Onnellisuus unohtunut...

Onnellisuus on ehkä huono ilmaus tunteelle, jonka olen unohtanut. Jokainen, joka on ollut rakastunut ja saanut vastarakkautta, tietää tunteen, mikä on uuden suhteen alkumeterillä. Toisin sanoen kuherruskuukausi. Perhoset lentää vatsassa ja kuu on helppo tuoda taivaaalta. Oi kuinka ihanaa eikö vain? Olisi(ko) luonnolisempaa jos mies "unohtaisi" alkuhuuman ja nainen tuskailisi menneiden perään, mutta meillä se on päinvastoin. Minä miehenä haikailen mennyttä aikaa.

Ongelmana on se, että yli viisivuotisen parisuhteeni aikana en ole unohtanut tuota tunnetta, vaan se on yhtä vahva kuin suhteen alkumetreillä. Mutta kun puoliso on "arkistunut", alkuhuuma on kadonnut ja suhde vaan "on".

Itse olen valmis tuomaan kuun tähtineen taivaalta edelleen. Vastakaikua vaan ei kuulu. Metsä ei vastaa kun huudan. Toki suhde on ihan mukiinmenevää sorttia, mutta se, mitä aiemmin alkuhuumassa oli luonnollista ei ole enää. Pikemmin se pelottaa. Esimerkiksi alkuvaiheessa ollaan kohteliaita ja ajatellaan vaan toisen parasta. Avataan ovia, annetaan istua parhaalla paikalla, passataan toista jne. Toteutan näitä plus monia muita vieläkin, mutta kiitos ja lämmin katse on poissa. Se on "tavallista". Ehdotus hakea jäätelöt ja syödä ne sylikkäin puiston penkillä ja puhellen kauniisti ei tule kuuloonkaan. Puhumattakaan että uskaltaisin hertättää suuseksillä aamuyöllä. Johan siitä riemu repeäisi.
En uskalla edes ehdottaa moisia, sillä niistä tulee vaan pettymyksiä itselleni. Toki seksiä on vieläkin. Ehkei yhtä useasti, mutta se ei ole olennaista, vaan tunne että toinen välittää.

Ongelmana on:
Tunnen olevani yksin omalla planeetalla vaikka toinen istuukin kymmenen sentin päässä ja nukkuu vieressä.

Onkohan kellään vastaavia tuntemuksia ja ratkaisua yksinäiseen ongelmaani.