusta vain pätkiä, niin alkaa heti pelätä että minusta ne siellä puhuvat kumminkin, haukkuvat sitä että kun olen semmoinen ja tämmöinen. Vaikkeivat edes tuntisi minua.

Luulemisia, pelkoja, hätääntymisiä, harhoja... Koen oireiluni hyvin tyypillisesti suomalaiseksi ja huonosta itsetunnosta johtuvaksi. Ja samaa oiretta on kyllä ukossanikin, vaikka päällisin puolin hän "osaa olla" paremmin kuin minä. Jostain syystä hänelle sattuu kyllä mitä ihmeellisimpiä juttuja, esim. joku mummo tulee potkaisemaan jalkaan kun mieheni on peliautomaatilla. Riidanhaasto jotenkin ikäänkuin ympäröi miestäni aurana, ja joskus tietysti epäilen että tarttuuko se minuunkin. Itse kyllä olen jo tarpeeksi aggressiivinen ihan omastakin takaa...

Kiukkuunhan se jatkuva pelkääminen vissiin johtaa!

Exäni ei lopulta päässyt enää päiväsaikaan talostaan ulos, kun pelko kasvoi niin mahtavaksi.

Mikä hiivatti siinä on niin vaikea, siinä "ihmisten kanssa pärjäämisessä"? Ei täällä sentään rovioon tuikata, tai hirteen tempaista, joten miksi pelätä koko ajan jatkuvasti? Muita ihmisiä, omaa itseään (ettei vaan mokaisi)...

Lue lisää

Sori, mutta tsydeemi esti säikeen syventämisen. Olen huomannut että sinun ajatusmaailmasi on kovasti lähellä omaani vaikka tämän inkarnaation kokemukset ovat kovasti erilaisia. Yhtäläisyyttä koen myös Qaden ja itseasiassa kaiken kanssa osaamatta kohdentaa. Viimeksi kommentoin WAU juuri sinun kommentteihin johtuen samaistumisesta. Rauhallista viikonloppua.

Wide kirjoitti:

Hyvä että vastuu vapautui :-)

Sätti kuten tämä foorumijaarittelukin jättää viestimisestä kovasti olennaista pois ja jättää kovasti tulkinnan varaa. Inho on hieman turhan vahva sana tässä yhteydessä (minun sanastoni mukaan). Itseasiassa en inhoa ihmisissä paljoakaan, päinvastoin. Oma tapani ilmaista itseäni on ajoittain karkea ja näennäisen piittaamaton ja tokihan siitä saa seuraukset osakseen :-) Niin sen on oltavakin. Karkeus toisaalta luo pinnan jota hioa itsessään, tästä(kään) syystä minua ei karkeus itseäni kohtaan häiritse. Saippuanliukkaus ei minua häiritse, jokaisella on syynsä omaan tapaansa toteuttaa omaa todellisuuttansa.

Toisinaan jatkuva asioiden arvottaminen ainakin itsestäni tuntuu ajan- ja energianhukalta joka häiritsee itsenä olemista :-)

Lue lisää

Minulla vaihtelee laidasta laitaan, välillä "haastan riitaa", välillä olen hyvin henkevällä päällä ja juttelen "viisaita". (Lainausmerkit termien suhteellisuuden vuoksi.)

Tulee kaikenlaista möläyteltyä kyllä ihan noin muuten vaan, niin ettei minulla mitään pirullista ole siinä mukana tai takana, mutta silti voi joku ottaa nokkiinsa. Olisi hyvä kun tämmöisen turpani kanssa oppisin olemaan itse ottamatta nokkiini. :P

-Q- kirjoitti:

Minulla vaihtelee laidasta laitaan, välillä "haastan riitaa", välillä olen hyvin henkevällä päällä ja juttelen "viisaita". (Lainausmerkit termien suhteellisuuden vuoksi.)

Tulee kaikenlaista möläyteltyä kyllä ihan noin muuten vaan, niin ettei minulla mitään pirullista ole siinä mukana tai takana, mutta silti voi joku ottaa nokkiinsa. Olisi hyvä kun tämmöisen turpani kanssa oppisin olemaan itse ottamatta nokkiini. :P

Lue lisää

Itse louskutan naamaani toisinaan kovastikin vapaasti pitäen kuitenkin tarkoituksen takana. Ihmiset vaistoavat toki että "tuo perkelehän" aukoo päätänsä tietoisesti ja sen sijaan että kysyisivät miksi niin teen reagoivat kertoen minulle itsestään paljon. (Myönnän olen kiero hullu :-D) Tosin jos joku kysyy niin saa myös rauhallisen ja rehellisen vastauksen. Re act ja reagoinnin voittaminen rauhallisuudella on ollut itselleni testi viime vuosina. Toimii loistavasti.

-Q- kirjoitti:

Minulla vaihtelee laidasta laitaan, välillä "haastan riitaa", välillä olen hyvin henkevällä päällä ja juttelen "viisaita". (Lainausmerkit termien suhteellisuuden vuoksi.)

Tulee kaikenlaista möläyteltyä kyllä ihan noin muuten vaan, niin ettei minulla mitään pirullista ole siinä mukana tai takana, mutta silti voi joku ottaa nokkiinsa. Olisi hyvä kun tämmöisen turpani kanssa oppisin olemaan itse ottamatta nokkiini. :P

Lue lisää

...jollet turpasi kanssa sinut oppisi olemaan? Käsittääkseni olet suht vapautuneesti antanut palaakin turpasi kanssa, enkä itse näe siinä mitään väärää (edes silloin jos kohdistuisi minuun tai ajatuksiini). Antaa naaman laulaa kunhan itse kokee siitä jotain hyvää itselle olevan tarkoituksellisen toisen loukkaamisen olematta itsetarkoitus :-D

WideBelief kirjoitti:

...jollet turpasi kanssa sinut oppisi olemaan? Käsittääkseni olet suht vapautuneesti antanut palaakin turpasi kanssa, enkä itse näe siinä mitään väärää (edes silloin jos kohdistuisi minuun tai ajatuksiini). Antaa naaman laulaa kunhan itse kokee siitä jotain hyvää itselle olevan tarkoituksellisen toisen loukkaamisen olematta itsetarkoitus :-D

Lue lisää

Rohkaistumisessani minua on vielä lisää rohkaissut että täällä S24:ssä on viime vuosina pyörinyt mukavasti kaikenlaista sakkia joille ei tuota mitään ongelmia ilmaista itseään estoitta.

En minä mistään sievistelystä ja itsesensuroinnista jaksa innostua. Jos semmoiseen lankean, tuntuu kuin aika niljakkaalta...

-Q- kirjoitti:

Tosiaan noista uskontojutuista tulee mieleen että alunperin jokainen niistä on kyllä ollut tarkoitettu ihan käytännölliseksi välineeksi itsekehitykseen. Mutta mitenkäs kehityt, jos sinulle sanotaan että "usko Jeesukseen niin pelastut, ei sinun hyödytä tehdä mitään hyvää kun sillä sinä ET pelastu". Ja buddhalaiset ne vaan näyttäisivät pyörittelevän jotain hälläpyöriä tai mitä lie rukousmyllyjä ne on.

Ihmisellä lienee sekä kova vimma

a) kokea jotain mystistä, selittämätöntä

että

b) heittäytyä laiskaksi ja jättää oma kehitys jonkun jumalan tms. kontolle

B on pahimpia syntejä. A taas on sellaista lapsekkuutta että ei sen muka niin väliä *kehitynkö* minä tässä miksikään, kunhan vaan jännää piisaa. Kieltämättä se on ehkä enempi meikäläiselle ominainen synti... Tuntuu aina elämä jotenkin mielekkäämmältä kun tapahtuu kaikenlaisia "outoja juttuja" ja pysyy sitten paremmin mielessä että "tämä ei ole kaikki tässä". Eihän niitä todisteita tietysti loppumattomiin pitäisi hinkuavinkua.

Toisaalta se itsekehitys tuntuu puksuttavan aikalailla kyllä itsekseenkin jos omaa vähänkin aktiivisemmat aivot (ja kai se sydänkin pitäisi olla myötätuntoinen...) Tarvitaan vain vilpitöntä tahtoa, niin väistämättä kaikki mitä tekee kehittää ihmistä.

Mutta uskon varaan ei voi jättäytyä, eikä varsinkaan sen varaan että kyllä JOKU hoitaa homman kotiin. Jos me kaikki vaan aina jättäisimme kaiken Jonkun hoidettavaksi, niin mitään ei saataisi aikaan.

***

En osaa edes kuvitella mitä olisin, jos en olisi läpikäynyt niitä olosuhteita mitkä tässä elämässäni olen kokenut. Olen joskus ollut kiitollinen jopa koulukiusatuksi joutumisesta, koska se esti minua kiinnostumasta pinnallisimmista asioista. Toisaalta joskus tulee turhautunut olo kun jotain on jäänyt väliin. Viis minä jostain "elämisestä" eli viinan kittaamisesta ja sen sellaisesta, mutta ei tämä elämä pelkkää henkistelyäkään voi olla. No, minulla on tulossa Uranuksen yhtymä Aurinkooni, joten se tekee levottomaksi ja tyytymättömäksi, ja vanhoista kuvioista on hinkua päästä pois... Heh - ei se Uranus sitä aiheuta, mutta se kertoo sen että millainen ajanlaatu on meneillään. Jos ei sitä itse osaa havainnoida omasta käytöksestään, vaan tarvitsee vähän "peiliä" nähdäkseen miten on.

Pai tö vei, tuo syyttävien äänien kuuleminen on varmaan jonkinlaista sukua sille että pelkää koko ajan että kaikki puhuvat vain pahaa selän takana. Suvussani on ollut semmoista keskisuomalaista pelkoa että "et kai sinä vaan minulle naura", ja se sama riivaa minuakin. Jos vaan jotain teinejä hirnuu jossain, niin minuahan ne "tietysti" hirnuvat. Ja joskus kun kuulee jostain keskustelusta vain pätkiä, niin alkaa heti pelätä että minusta ne siellä puhuvat kumminkin, haukkuvat sitä että kun olen semmoinen ja tämmöinen. Vaikkeivat edes tuntisi minua.

Luulemisia, pelkoja, hätääntymisiä, harhoja... Koen oireiluni hyvin tyypillisesti suomalaiseksi ja huonosta itsetunnosta johtuvaksi. Ja samaa oiretta on kyllä ukossanikin, vaikka päällisin puolin hän "osaa olla" paremmin kuin minä. Jostain syystä hänelle sattuu kyllä mitä ihmeellisimpiä juttuja, esim. joku mummo tulee potkaisemaan jalkaan kun mieheni on peliautomaatilla. Riidanhaasto jotenkin ikäänkuin ympäröi miestäni aurana, ja joskus tietysti epäilen että tarttuuko se minuunkin. Itse kyllä olen jo tarpeeksi aggressiivinen ihan omastakin takaa...

Kiukkuunhan se jatkuva pelkääminen vissiin johtaa!

Exäni ei lopulta päässyt enää päiväsaikaan talostaan ulos, kun pelko kasvoi niin mahtavaksi.

Mikä hiivatti siinä on niin vaikea, siinä "ihmisten kanssa pärjäämisessä"? Ei täällä sentään rovioon tuikata, tai hirteen tempaista, joten miksi pelätä koko ajan jatkuvasti? Muita ihmisiä, omaa itseään (ettei vaan mokaisi)...

Lue lisää

Vielä mietiskelin noita tulevia elämiä: todellakin kun minulla semmoista kutinaa on että niitä vielä tulee, niin ehken senkään takia oikein jaksa kauheasti aina vaahdota että tarttis niin ja noin, "olla koko ajan ittensä kimpussa". Sen mahdollisen kiinalaisen parantajanaisen jälkeen jostain syystä oletan vielä olevani (fyysisesti) sokea musta selvännäkijä mies jostain Tansaniasta. Tapasin moisen tyypin kerran unessani, ja jostain sain päähänpiston että hän olisi tuleva minä. Olisin kyllä onnesta muikea jos valaistuisin mustana - ähäkutti white powereille - mutta mieluummin kyllä naisena kuin miehenä - ähäkutti misogyyneille. Sokea tuskin kuitenkaan valaistuu. Ja voihan se olla että joskus vuonna Erkki joku muu rotu on jo se "halveksituin", ei musta. Eli kaiketi vielä tuostakin eteenpäin tulee inkarnoiduttua ja mikäs siinä.

En minä ymmärrä minkä takia tämä elämä pitäisi niin nurjamielisesti koko ajan kokea, että karkuun vaan täältä... Mutta olen nyt kumminkin (tai ainakin eilen olin xD) löytänyt jonkinlaisen yhteisymmärryksen mm. Lordin kanssa. Parempi on keskittyä yhtäläisyyksiin ajattelussa, kuin eroavaisuuksiin. Ei sitä aina jaksa olla vaan sorkkimassa toisia ihmisiä... Mistä minä tiedän miten "pitäisi" ajatella!

Miehelläni oli jossain missä lie tuppukylässä lapsena uskovainen opettaja. Tämän tyypin tempauksiin kuului mm. laittaa poika (=mieheni) kävelemään pakkasessa pitkä matka isänsä luokse allekirjoitusta hankkimaan, kun ei äidin allekirjoitus kelvannut jossain paperissa. Mieheni vanhemmat olivat eronneet, ja opettaja vihasi häntä siitä(kin) hyvästä.

Lisäksi uskaltautuessaan väittämään johonkin asiaan jotain vastaan (biologian tunnilla???) mieheni joutui lukemaan opettajalle pitkän pätkän Raamattua, jonka jälkeen opettaja kysyi että jokos uskot. Kysymys taisi olla dinosauruksista, että olikos Jumala nekin luonut.

Ja samanlaista ihme päähänpotkimista se on ollut miehelläni siellä sun täällä, ettei mikään ihme jos on ärhäkkä tyyppi. Minäkin olen aina saanut välillä muistuttaa että olen hänen puolellaan enkä häntä vastaan.

-Q- kirjoitti:

Tosiaan noista uskontojutuista tulee mieleen että alunperin jokainen niistä on kyllä ollut tarkoitettu ihan käytännölliseksi välineeksi itsekehitykseen. Mutta mitenkäs kehityt, jos sinulle sanotaan että "usko Jeesukseen niin pelastut, ei sinun hyödytä tehdä mitään hyvää kun sillä sinä ET pelastu". Ja buddhalaiset ne vaan näyttäisivät pyörittelevän jotain hälläpyöriä tai mitä lie rukousmyllyjä ne on.

Ihmisellä lienee sekä kova vimma

a) kokea jotain mystistä, selittämätöntä

että

b) heittäytyä laiskaksi ja jättää oma kehitys jonkun jumalan tms. kontolle

B on pahimpia syntejä. A taas on sellaista lapsekkuutta että ei sen muka niin väliä *kehitynkö* minä tässä miksikään, kunhan vaan jännää piisaa. Kieltämättä se on ehkä enempi meikäläiselle ominainen synti... Tuntuu aina elämä jotenkin mielekkäämmältä kun tapahtuu kaikenlaisia "outoja juttuja" ja pysyy sitten paremmin mielessä että "tämä ei ole kaikki tässä". Eihän niitä todisteita tietysti loppumattomiin pitäisi hinkuavinkua.

Toisaalta se itsekehitys tuntuu puksuttavan aikalailla kyllä itsekseenkin jos omaa vähänkin aktiivisemmat aivot (ja kai se sydänkin pitäisi olla myötätuntoinen...) Tarvitaan vain vilpitöntä tahtoa, niin väistämättä kaikki mitä tekee kehittää ihmistä.

Mutta uskon varaan ei voi jättäytyä, eikä varsinkaan sen varaan että kyllä JOKU hoitaa homman kotiin. Jos me kaikki vaan aina jättäisimme kaiken Jonkun hoidettavaksi, niin mitään ei saataisi aikaan.

***

En osaa edes kuvitella mitä olisin, jos en olisi läpikäynyt niitä olosuhteita mitkä tässä elämässäni olen kokenut. Olen joskus ollut kiitollinen jopa koulukiusatuksi joutumisesta, koska se esti minua kiinnostumasta pinnallisimmista asioista. Toisaalta joskus tulee turhautunut olo kun jotain on jäänyt väliin. Viis minä jostain "elämisestä" eli viinan kittaamisesta ja sen sellaisesta, mutta ei tämä elämä pelkkää henkistelyäkään voi olla. No, minulla on tulossa Uranuksen yhtymä Aurinkooni, joten se tekee levottomaksi ja tyytymättömäksi, ja vanhoista kuvioista on hinkua päästä pois... Heh - ei se Uranus sitä aiheuta, mutta se kertoo sen että millainen ajanlaatu on meneillään. Jos ei sitä itse osaa havainnoida omasta käytöksestään, vaan tarvitsee vähän "peiliä" nähdäkseen miten on.

Pai tö vei, tuo syyttävien äänien kuuleminen on varmaan jonkinlaista sukua sille että pelkää koko ajan että kaikki puhuvat vain pahaa selän takana. Suvussani on ollut semmoista keskisuomalaista pelkoa että "et kai sinä vaan minulle naura", ja se sama riivaa minuakin. Jos vaan jotain teinejä hirnuu jossain, niin minuahan ne "tietysti" hirnuvat. Ja joskus kun kuulee jostain keskustelusta vain pätkiä, niin alkaa heti pelätä että minusta ne siellä puhuvat kumminkin, haukkuvat sitä että kun olen semmoinen ja tämmöinen. Vaikkeivat edes tuntisi minua.

Luulemisia, pelkoja, hätääntymisiä, harhoja... Koen oireiluni hyvin tyypillisesti suomalaiseksi ja huonosta itsetunnosta johtuvaksi. Ja samaa oiretta on kyllä ukossanikin, vaikka päällisin puolin hän "osaa olla" paremmin kuin minä. Jostain syystä hänelle sattuu kyllä mitä ihmeellisimpiä juttuja, esim. joku mummo tulee potkaisemaan jalkaan kun mieheni on peliautomaatilla. Riidanhaasto jotenkin ikäänkuin ympäröi miestäni aurana, ja joskus tietysti epäilen että tarttuuko se minuunkin. Itse kyllä olen jo tarpeeksi aggressiivinen ihan omastakin takaa...

Kiukkuunhan se jatkuva pelkääminen vissiin johtaa!

Exäni ei lopulta päässyt enää päiväsaikaan talostaan ulos, kun pelko kasvoi niin mahtavaksi.

Mikä hiivatti siinä on niin vaikea, siinä "ihmisten kanssa pärjäämisessä"? Ei täällä sentään rovioon tuikata, tai hirteen tempaista, joten miksi pelätä koko ajan jatkuvasti? Muita ihmisiä, omaa itseään (ettei vaan mokaisi)...

Lue lisää

>>Vielä mietiskelin noita tulevia elämiä: todellakin kun minulla semmoista kutinaa on että niitä vielä tulee, niin ehken senkään takia oikein jaksa kauheasti aina vaahdota että tarttis niin ja noin, "olla koko ajan ittensä kimpussa".>Tapasin moisen tyypin kerran unessani, ja jostain sain päähänpiston että hän olisi tuleva minä. Olisin kyllä onnesta muikea jos valaistuisin mustana - ähäkutti white powereille - mutta mieluummin kyllä naisena kuin miehenä - ähäkutti misogyyneille.>Sokea tuskin kuitenkaan valaistuu. Ja voihan se olla että joskus vuonna Erkki joku muu rotu on jo se "halveksituin", ei musta. Eli kaiketi vielä tuostakin eteenpäin tulee inkarnoiduttua ja mikäs siinä. >En minä ymmärrä minkä takia tämä elämä pitäisi niin nurjamielisesti koko ajan kokea, että karkuun vaan täältä... >Parempi on keskittyä yhtäläisyyksiin ajattelussa, kuin eroavaisuuksiin. Ei sitä aina jaksa olla vaan sorkkimassa toisia ihmisiä... Mistä minä tiedän miten "pitäisi" ajatella! >Miehelläni oli jossain missä lie tuppukylässä lapsena uskovainen opettaja. Tämän tyypin tempauksiin kuului mm. laittaa poika (=mieheni) kävelemään pakkasessa pitkä matka isänsä luokse allekirjoitusta hankkimaan, kun ei äidin allekirjoitus kelvannut jossain paperissa. Mieheni vanhemmat olivat eronneet, ja opettaja vihasi häntä siitä(kin) hyvästä.

Lisäksi uskaltautuessaan väittämään johonkin asiaan jotain vastaan (biologian tunnilla???) mieheni joutui lukemaan opettajalle pitkän pätkän Raamattua, jonka jälkeen opettaja kysyi että jokos uskot. Kysymys taisi olla dinosauruksista, että olikos Jumala nekin luonut. >Ja samanlaista ihme päähänpotkimista se on ollut miehelläni siellä sun täällä, ettei mikään ihme jos on ärhäkkä tyyppi. Minäkin olen aina saanut välillä muistuttaa että olen hänen puolellaan enkä häntä vastaan.>>

Voi johtaa jonkinasteiseen vainoharhaisuuteen tuollaiset kokemukset. Onneksi omalla kohdallani olen päässyt vainoharhoistani aika hyvin eroon. Terveet elämäntavat ja hyvät harrastukset, mitä sitä enempää tarttee, että elämä sujuu ihan OK??? ;-)

Ganda kirjoitti:

Karmassahan on tietysti myös tämä tunnettu ongelma, kumpi oli ensin, muna vaiko kana?

Emme voi tietää onko jonkun ihmisen paha teko oikeasti vain kosto edellisen elämän vastaavasta teosta jonka tämä toinen ihminen joutuukin nyt itse "uhrina" kokemaan.

Karmasta voi joskus sanoa, että se on todellinen "kirous". Itse en ole taikauskoinen, mutta uskon, että kirous voi olla hyvinkin osuva selitys sille, että jonkun ihmisen elämä on suorastaan helvetillinen.

Peesaan kyllä tässä tapauksessa Qta ja olen myös sitä mieltä, että täytyy olla aikas erikoinen tilanne jossa karmansa saa sovitettua pelkällä anteeksipyynnöllä. Koskaahan ei saisi sanoa, että ei koskaan.

Murhaajankin on aika vaikeeta saada anteeksi uhriltaan, jos tämä nimittäin sattuu olemaan jo kuollut! Uhrin omaisilta voi kyllä ehkä "synninpäästön" saadakkin mutta se tuskin on sama asia eli karmavelka on ja pysyy.

Elämässämme on paljon sellaista turhaa, pientä eripuraa, joka pitäisi antaa anteeksi, mutta nämä eivät yleensä johda karmaan. Jeesus tarkoitti sitä puheillaan, että meidän olisikin annettava anteeksi kaikenlaiset pikku jutut ennenkuin niistä kärpäsistä tuleekin härkäsiä: Yönkään ei saisi koskaan antaa laskea vihansa ylle.

Nämä karma yhteydet ovat aika monimutkaisia asioita ja mitään yleispätevää asiasta on vaikeaa sanoa. Jos nyt vaikkapa ajatellaan, että jotkut maailman "superpahiksista", kuten vaikkapa Hitler tai Stalin saisivat kaiken anteeksi tuosta vaan noin, jos vain anteeksi viitsisivät pyytää, niin aika erikoistahan se olisi.

Siinähän ei ole mitään kummaa jos nämä "superpahikset" nyt sitten tulevat elämään seuraavissa elämissään vähän kovempia kohtaloita. Kukaan tuskin suree heitä sen vuoksi. Hekin tietysti tulevat karmansa lopulta sovittamaan, ja se onkin lopullinen "anteeksianto" sitten se.

Onhan sekin asia vielä, että kun on kerran rangaistu ja sitten joskus rangaituksensa sovittanut, niin tekijänä tuntee itsekkin hyvää oloa siitä, että on saanut tekonsa tähden kärsiäkkin. Väärintekijälle itselleen ei ehkä edes pelkkä anteeksi saaminen riitäkkään vaan hän haluaakin aivan ehdottomasti sovittaa tekonsa nimenomaan paljon kärsimyksen kautta.

Osa sovitusta tapahtuu tietysti myös hyvän tekemisellä. Mikään silmä silmästä, hammas hampaasta juttuhan karma ei ole, vaikka välillä sovittaminen onkin sellaista. Muistuu mieleeni eräs kertomus eräästä asiaa käsittelevästä kirjasta jossa entisen elämänsä sadistinen kiduttaja ja tässä elämässään taitava kirurgi, oli "maksanut" yhdelle entisistä uhreistaan karmaansa sillä, että oli leikkauksella pelastanut tämän hengen. Tämä uhrikin oli siis syntynyt uuteen elämään lähelle entistä pahantekijäänsä ja näin ollen karmallinen side heidän väliltään oli poistunut.

Kärsimyshän voi olla vieläpä jalostavaa ja opettavaista! Kaikella on tarkoituksensa ja kaikesta voi oppia, kunhan "asenne" on vaan kunnossa!

Lue lisää

siis mitä jeesus kuuluu karmanlakiin

-Q- kirjoitti:

Juu, eihän sitä tietenkään voinut odottaa että *sinne* oikein läiskähtää hirmuinen lössi väkeä, ja jos jopa Suuren ja Tunnetun S24:n palstat välillä kärsivät yleisökatoa, niin mitäpä tässä suuria odottamaan. Kun aikoinani fiilasin ja höyläsin tuota Magia-foorumia kovastikin, siellä huomasi aina saman ilmiön, että yhtäkkiä porukat rynnivät paikalle ja oli oikein rattoisaa ja energistä sanailua, ja sitten taas yhtäkkiä PLUF kaikki katosivat. Paitsi minä joka jäin rannalle ruikuttamaan. Oikein tyhjän päälle, ja se aina nyppi. Enkä ole vieläkään oppinut siirtämään mielenkiintoani muualle sillä siunaaman hetkellä kun "massat" kaikkoavat jostakin mestasta.

Vaikka kuinka arvostaisi individualismia, niin pakkohan se on myöntää että välillä toimitaan enemmistön ehdoilla. Pitää osata haistaa tuulet että missä mennään. Niinkuin tuolla Kirkko Cafen chatissakin oli tämmöinen keissi tässä taannoin, että ei-kristityiltä alettiin tukkia suuta oikein urakalla, jolloin muutama keksi että siirrytään sitten Uskonto Chattiin, joka siinä koko ajan on vartonut tyhjillään (kun pakanat mieluummin kähisivät uskisten kanssa siellä Kirkossa...) Suosiolla minäkin sinne siirryin, olen väsynyt Jeesus-sotahuutoon. Saa nyt nähdä sitten millaista suosiota tuo Uskonto Chat saa, miettivät porukat siellä että ainakin uusi nimi tarttis saada...

***

Ei tässä tosiaan kauhean vanhaksi pysty itseään tuntemaan, kun ihmisten temppuilut ja touhut ärsyttävät niin kovin. Ei kai ne ärsyttäisi jos olisi ihmisten kanssa enemmän tekemisissä, ja tulisi ikäänkuin immuuniksi? En tiedä. Sen yhden kanssahan *siellä* kyllä aloin ihan tosissani ihmetellä että miten joku VOI sanoa olevansa "perillä", jos hän uskoo että hyvä ja paha ovat "lopullisia totuuksia", ts. että joku voi päätyä kadotuksiinkin. Tottakai hänen omat ankeat kokemuksensa vaikuttavat hänen katsomukseensa, mutta sitähän ei voi kai myöntää, jos on mies?

Eikö minun pitäisi oikein vihata ihmiskuntaa, kun minä kumminkin otan oikein tosissani ne ed. elämieni visiot ja siellä tosiaan on kaikenlaista kurjaa? Mutta koska minä tiedän että olen itsekin ollut kaikella tavalla kurja, enkä minäkään ole vielä kadotukseen joutunut(???) niin miten ihmeessä minä voisin uskoa että jotkut jotenkin pelastuu tai että jotkut ei?

Ja sitten minä olen kuulema naivi. Ei hyvää päivää...

Kumma juttu että "yhteisen ystävämme" jutut eivät minua pahemmin ahdista, vaikka hän manaisi koko ihmiskunnan helvetin hinkaloon. Olisiko se sitten siitä kiinni että minun pitää keskustella jonkun kanssa tarpeeksi PITKÄÄN että en enää ota pulttia hänen omistani poikkeavista näkemyksistä? Vai onko se siitä kiinni että ystis ei sentään ihan ole väittänyt olevansa "jo siellä"...? Tai sitten hän vain on poikamaisempi, ja minulle kun on aina eniten aiheuttanut päänupin turvotusta semmoiset miehet jotka oikein alleviivaavat arvovaltaista mieheyttään. "Olet sitten ennättänyt 50 - 60 v ikään ja saanut kehitettyä kaljamahan. So what?!"

xD

Minkä takia sitä sitten syyllistyisi muka jonkinlaiseen suureen rikkeeseen jos uskaltaa jostakusta epäillä että ehkäpä et ole vielä siellä? :P

***

Rento... Heh, olisitpa lukenut juttujani joskus 2002, pelkkää sunnuntaisaarnaa jossain Yleistä uskonnoista -palstalla. Tosin silloin se ei tainnut olla vielä "yleistä", kun ei muita palstoja ollutkaan. En muista enää. 2003 oli sitten se kamala kuukausia kestänyt sotatila yhden k-uskovaisen rohveetan kanssa, ja vieläkin nousee niskakarvat pystyyn jos menee lukemaan niitä senaikuisia juttuja sieltä. Pahimmat tosin lienee poistettu. Mutta se oli ihan SAIRASTA. Jos kaksi ihmistä voi yhtäaikaa joutua psykoosiin, niin se poitsu ja minä olimme semmoisessa tilassa! Tai ainakin läheltä liippasi.

Välillä minusta tuntuu että olen tyhmä kuin saapas, ja jotain itsestäänselviä asioita pitää oikein jaanata iät ajat ennenkuin ne oivaltaa. Kaikkein vaikeinta minulle on oivaltaa että muiden ihmisten näkemykset ja mielipiteet eivät minun paattiani kaada. Vain minä itse voin olla se myrsky joka jollani upottaa. Ja olen aika monta kertaa ollutkin.

Nykyään ei sentään tarvitse pelätä henkensä edestä, jos tulee joku katsomuskiista... Sen ajatuksen pitäisi rentouttaa melkotavalla!

Mutta mutta... Kun minä tuon tuostakin joudun jotenkin tekemisiin YLIMIELISYYDEN kanssa, tavalla tai toisella, niin joku jippo siinä on joka minun pitäisi oppia. Jopa armas kumppanini voi olla oikein ylimielisyyden huippu, ja mikäs ihme tuo, kun hän muistelee kai parikin kertaa olleensa joku aatelinen tai mikä lie kiho ympär ämpär Eurooppaa viime vuosisatojen varrella. Ja netissä tuon tuostakin törmään Leijona-miehiin - onko heillä luontainen taipumus kiinnostua Hengen asioista, vai minäkö vain osun yhteen juuri heikäläisten kanssa muuten vaan...? :) Ukkonikin on nouseva Leijona.

Jotenkin se on opittava kantapään kautta että jos joku kulkee kovin nokka pystyssä ja se on hänen luontainen tyylinsä, niin ei se ole minulta pois, eikä minua siinä paineta alas katuojaan. Pari tyyppiä (naista...) tosin teki vähän enemmänkin kuin vain esiintyi yli-itsevarmasti. He ovatkin yksi syy siihen että minulla ei ole koskaan ollut naispuolisia ystäviä, he ja sitten muut kokemukset jotka viittaavat siihen että naisten kanssa joudun takuulla "altavastaajaksi", miesten kanssa sentään pärjää jotenkuten.

Jostain syystä kyllä nuo sosiopaattisimmat naiset eivät yleensä viihdy netissä, yhtä tiettyä foorumia lukuunottamatta, ja siellä lähinnä vain vierailen nykyään, en ASU...

Karma-foorumilla kun ollaan, voisin melkeinpä kiteyttää että tämä psyykkinen karmani melkeinpä täysin on pelkästään tämmöisen probleemin tutkiskelua: miten pärjään ihmisten kanssa ja kehitän terveen itsetunnon?

Ei kun kehittämään... >>>

Lue lisää

"Ajan ja paikan tuolla puolen"
Kirja
A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupāda


uy

samsarasta vapautuminen, ei karmasta.

... kirjoitti:

samsarasta vapautuminen, ei karmasta.

No, samalla siinä loppuu kyllä karmankin vaikutus.

Mamaki kirjoitti:

No, samalla siinä loppuu kyllä karmankin vaikutus.

Se kertynyt karma jää edelleenkin sovittamatta.

Sama suomeksi: vaikka velkaa ei hoitaisi, se on ja pysyy ja kasvaa koko ajan korkoa.

Se joko täytyy sovittaa tai saada anteeksi.

Edellisistä elämistä en tiedä mutta paljon tuli nähtyä ja koettua jotka voisivat kyllä kertoa jotain niistä...mutta olivat sen verran mahtipontisia rooleja että olen tullut siihen päätelmään että olivat jotain muuta :/

Kunnon paskan kun väännät pönttöön niin entiset elämät tulee siinä vähän niinkuin mukana, niinhän ne intialaiset huijarigurutkin tekee, antaa tyhmile ulostuslääkettä ja sitten entiset elämät kuulemma poistuu ja idiootit uskoo.

https://keskustelu.suomi24.fi/t/18368310/itamaisesta-filosofiasta-kiinnostuneille
https://keskustelu.suomi24.fi/t/18304486/tekoalyn-vastaukset-vedoista-ovat-vaaria
Tekoälyn vastaukset Vedoista ovat vääriä

https://keskustelu.suomi24.fi/t/18368310/itamaisesta-filosofiasta-kiinnostuneille
https://keskustelu.suomi24.fi/t/18282957/lahkolaisuudesta
Lahkolaisuus on Absoluuttisen Totuuden luonnollinen sivuvaikutus. Kun acharyat oivaltavat Totuuden ja todistavat siitä, se ei ole vielä lahkolaisuuden tahraama. Opetusperimyksen kautta saadut säännöt ja käskyt, jotka määrittelevät päämäärän ja keinot sen saavuttamiseksi, muuttuvat kuitenkin ajan myötä eri ihmisten paikkakunnan ja mentaliteetin mukaan. Yhdessä yhteiskunnassa noudatettua sääntöä ei välttämättä hyväksytä toisessa yhteiskunnassa. Näin yksi yhteisö erottaa itsensä toisesta. Kun jonkin yhteisön jäsenet alkavat arvostaa omia normejaan liian korkealle, he kehittävät vastenmielisyyttä toisen yhteisön jäseniä kohtaan, joiden normit eivät ole heidän näkökulmastaan yhtä korkeat.

Tällaisia lahkolaisuuteen perustuvan tietoisuuden ilmenemismuotoja on havaittavissa eri maissa jo ammoisista ajoista lähtien. Ne ovat tyypillisiä lähinnä noviiseille, mutta jossain määrin myös madhyama-adhikarit ovat alttiita niille. Uttama-adhikarien keskuudessa ei kuitenkaan ole jälkeäkään tällaisesta lahkolaisuudesta.