Lukijan (ei kasvatustieteilijä, mutta ammatinopettaja) ajatuksia Pentti Väisäsen (2003) väitöskirjasta ”Työssäoppiminen ammatillisissa perusopinnoissa. Ammatillinen osaaminen, työelämän kvalifikaatiot ja itseohjautuvuus opiskelijoiden itsensä arvioimina”. http://joypub.joensuu.fi/publications/dissertations/vaisanen_tyossaoppiminen/vaisanen.pdf
Vaikka peruskoulussa ja ammatillisessa oppilaitoksessa vietetään useita vuosia ihmisen
elämästä, niin silti koulutus ei ole vastannut niihin tarpeisiin, joita yritykset
ja muu työelämä asettavat (Väisänen 2003, 1).
Väitöskirjan lukijan kommentti: arvio on aikamoista potaskaa. Työssäoppimisjaksot toteutetaan yhteistyössä oppilaitoksen tutkintovastaavien kanssa, jotka huolehtivat oppilaan ja työn ohjaajan haastattelusta, jossa kartoitetaan, mitä osa-alueita osataan ja mitä voisi vielä kehittää. Kehittämiskohteiden selvittyä panostetaan niihin, jotta opiskelija saavuttaisi määrätyn ammattitaidon ennen valmistumistaan, jotta voisi toimia vaikka yrittäjänä.
Opiskelijoiden on myös opittava sietämään palautetta, olipa palaute sitten positiivista tai negatiivista (mukautumiskvalifikaatioiden kehittyminen). Kritiikin hyväksyminen ja siitä
oppiminen ovat merkittäviä tekijöitä työelämän kvalifikaatioiden kehittymisessä.
(mm. Bucher & Stelling 1977; Ellström 1996; Lasonen 2001. Väisänen 2003, 39.)
Väitöskirjan lukijan kommentti: tämä referaatti on tempaistu tekstiin mukaan, mutt ei ole pohdittu lainkaan sitä, miten kritiikin sietäminen käytännössä onnistuu: myötäileekö työssäoppija työssäohjaajaa, vaikeneeko hän ja protestoiko hän negatiivista palautetta itsekseen ja miten negatiivisesta palautteesta oppiminen näkyy käytännössä, esim. asioihin jämerämmin tarttumisena, uhmakkuutena, taisteluhalukkuutena, lisääntyneenä tiedonhankintakyvykkyytenä vai kopioimisella (alistuminen)? Vastaus tulee osittain esille sivulla 46, kun käsitellään palautteen hyödyllisyyttä sekin pelkkinä referaatteina.
Koulutuskvalifikaatiot kehittyvät oppilaitoksessa tapahtuvan oppimisen aikana ja työelämän kvalifikaatiot alkavat kehittyä jo tutkintoon kuuluvan työssäoppimisen aikana. Edelleen ne kehittyvät pitkäaikaisen, vuosikausia kestävän työkokemuksen kautta haasteellisten ja monipuolisten työtehtävien myötä kohti asiantuntijuutta. (Väisänen 2003, 40.)
Väitöskirjan lukijan kommentti: ”Asiantuntijuus” on ameebamainen käsite. Nykyaikana asiantuntijuus on suurimmaksi osaksi määrättynä ajanjaksona tarvittavaa syväosaamista ammatissa, joka saattaa olla seuraavana vuosikymmenenä jo vanhentunutta asiantuntijuutta eli taloudellis-tuotannollisesti käyttökelvotonta. Tätä tapahtuu erikoisesti tietojenkäsittely- ja teknisellä alalla, samoin lääkintä- ja hoitoaloilla. Esimerkkinä voisi ajatella laskentamerkonomia, joka osaa kahdenkertaisen kirjanpidon käsin tilikirjaan. Ammattitaidosta ei ole hänelle hyötyä tänään kuin hyvin pienissä yrityksissä tai yhdistyksissä, joissa ei välttämättä tarvita tietokoneohjelmaa. Asiantuntijatasoisella ammattitaidolla tarkoitetaan ”tämän päivänarvoista” kykyä olla ammatillisesti pätevä, että merkonomi pystyy käyttämään erilaisia kirjanpito-ohjelmia tehokkaasti tietokoneella ja on valmis oppimaan niitä, todennäköisesti elinikäisesti hänen on mukauduttava kehitykseen, johon yhdistetään menneiden aikojen kokemus eli hiljainen tieto.
Tutkimusten mukaan työssäoppimisen vaikutuksia ovat käytännön ammattitaidon
kehittyminen (sis. työelämän edellyttämät pelisäännöt), työkokemuksen saaminen, sosiaalisten taitojen (mm. erilaisten ihmisten hyväksyminen) ja oma-aloitteisuuden kehittyminen, itseluottamuksen paraneminen sekä jatko-opintoihin pääsyn paraneminen. Lisäksi erittäin merkittäviä vaikutuksia ovat työllistymismahdollisuuksien helpottuminen ja uralla etenemismahdollisuuksien paraneminen. (Väisänen 2003, 56.)
Väitöskirjan lukijan kommentti: Ihmeiden ihme! Ensimmäinen oma älyllinen toteamus ensimmäisen 56 sivun lopussa, joka on täynnä referaatteja! Tarvittiin varmaan melkoinen ÄÖ tämän kahden lauseen tuottamiseen!
Väitöskirjan lukijan kommetti tekijän tutkimuksesta: on kykenevä operaationalistamaan erilaisia tutkimusmenetelmiä mekaanisella tasolla (faktorianalyysi, korrelatiivinen tutkimus, keskiarvojen vertailu, erottelu- ja regressioanalyysi. Mikä hyöty siitä esim. ammatilliselle opettajalle käytännön tasolla on, on arvauksen varassa. Lisäksi tutkimusryhmän kutistuminen puolella alkumittauksen jälkeen (112 informanttia supistui muutoksen alkumittauksessa 63:een henkilöön) antaa vääristyneen lopputuloksen tutkimuksesta.
Muita ajatelmia ja huomioita:
Laadullinen menetelmä astuu kuvaan tutkimusmetodina sivuilla 80-81 ja todetaan, miten sitä voisi aineistosta toteuttaa, mutta miten laadullisesta tutkimuksesta voisi vetää käytännön tason johtopäätöksiä, jää hämäräksi. Tutkimuksen mittareina käytettiin kyselylomakkeiden kysymyksiä ja niistä vedettyjä johtopäätöksiä mekaanisten tutkimusmallien mukaisesti. Selvästi näkee, että kyseessä on ”nojatuolitutkimus” eli tutkija ei itse henkilökohtaisesti henki autenttisia haastatteluja suoraan esim. osallistuvan havainnoinnin kautta (nauhuri tai videolaite mukana) eli hän käyttää vain suodattimen läpi mennyttä materiaalia (kyselykaavakkeet). Siksi tutkimus on puutteellinen, ontuva ja vieläkin – täynnä referaatteja, ei omaa reflektiota, joka vahvistaisi tutkimuskirjallisuuden väitteet tosiksi, tosin sivulla 91 on melkoinen omakehu omista ansioista opettajana ja kasvattajana – mutta ei ainoatakaan omakohtaista kokemukselliseen oppimiseen liittyvää näkemystä, vain referaatteja! Myönteistä: tutkija hallitsee numeroiden käytön ja aineiston luokittelun numeroiden mukaan, joista on laadittu oivia taulukoita (vain 64!!!) ja myös sanalliset kommentit tutkimuksen loppupuolella antavat suodatettua tietoa kentän tunnelmista (s. 80-117) mukavilla referaateilla höystettyinä. Valitettavasti niistä puuttuu kontekstin tuntemus ja tutkijan omakohtainen reflektio kentästä. Taulukoiden paljous tekee työstä myös helposti hajoavan vaikutelman, eli työ on kohonnut suureksi kuin ylisuuri leipätaikina, joka lätsähtäessään jää sisältä raa’aksi paiston jälkeen! ”Itseohjautuvuusvalmiuspistemäärä” oli karsein yhdyssanahirviö, minkä olin eläissäni nähnyt (s. 148)! Luku 9 ”Pohdinta” ei oikeastaan ollut omakohtaista pohdintaa vaan otsikoksi olisi sopinut ”Referaattien ja taulukoiden analyysin kooste”, muuten kuin loppulauseen kohdalla, jossa todetaan, että 20 ov:n työssäoppimisjakso on oikeansuuntainen uudistus ja kehitettävää on vielä paljon, onpa tieteellinen kehittämisehdotus!
Vaikka peruskoulussa ja ammatillisessa oppilaitoksessa vietetään useita vuosia ihmisen
elämästä, niin silti koulutus ei ole vastannut niihin tarpeisiin, joita yritykset
ja muu työelämä asettavat (Väisänen 2003, 1).
Väitöskirjan lukijan kommentti: arvio on aikamoista potaskaa. Työssäoppimisjaksot toteutetaan yhteistyössä oppilaitoksen tutkintovastaavien kanssa, jotka huolehtivat oppilaan ja työn ohjaajan haastattelusta, jossa kartoitetaan, mitä osa-alueita osataan ja mitä voisi vielä kehittää. Kehittämiskohteiden selvittyä panostetaan niihin, jotta opiskelija saavuttaisi määrätyn ammattitaidon ennen valmistumistaan, jotta voisi toimia vaikka yrittäjänä.
Opiskelijoiden on myös opittava sietämään palautetta, olipa palaute sitten positiivista tai negatiivista (mukautumiskvalifikaatioiden kehittyminen). Kritiikin hyväksyminen ja siitä
oppiminen ovat merkittäviä tekijöitä työelämän kvalifikaatioiden kehittymisessä.
(mm. Bucher & Stelling 1977; Ellström 1996; Lasonen 2001. Väisänen 2003, 39.)
Väitöskirjan lukijan kommentti: tämä referaatti on tempaistu tekstiin mukaan, mutt ei ole pohdittu lainkaan sitä, miten kritiikin sietäminen käytännössä onnistuu: myötäileekö työssäoppija työssäohjaajaa, vaikeneeko hän ja protestoiko hän negatiivista palautetta itsekseen ja miten negatiivisesta palautteesta oppiminen näkyy käytännössä, esim. asioihin jämerämmin tarttumisena, uhmakkuutena, taisteluhalukkuutena, lisääntyneenä tiedonhankintakyvykkyytenä vai kopioimisella (alistuminen)? Vastaus tulee osittain esille sivulla 46, kun käsitellään palautteen hyödyllisyyttä sekin pelkkinä referaatteina.
Koulutuskvalifikaatiot kehittyvät oppilaitoksessa tapahtuvan oppimisen aikana ja työelämän kvalifikaatiot alkavat kehittyä jo tutkintoon kuuluvan työssäoppimisen aikana. Edelleen ne kehittyvät pitkäaikaisen, vuosikausia kestävän työkokemuksen kautta haasteellisten ja monipuolisten työtehtävien myötä kohti asiantuntijuutta. (Väisänen 2003, 40.)
Väitöskirjan lukijan kommentti: ”Asiantuntijuus” on ameebamainen käsite. Nykyaikana asiantuntijuus on suurimmaksi osaksi määrättynä ajanjaksona tarvittavaa syväosaamista ammatissa, joka saattaa olla seuraavana vuosikymmenenä jo vanhentunutta asiantuntijuutta eli taloudellis-tuotannollisesti käyttökelvotonta. Tätä tapahtuu erikoisesti tietojenkäsittely- ja teknisellä alalla, samoin lääkintä- ja hoitoaloilla. Esimerkkinä voisi ajatella laskentamerkonomia, joka osaa kahdenkertaisen kirjanpidon käsin tilikirjaan. Ammattitaidosta ei ole hänelle hyötyä tänään kuin hyvin pienissä yrityksissä tai yhdistyksissä, joissa ei välttämättä tarvita tietokoneohjelmaa. Asiantuntijatasoisella ammattitaidolla tarkoitetaan ”tämän päivänarvoista” kykyä olla ammatillisesti pätevä, että merkonomi pystyy käyttämään erilaisia kirjanpito-ohjelmia tehokkaasti tietokoneella ja on valmis oppimaan niitä, todennäköisesti elinikäisesti hänen on mukauduttava kehitykseen, johon yhdistetään menneiden aikojen kokemus eli hiljainen tieto.
Tutkimusten mukaan työssäoppimisen vaikutuksia ovat käytännön ammattitaidon
kehittyminen (sis. työelämän edellyttämät pelisäännöt), työkokemuksen saaminen, sosiaalisten taitojen (mm. erilaisten ihmisten hyväksyminen) ja oma-aloitteisuuden kehittyminen, itseluottamuksen paraneminen sekä jatko-opintoihin pääsyn paraneminen. Lisäksi erittäin merkittäviä vaikutuksia ovat työllistymismahdollisuuksien helpottuminen ja uralla etenemismahdollisuuksien paraneminen. (Väisänen 2003, 56.)
Väitöskirjan lukijan kommentti: Ihmeiden ihme! Ensimmäinen oma älyllinen toteamus ensimmäisen 56 sivun lopussa, joka on täynnä referaatteja! Tarvittiin varmaan melkoinen ÄÖ tämän kahden lauseen tuottamiseen!
Väitöskirjan lukijan kommetti tekijän tutkimuksesta: on kykenevä operaationalistamaan erilaisia tutkimusmenetelmiä mekaanisella tasolla (faktorianalyysi, korrelatiivinen tutkimus, keskiarvojen vertailu, erottelu- ja regressioanalyysi. Mikä hyöty siitä esim. ammatilliselle opettajalle käytännön tasolla on, on arvauksen varassa. Lisäksi tutkimusryhmän kutistuminen puolella alkumittauksen jälkeen (112 informanttia supistui muutoksen alkumittauksessa 63:een henkilöön) antaa vääristyneen lopputuloksen tutkimuksesta.
Muita ajatelmia ja huomioita:
Laadullinen menetelmä astuu kuvaan tutkimusmetodina sivuilla 80-81 ja todetaan, miten sitä voisi aineistosta toteuttaa, mutta miten laadullisesta tutkimuksesta voisi vetää käytännön tason johtopäätöksiä, jää hämäräksi. Tutkimuksen mittareina käytettiin kyselylomakkeiden kysymyksiä ja niistä vedettyjä johtopäätöksiä mekaanisten tutkimusmallien mukaisesti. Selvästi näkee, että kyseessä on ”nojatuolitutkimus” eli tutkija ei itse henkilökohtaisesti henki autenttisia haastatteluja suoraan esim. osallistuvan havainnoinnin kautta (nauhuri tai videolaite mukana) eli hän käyttää vain suodattimen läpi mennyttä materiaalia (kyselykaavakkeet). Siksi tutkimus on puutteellinen, ontuva ja vieläkin – täynnä referaatteja, ei omaa reflektiota, joka vahvistaisi tutkimuskirjallisuuden väitteet tosiksi, tosin sivulla 91 on melkoinen omakehu omista ansioista opettajana ja kasvattajana – mutta ei ainoatakaan omakohtaista kokemukselliseen oppimiseen liittyvää näkemystä, vain referaatteja! Myönteistä: tutkija hallitsee numeroiden käytön ja aineiston luokittelun numeroiden mukaan, joista on laadittu oivia taulukoita (vain 64!!!) ja myös sanalliset kommentit tutkimuksen loppupuolella antavat suodatettua tietoa kentän tunnelmista (s. 80-117) mukavilla referaateilla höystettyinä. Valitettavasti niistä puuttuu kontekstin tuntemus ja tutkijan omakohtainen reflektio kentästä. Taulukoiden paljous tekee työstä myös helposti hajoavan vaikutelman, eli työ on kohonnut suureksi kuin ylisuuri leipätaikina, joka lätsähtäessään jää sisältä raa’aksi paiston jälkeen! ”Itseohjautuvuusvalmiuspistemäärä” oli karsein yhdyssanahirviö, minkä olin eläissäni nähnyt (s. 148)! Luku 9 ”Pohdinta” ei oikeastaan ollut omakohtaista pohdintaa vaan otsikoksi olisi sopinut ”Referaattien ja taulukoiden analyysin kooste”, muuten kuin loppulauseen kohdalla, jossa todetaan, että 20 ov:n työssäoppimisjakso on oikeansuuntainen uudistus ja kehitettävää on vielä paljon, onpa tieteellinen kehittämisehdotus!
Vastaukset 7
Vanhimmat
...ja ajatusmaailma kaavoittuu. Ja rasvoittuneista aivoista ei enää prosessoidu luovia ajatuksia, vaan toisintoja, toisintoja, toisintoja, toisintoja, muunnelmia, muunnelmia, muunnelmia, muunnelmia, katkoksia, katkoksia, katkoksia, tyhjää...
http://www.ursa.fi/sirius/sivut/viikonkuva.php?action=show&id=4
Jeah. Rasvattomille HYLA-aivoille suosittelen lukemiseksi TAIKissa julkaistua R.Nelimarkan LUOVAA väitöskirjaa.
huuu...
... lukematta. Täytynee katsoa, kun aikaa on.
Mutta aika rajua kritiikkiä, ja miksiköhän tällä foorumilla? Kritisoillajakin näkyy olevan huomattavia puutteita esitystavassa. Esimerkiksi satunnaisten sitaattien poimiminen ja hyökkäys niitä vastaan omalta tuntumalta.
Väitöskirjan tulisi olla sellainen, että siitä olisi hyötyä muillekin kuin vain tiedekunnalle, joka kuittaa rahat vastavalmistuneesta tohtorista tai väittelijälle, joka saa todistuksensa ja tittelinsä. Voisi kysyä, mitä hyötyä toisten tutkimuksia referoivasta väitöksestä on muille, esim. opiskelijoille, joita tutkimus koski tai heitä ohjaaville ammatinopettajille. Ehkä väitös oli näyte siitä, että väittelijä oli taitava asioiden koostaja ja siten oppi jotain. Tutkimusen tavoite jäi referaattivuoren alle piiloon, näin ymmärtäisin, että siinä vain väitettiin, että työssäoppimisjaksot ovat keinoja lisätä oppilaiden valmiuksia työelämään valmistumisen jälkeen. Samoin tutkimuksen tilanneelle taholle varmaan se oli hyödyllinen, näin saatiin projektirahat käyttöön jollain lailla.
Tällaistahan se on: kasvatustiede on hyvin hitaasti kehittyvä itsenäinen tiede, sen sijaan se imuroi toisista tieteistä näkökulmia, joita se sulattaa yhteen ja esittää niitä muka ominaan (esim. sosiaalitieteistä yhteisökäyttäytymisen lakeja, yhteiskuntatieteistä liike-elämän lakeja, humanistisista tieteistä vierasperäisiä sanoja, matemaattis-luonnontieteelliset tieteistä tilastomenetelmiä, pyskologiasta ihmisen sielunelämän tuntemusta jne.).
Mihin kasvatustiede on kehittymässä nykyaikana, onko sillä tarjottavana käytäntöön soveltuvia työkaluja ammattiopetukseen? Tuntuu siltä, että ammatinopettaja saa nykyisin toimia ainoastaan pelkkänä palvelijana yhteisössä, jossa hänen on lähes pyydettävä anteeksi, että viitsii pyytää palkkaa työstään.
Pelätään, että erilaiset lähestymistavat ja oppimiskäsitykset (behavioristinen, kognitiivinen, konstruktivistinen yms.) olisiat vain väkipakolla opittuja muotteja, joihin opettajaksi opiskelevaa tai ammatissa toimivaa opettajaa ja hänen oppilasraukkojaan koekaniineina yritetään mahduttaa silloin, kun kyseiset ismit ovat "muotia".
Itse olen kokenut ammatinopettajana sen, että tekemällä oppiminen pohjustettuna kunnollisella teoriapohjalla on paras keino saada tuloksia, kun annetaan oppilaille riittävästi luomisvapauksia sekä suvaitaan myös epäonnistumisia ja kriittistä reflektointia käytännön toteutusprosessien aikana! Samoin on mahdollista, että teoriaa ei opeteta alkuun ollenkaan, vaan teoriapohjaa muodostetaan koko ajan työn edetessä, jolloin työ ja teoria käyvät käsi kädessä ja oppilaille tulee ns. ahaa-elämyksiä. Yleensä ensin asetan teorian oppilaiden tarkasteltavaksi tai kysymykset, joiden avulla haetaan vastauksia teoriakysymyksiin tai mahdolliseen käytännön ongelmaan. Sitten oppilas viedään tehtävän työn äärelle, jossa lähtökohtana on ongelma, jolle pitäisi löytää sopiva käytännön ratkaisu. Pohditaan yhdessä ratkaisumalleja sekä mahdollisesti oppilaiden aiempia kokemuksia harjoittelujaksoilta. Asiat kirjataan lomakkeelle. Arvioidaan ratkaisumalleja. Kokeillaan ratkaisumalleja. Kirjataan tulokset lomakkeeseen. Tarkastellaan, onko saavutettu tulos saatu. Mietitään, miksi tulos ei ollut halutun mukainen ja miten siihen voisi toisella kokeilukerralla päästä. Arvioidaan työ. Voisikohan tätä menetelmää sanoa Problem Based Bearning-menetelmäksi (ongelmaperustainen oppiminen), jota olisi pitänyt väikkärissä laajemmin esitellä. PBL-menetelmässä opettaja on kuin ruuan esille tarjoaja seisovaan pöytään, josta opiskelija saa valita sopivat eväät maittavaan ateriaan! Ja aina voi kysyä neuvoa opettajalta sekä saada palautetta (kannustavaa ja kehittävää) ja menetelmässä opiskelija- sekä ongelmanratkaisukeskeisyys tuo tuloksen, joka opitaan!
Voisiko arvoisa "Professori" isolla P:llä nyt armollisesti meille tavallisille tallaajille ja alemmalle kansanosalle kertoa, mitä hyötyä meille on määritelmästä "itseohjautuvuusvalmiuspistemäärä", eikö asiaa olisi voinut ilmaista suomenkielisellä lauseella "pistemäärä opiskelijoiden valmiudesta itseohjautuvuuteen"? Mikä on siis mielestänne hyvä kielellinen esitystapa?
Eikö väitöskirjan liitteissä olisi voinut olla kapulakielestä sanasto suomen kielelle käännettynä, nythän amispellen äiti saa pitkään pohtia, mitä väitöskirjan seuraavat termit mahtanevat tarkoittaa (ja ymmärtääköhän esim. LVI-alan tai rakennusalan insinööriopettajakaan näitä termejä)?
aikaperspektiivissä
aktiivista tiedonkäsitystä
alhainen kompleksisuus
arvottamista
asiantuntijuustutkimus
dimensioilla
diskriminanttikertoimia
dispositionaalisia piirteitä kuvaava luottamus
ekspansiivisen oppimisen
Ekspertti omaa taidon.
evaluaatiotutkimuksessa
faktorien eristämisessä pääakseliratkaisua (PAF)
hahmottamaan,
innovatiivisten kvalifikaatioiden kehittyminen
institutionaalistetun tiedon muotoon
intensiiviseksi kumppanuussuhteeksi,
intuitiivisesta kokijasta
Itseohjautuvuusvalmiusmittarin
Itseohjautuvuusvalmiuspistemäärien
kanoninen korrelaatiokerroin
kanssaoppijana
Kausaalisen kvantitatiivisen mittauksen tutkimusasetelmaa
kognitiivis-konstruktivistisen
kokonaisvaltainen
kombinaatio
kontaktijaksolla
kontekstisidonnaista
korkea kompleksisuus
Kovarianssianalyysia käytettiin alkumittauksessa havaittujen erojen vakiointiin.
Kovarianssianalyysin
kvalifikaatioluokittelua
luotettavuustarkasteluun
merkitysskeemojen ja –perspektiivien muuntamisen
mittarin olevan homogeeninen
Muutosmittauksen
nelivaiheisena syklinä
ohjauskeskusteluja
opiskelijoiden ammatillisen osaamisen itsearviointia selittävä muuttujien lineaarikombinaatio
oppijan omat merkitysrakenteet ja –perspektiivit,
Oppilaitosvetoinen
oppimishalukkuutta
pelkistää kontekstivapaaksi
perus-, tuottaviin ja intensiteettikvalifikaatioihin
poissulkevia
päämäärähakuinen
relevantteja
Selittävien muuttujien multikollineaarisuus vaikuttaa regressiokertoimien estimointiin.
sensomotorisiin, kognitiivisiin ja motivaatio-kvalifikaatioihin
sisältö- tai menettelytapakysymyksiin
sosiodemografiset tiedot
standardoituja
summamuuttujat korreloivat
suorakulmaista varimax-rotaatiota, jossa faktorit eivät korreloi
suoriutumisvaatimukset
tarkoitushakuisesti
teknisiin, motivaatio-, mukautumis-, sosiokulttuurisiin ja innovatiivisiin kvalifikaatioihin
tiedonluomisprosessi
toimintaprosessien
transfer eli siirtovaikutus formaalista koulutuksesta työelämään
tuotannollisiin, normatiivisiin ja innovatiivisiin kvalifikaatioihin
työ- ja toimintakokemuksia
työelämävastaavuutta
työkontekstissa
työllistymisvalmiuksien
työmarkkinatietoutta
työssäoppimisjaksoilla
työssäoppimiskokeilun
työssäoppimiskoordinaattoriksi
työssäoppimisprosessin
työssäoppimisprosessin
työssäoppimissuunnitelman
työtoimintojen integrointi.
uudelleenarviointeja
Uuden koulutuskulttuurin sisäänajaminen
vaiheittaisuus
vapaasti askeltavaa (stepwise) menetelmää
varimax- että oblimin-rotaatiota
vastausprosentiksi
Vinorotaatio
virhelähteenä on myös alkumittauksen efekti
ydin- ja reunakvalifikaatioihin
yleisen analyyttisen ja objektiivisen otteen etsijäksi
yönjakojärjestelmässä
eikä YÖNjakojärjestelmässä, heh.