Kun itsenäistyy vanhemmistaan (siinä 20-vuotiaana), tarviiko itsenäistyvä henkilö silloin jonkun erittäin läheisen ihmissuhteen korvaamaan vanhemmat? Entä mitä, jos ei ole ketään läheistä juuri niihin aikoihin, vaan tuntee pahimman yksinäisyytensä silloin?
Vastauksia, kiitos.
Vastauksia, kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuskin niitä vanhempia mikään korvaa. Mielestäni itsenäistymistä ei tapahdu ainakaan niin,että muuttaa läheiseen suhteeseen jonkun toisen kanssa, vaan päinvastoin se vain hidastaa itsenäistymiskehitystä.
Tuo oli mielenkiintoinen pointti
Oman esikoiseni muutettua kotoa itkin ja tunsin tyhjänpesän syndroomaa. Tuin häntä kuitenkin koko ajan äitinä ja soittelin lähes päivittäin vuosia. Hän kävi viikonloppuisin kotona ja autoimme hän rahallisesti ja toivottavasti myös henkisesti. En tiedä miksi et halua/voi pitää yhteyttä vanhempiisi, mutta itse koen sen tärkeänä ja niin myös tein aikanaan itse. Mielestäni vanhemmat ovat se tärkein itsenäisyyden tukija, jos heistä vain on siihen. Lasten tarkoitushan on aikuistua ja selvitä elämässä omin avuin ja he ovat vain lainassa vanhemmillaan. Mutta vanhemmat ovat mielestäni se tuki ja turva, joka loppujen lopuksi heistä välittää ja rakastaa läpi elämän. Tämä on vain minun mielipiteeni. Mutta ilmeisesti sinulla ei tätä turvaa ole, niin on sinulla varmaan ystäviä ja kavereita, joihin voit turvata. Ja varmasti nuori pystyy itsenäistymään ilmankin vanhempia, mutta on ehkä kovempaa ja yksinäisempää. Jospa saisit tarvittaessa apua sosiaalipuolelta tai opiskelijaterveydenhuollosta. Tsemppiä sinulle kovasti ja uskon, että selviät. Ja onhan tämä netti olemassa, josta ehkä löytyy vertaistukea ja vanhempia ihmisiä, jotka ehkä pystyvät hieman sinua jelppimään eteenpäin.
Se tässä juuri onkin hassua, että kun yksinäinen ihminen VAILLA MITÄÄN MIELENTERVEYSONGELMIA ei saa keneltään normaalia henkistä tukea ja kannustusta arkielämään, hänelle tarjotaan heti opiskelijaterveydenhuoltoa. Tällä lauseella en sodi mitenkään sinun sanomisiasi vastaan, vaan olet ihan oikeassa. Näin on yleinen käytäntö! Ajatella, vaikka elän ihan yhtä täysillä kuin ne muut nuoret joilla sen sijaan on ystäviä, silti minut luokitellaan "avun tarpeessa olevaksi". En tarvitse psykologia, vaan tarvitsen tavallisia ihmisiä joiden kanssa olla. Mutta todellisuudessa ainoa asia, minkään saan hetkessä itselleni, on aika psykologille! On tämäkin taas niin älytöntä... Jokainen ihminen tietää, että kehenkään ei pysty tutustumaan hetkessä (yhdessä viikossa), vaan vaatii useita kuukausia ennenkuin toinen tulee tutuksi. Lisäksi, jotta kukaan ihminen haluaisi tutustua, pitää olla maltillinen ja ei-seuraa-vaativa. Tai muuten ihmiset pelästyvät ja kaikkoavat. No niin. Mutta kun niin kipeästi tarvitsisi toisen ihmisen läsnäoloa tähän kamalaan yksinäisyyteen, eikä psykologikaan anna samaa läsnäoloa. :( Ihmisillä, joilla on jo muutama hätäkaveri varalla, pystyvät tutustumaan helposti uusiin ihmisiin. Heillä ei ole paniikkia, siksi se onnistuu. Mutta kun on yksin, on kamala hätä ystävistä ja tutustumiset menevät ihan päin.. niinpä niin :)))) Vanhempani ovat henkisesti hylänneet minut ja ajatelleet, että tulen itsenäistymään siten. Toinen vielä suurempi syy hylkäämiseen on se, että he eivät vain välitä. Tässä pitäisi omin avuin oppia selviämään eikä ole helvetti soikoon edes ketään kenelle puhua arkipäiväisistä asioista! Ja psykologille en mene. Ne kirjoittavat joka käynnin jälkeen ties mitä roskaa koneelleen ja määrävät todella nopeasti lääkkeitä. En kaipaa puhua elämän ongelmista, vaan asioista ihan yleensä.
Kiitos kun otit kantaa.
Mitä itsenäistymisen tukemista se muka on että äiti soittelee joka päivä! Sinun toimintasi on ollut lapseen takertumista joka on taatusti vaikeuttanut itsenäistymistä.
Ei mun mielestä tarvitse olla sitä läheistä ihmissuhdetta. Riittää kun on ihmisiä ympärillä. Itsenäistyminenhän on piiitkä prosessi, joka alkaa varmaan vähintään jo leikki-iässä. Tästä esimerkkinä kuvittelu leikit eri ammateissa, lääkärileikit, kotileikit yms. Eihän niihin sisälly mitään vanhempien läsnäoloa eikä sellaista muistaakseni kaipaakaan. Päinvastoin. Puhutaan sisäisesti opitusta mallista.
Ihmisen persoonallisuus alkaa muodostua jo lapsuudessa. Hänen oma arvomaailmansa kehittyy hänen omien kokemuksiensa kautta, ei vanhempien tai muiden kanssaihmisten. Mun mielestä ihminen tarvii seuraa jo tämän arvomaailman ehjänä pysymisen takia. Arvomaailmahan kehittyy koko elämmämme ajan kaikesta näkemästämme, kokemastamme, tuntemastamme ja ajattelemastamme. Tai siis näistä kehittyy kai ego, jonka iso osa arvomaailma on? Oikeesti, montako erakkoo tunnet? Mitä he tekevät?
Mieti vaikka Amalaa ja Kamalaa (suden kasvattamia sisaruksia), jotka muutaman vuoden kuluttua löytymisestään kuolivat. Eräänä teoriana tähän kuolemaan muistaakseni ( en ole tosiaan varma) nähtiin heidän sosiaalisen ympäristönsä perustavanlaatuinen äkillinen muutos.
En kyllä käsitä miksi läheinen ihmissuhde haittaisi itsenäistymistä. Ajatellaanpa vaikka läheisiä tyttökavereita. Ei heidän läheisyytensä välttämättä kauhean paljon parisuhteesta poikkea. Etköhän sä selviä, jos sulla on edes niitä muita ihmisiä ympärillä ja mahdollisuus kommunikoida heidän kanssaan omaehtoisesti. Omaehtoisella tarkoitan sitä, että ei ole mitään säännöllisiä tapaamisaikoja, pakkoja tms. Voitaisiin varmaan puhua impulsiivisesta kanssakäymisestä.
Kun ei ole yhtään ketään. :/