Mulla on ollut vaikea lapsuus patterin välissä. Eli oikeasti, mun isä on ollut hallitseva, manipuloiva ja mielestäni jopa jollain tasolla psykopaattinen. Hän tuhosi äidin tahdon ja sai hänet "valtaansa". Äiti jätti kaikki sukulaisensa, ystävänsä...hän eli vain yksin kotiaan ja isä loi uraa, joi viinaa ja tuli kotiin, löi ja haukkui äitiä huoraksi jne.
Äitini kuoli muutama vuosi sitten. Mutta mun ongelmana on tunteettomuus isääni kohtaan. Hän yrittää kerätä säälipisteitä itselleen, mutta koen ettei hän ole aidosti läsnä elämässäni. Niin kuin oletan isien olevan.
Itselläni on jo kaksi lasta ja olen kokenut äitiyden ihmeen ja onnellisen perhe-elämän. Olen saanut eväitä hahmottaa lapsuuttani ja olen surullinen ja järkyttynyt siitä kuinka minut jätettiin yksin.
En saanut aikuisen turvaa, vaan jäin riitojen jalkoihin, pakenin huoneeseeni ja valvoin yöt kuunnellen riitelyä, peläten että isä tappaa äidin. Joskus äiti lähti yöhön veljeni mukanaan, minä jäin katsomaan itkuisin silmin ikkunasta. Jäin yksin hirviö-isäni kanssa.
Mitä tehdä? Koen, että haluaisin käsitellä lapsuuttani ja yksinäisyyttäni ja turvattomuuden tunteitani jossakin? Onko kenelläkään kokemusta, mihin kannattaisi ottaa yhteyttä? En ole aikeissa ripustaa itseäni hirteen, mutta koen että menneisyyden painolasti on valtava ja kuluttaa elämänenergiaani suuresti.
Osaako joku neuvoa mitä tekisin?
Äitini kuoli muutama vuosi sitten. Mutta mun ongelmana on tunteettomuus isääni kohtaan. Hän yrittää kerätä säälipisteitä itselleen, mutta koen ettei hän ole aidosti läsnä elämässäni. Niin kuin oletan isien olevan.
Itselläni on jo kaksi lasta ja olen kokenut äitiyden ihmeen ja onnellisen perhe-elämän. Olen saanut eväitä hahmottaa lapsuuttani ja olen surullinen ja järkyttynyt siitä kuinka minut jätettiin yksin.
En saanut aikuisen turvaa, vaan jäin riitojen jalkoihin, pakenin huoneeseeni ja valvoin yöt kuunnellen riitelyä, peläten että isä tappaa äidin. Joskus äiti lähti yöhön veljeni mukanaan, minä jäin katsomaan itkuisin silmin ikkunasta. Jäin yksin hirviö-isäni kanssa.
Mitä tehdä? Koen, että haluaisin käsitellä lapsuuttani ja yksinäisyyttäni ja turvattomuuden tunteitani jossakin? Onko kenelläkään kokemusta, mihin kannattaisi ottaa yhteyttä? En ole aikeissa ripustaa itseäni hirteen, mutta koen että menneisyyden painolasti on valtava ja kuluttaa elämänenergiaani suuresti.
Osaako joku neuvoa mitä tekisin?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Elämä on sellaista. Lapsuudestaan ei eroon pääse koskaan, vaan se on osana sinua ja sinun persoonaasi. Kaikki kokemamme vaikuttaa omalla osallaan aina tekemisissämme. Mutta kun tiedostat asian se jo auttaa. Sinun tulee hyväksyä tapahtuneet ja elää elämääsi eteenpäin. Sinä olet syytön niihin kaikkeen.
Miksi yrittää muuttaa sellaista mille et itse voi mitään? Onnellinen lapsuus on vain harvojen oikeus ja omasta mielestäni kuuluu samaan kategoriaan kuin tarinat joulupukista.
Jos "isäsi" ei ole oikeasti elämässäsi niin turha käsittää häntä isäksi lainkaan.
Isä on tässä kuviossa biologinen termi. Sosiaalisessa mielessä sinulla ei ole isää ja olet kuten minäkin olen - isätön.
Tämän kautta eteenpäin. Itse katkaisin suhteeni isääni jolloin kompleksi katosi, minulla on "siittäjä" muttei sellaista vanhempaa joka olisi toiminut tarpeellisessa isän roolissa. Nykyisin olen sitten keskenäni oppinut ne asiat jotka isän olisi pitänyt opettaa ja siksi pärjään ilman toista vanhempaani.
Suosittelen samaa. Poissulkemista.
...tietysti, noin järkyttävän lapsuuden kokemuksen jälkeen on lapsen kuva äitisi ja isäsi riidoista jäänyt kummitteleen päähän ja se on siis aika musta-valkoinen.
Minullakin oli kotona tällaista ja ajattelin tietysti lapsen silmin, että isäni on niihin riitoihin aina syyllinen koska hän näytti oman ahdinkonsa agressiivisesti.Mut kun asuin äitini kanssa kahden heidän eronsa jälkeen,aloin huomaamaan,etteihän isäni ollut kun vain hätää kärsimässä eli hänhän oli silloin sairas ja kun sairaus tuli siitä äitini persoonallisuudesta(joka oli aika provosoiva,ja todella vaikea)aloin YMMÄRTÄMÄÄN!!!!Ymmärrys siitä ettei kaikki olekkaan niin musta-valkoista ihmisten välisissä suhteissa kun lapsena niin luulee.
Toinen on se et otat molempien vanhempien kanssa asian erikseen puheeksi(rennon ilmapiirin vallitessa)ja kysyt ne kysymykset suoraan silloisista tapahtumista, jotka jäi kaivertamaan.
Jos eivät ala yhteistyöhön kanssasi,paras vaihtoehto on tällöin vaikka kipeää käy,ottaa välimatkaa vanhempiinsa.
Kun otin puheeksi oman äitini kanssa asiat useaan otteeseen hän joskus kun asia oli hänelle liian arka alkoi tietysti sättiin näin:
- Sinähän olet aikuinen,miksi minun pitäisi enään sinun vanhojen asioittesi takia alkaa lässyttään kuin pikkulapselle!!!!!!!!!!!Todella julman kuuloista ulkopuolisen korviin,mut jos tietää ja tuntee ihmisen läpi kohtasin ei tällainen enään hetkauta vaan taas tajuaa,et toinenhan yrittää hyökkäyksellä puolustaa omaa heikkoa itseään.
käydä äidin kanssa juttusille, jos tämä kuollut muutama vuosi sitten.
..sitten esim.äitisi siskojen ja veljien kanssa,jotka varmaan tuntevat äitisi.
vanhemmilleni, kerroin miltä minusta tuntuu, tahdon antaa anteeksi, sillä ymmärrän heitä. Heidän oma menneisyys sota-aikoineen ja kärsimyksineen jne. Kerroin että ymmärrän vaikken voi hyväksyä satuttavista asioista mitä koin. Tahdon antaa anteeksi kirjeen loppusanoiksi. Poltin kirjeet, sillä en tahtonut vielä silloin kohdata heitä.
Pariin kertaan mainitsin kokemuksista myös ammattiauttajalle, tuntui vain niin ongelmakeskeiseltä muistella juuri tiettyyn "varattuun " aikaan.
Tietenkin pari läheistä ystävääkin, samankaltaisia kokemuksia omaaviakin on itselläni, mutta ystävyys on muutakin kun ainaisia valituksia puhuen.
Lisäksi tartuin Jumalan lupauksiin auttaa, joten en osannut muuta kuin rukoilla Jeesuksen nimessä ja pyysin, että Hän voi auttaa. Ja entisenä skeptikkona aloin pikkuhiljaa huomata miten tunsin aina harvemmin muistelevani asioita jotka painoivat ja tekivät katkeraksi.
Tämä rohkaisi lukemaan Raamattua enemmän ja tunsin, miten rukous tuskaisinakin hetkinä toi helpotusta.
Lopulta aloin rukoilla, että sekin ihme tapahtuisi, että pystyisin kohtaamaan vanhat vanhempani ilman syytöksiä ja katkeruutta.
Se ihme toteutui tänä keväänä, prosessi alkoi v.2001. Ymmärsin, että Jumala eheytti ensin minua. Minun ajattelutapani muuttui ensin, sen jälkeen muutos levisi muihin läheisiin.
Toivon, että kokemukseni rohkaisi jollain tavoin.
Siunausta elämääsi, toivon todella sitä. Lisäisin vielä yhden ajatuksen mikä tuli ihan ammatillisessa mielessä mieleeni. Jos isäsi on psykopaatti, googlaa luonnehäiriö tai psykopaatti. Uhreille on oma aktiivinen tukijärjestökin. Tässä kuussa on ohjelmassa Inhimillinen tekijä ilmiöstä lisää. Psykopaattien uhrit tarvitsevat todella tukea eheytyäkseen.
Hienoa, ettet suostu jäämään tuleen makaamaan, olet ilmiselvästi selviytyjä.
Sieltä löytyy henkilö, jonka kanssa käydä tilanteita läpi. Vaikka psykiatrinen sairaanhoitaja.
Odottamaan voi näinä aikoina joutua, mutta eihän sun tilanne toivottavasti niin akuutti ole, että se nopeesti pitäs hoitua. Eikä maksa paljon.
Mikähän tuo MTT on?Aa...mielenterveystoimisto? Juu, voisi olla turvallista käsitellä näitä aiheita ammattilaisen kanssa...Kiitos myös hyvistä toivotuksista (edellinen kirjoittaja, en näe nimimerkkiä nyt), tuntui hyvälle...
Elämä on yhtä selviytymistä, toisaalta olen kiitollinen että näen kaiken syvemmin, toisaalta on välillä raskasta kantaa taakkaa sielussaan...
Olet kuitenkin onnellisesti naimisissa? Mikä on ongelmasi? EI MIKÄÄN!
Jos isäsi on ollut hieman "tempperamenttinen", niin meitä on kaikenlaisia. Hyväksy hänet sellaisena kuin hän on ja unohda vanhat kaunat!
Ja jos agressiosta on haittaa, niin pysy pois tieltä. Syyllistäminen on naurettavaa ja yhtä tuomittavaa kuin agressiokin (taikka ei ole).
Parisuhdepeliä kaikki tyynin!