kohtalotovereita?
oon vaikean elämäntilanteen kautta sairastunu aika pahaan paniikkihäiriöön/sosiaalisten tilanteiden pelkoon, ja opiskelen aina niin ihanaa psykologiaa.. pian on harjoittelu psykiatrialla edessä ja tuntuu et miten selviän siitä...
mieleeni tulee ajatus: voiko psykologi olla paniikkihäiriöinen? lääkitys on päällä muttei sekään auta...
kommentteja?
oon vaikean elämäntilanteen kautta sairastunu aika pahaan paniikkihäiriöön/sosiaalisten tilanteiden pelkoon, ja opiskelen aina niin ihanaa psykologiaa.. pian on harjoittelu psykiatrialla edessä ja tuntuu et miten selviän siitä...
mieleeni tulee ajatus: voiko psykologi olla paniikkihäiriöinen? lääkitys on päällä muttei sekään auta...
kommentteja?
Vastaukset 4
Vanhimmat
on hyvä että joillakin hoitohenkilökunnan tyypeillä on omakohtaista kokemusta niistä asioista joita he toisissa hoitavat. Pyrin psykologiaa lukemaan enkä tule mistään unelmaperheestä. Mielestäni se on vahvuus eikä haitta. Tietävätkö muut lääkityksestäsi? Pitäisikö sinun ottaa sairaslomaa?
Tutkituttamaan sokeritasapaino. Koska olet opiskelija, voi olla etta et syo saannollisesti ja oikein.
Itsellani meni niin pahaksi etta meinasi nako menna, oli vaikka minkalaisia paniikki-oireita. Rauhoittavia laakkeita tarjottiin, niista oli vain hetkellista apua. Sitten eras laakari maarasi minut 6 tuntia kestavaan sokerinsieto- kokeeseen. Diagnoosi oli heti Hypoglycemia, ei onneksi diabetes.
Tiedan etta Suomessa ei niin vain paase tutkimuksiin mutta VAADI!
Toivottavasti saat apua pian. Aina ei ole paassa vikaa vaikka varsinkin naisille sita tarjotaan.
Joku opiskelee lääkäriksi ja sitten asiakas(potilas) menee lääkärille ja luettelee mitä lääkärin tulee diagnosoida ja mitä kokeita lääkärin tulee ottaa:
"Tiedan etta Suomessa ei niin vain paase tutkimuksiin mutta VAADI!"
Aika pelle touhua. Syö suklaata kuukausi niin tiedät onko sokeria enempi.
>> kohtalotovereita?
>> oon vaikean elämäntilanteen kautta sairastunu aika pahaan paniikkihäiriöön/sosiaalisten tilanteiden pelkoon
joo, mulla oli paha paniikkihäiriö parikymppisenä. sitä kesti muutaman vuoden, ja meni sitten hiljalleen pois. kiitokset hyvälle terapeutille. opiskelut ja ura kyllä kärsivät, mutta siitä on mahdollista selvitä.
jälkeenpäin olen ollut tekemisissä muitten paniikkihäiriöisten kanssa, ja olen tajunnut että paniikkihäiriö ilmenee aivan erilaisena eri ihmisillä, kahta samanlaista tapausta ei ole. ihmisillä on sitäpaitsi niin eri asenne itse paniikkihäiriöön, itseensä, ja elämään, että kyse on eri taudista lähes.
minusta pahin muoto paniikkihäiriöstä on sellainen joka tulee suht lievänä muotona, ja ihminen onnistuu salaamaan sen ympäristöltään, lähinnä lääkkeiden avulla, ja sitten kehittää pahemman ongelman, - lääkeriippuvuuden.
vaikea elämäntilanne sen mullakin laukaisi.. mutta paraneminen riippuu mun mielestä ennen kaikkea asenteesta. Lähinnä kyse kait on siitä, että haluaako kokea itsensä sairaaksi vai ei.