dissosiaatio

On dissosiaatio-kokemuksia.

Nimittäin kemiallisin keinoin saavutettuja, tarkoituksellisia.

Neurobiologiesti kyse on poikkeavasta PCP-ligandien aktivoitumisesta. PCP:iden aktivoituminen johtaa siihen että psyyke siirtyy kauemmaksi ruumiista, kokemuksista, aisteista yms. omaan sisämaailmaansa.

Toinen olisi Sigma-ligandit jotka ilmeisesti ohjaavat "rationaalista maailmankuvaa". Sinulla on sellainen onnellinen tilanne etteivät kuvauksesi perusteella sinulla Sigmat aktivoidu noissa tiloissa; muuten olisit skitsofreenikko.

Dissosiaatio on siitä mukava että se on pitkänkin päälle harmiton juttu, tarkoitan - että dissosiaatiotilat eivät vie sinulta mitään potentiaalia pois. Vaikka kyse on aivokemian/fysiologian häiriöstä niin sen seurauksena on vain tuo dissosioiva tila. Sinulla vieläpä varsin mieto sellainen.

Itse käytän satunnaisesti DXM:aa ja ketamiinia joiden avulla tapahtuu eriasteisia dissosiaatioita ja jopa sigma-toimintaa. Pidän näistä eriytyneisyyden tunnelmista satunnaisesti todella paljon.

Vaikea sanoa että voitko parantua tilasta; ennemminkin voit kysyä onko sinulla oikeastaan tarvettakaan? Dissosiaatio voidaan nähdä myös taitona jota voi käyttää muuhunkin kuin sen laukaisseen syyn piilottamiseen. Toisin sanoen; saatat tästälähtien reagoida kaikkiin stressitekijöihin osittain dissosiaatiolla.

Pelko pois ensinnäkin. Dissosiaatio EI ole vaarallista, sitä ei tarvi stressata. Itse olen käynyt täydessä dissosiaatiossa (mieli irti ruumiista, ei havaintoa itsestä, ei itsen ja ympäristön eron tunnistamista, ei rationalisointia) ja palannut aivan täsmälleen sinne mistä lähdinkin. PCP-ligandit tykittää aikansa, sitten rauhoittuvat.

Ehkä sinun kannattaisi opetella elämään järkevästi myös dissosiaatiossa. Pidä sitä omana yksityisenä tilanasi jonne menet hetkeksi lepäämään kun muu on raskasta. Henkinen tupakkatauko, irtiotto. Dissosiaation ihanuus on siinä ettei sinne tarvi viedä mitään henkistä taakkaa mukanaan; ei edes välttämättä itseään.

Omissa dissosiaatio-oloissani on yksi asia josta pidän erityisen paljon; musiikin kuuntelu. Missään muissa oloissa en pääse niin lähelle musiikkia kuin dissosiaatiossa. Kenties sinulla on jokin oma juttusi jonka voit kohdata noissa tiloissa. Musiikki tai jotain visuaalista, ehkä jokin kuva jonka voit "kohdata" dissosiaatiossa.

Tässä ajatuksiani ja kokemuksiani sieltä toiselta puolelta.

olen 17 vuotias nuoi nainen, ja minulla todettiin juuri viime viikolla dissosiaatio häiriö. Mun kokemukset ovat melko saman laisia, mutta kuvailemiesi oireiden lisäksi, kuulen ääniä. Minun dissosiaati häiriöni, johtuu lukuisita leikkaus toimen piteistä joita tarkemmin 28....kaikki erittäin rankkoja pään alueen leikkauksia. Mukaan en ole laskenut läheskään kaikkia nukutus kertoja sun muita juttuja. Eli sairaala, on tuttu paikka. Uskon että suurin osa traumaattisesta dissosiaatio häiriöstäni johtuu juurikin näistä seikoista ja niihin liittyvästä pelosta ja kivusta tms. Lisäksi, vanhempani ovat eronneet, isäni on alkoholisti ja kärsin toiminta kykyä rajoittavasta liikuntavammasta, jonka vuoksi minua paljon kiusataan. Kaiken tämän, lukuisten muiden toimenpiteiden, painon nousun, ja häpeän tunteiden seurauksena, olen sairastunut dissosiaatio häiriöön, jota en enää tähän lisäksi kaipaisi. mut kaikesta selviää.

Minulla on dissosiaatiohäiriö enkä sanoisi sen olevan millään tavalla vaaratonta! Tarkempi diagnoosi minulla on jakautunut persoonallisuus ja se minun "toinen" persoona on todella pimeä, monesti olen melkein onnistunut tappamaan itseni siinä tilassa, koska enhän minä silloin tiedä yhtään mitä olen tekemässä! En muista ollenkaan mitä olen silloin tehnyt, mutta ystävät ovat kertoneet minkälainen olen siinä tilassa. En usko kuitenkaan, että minussa varsinainen toinen persoona olisi, ehkä se tosiaan on vain sellainen suojamekanismi, että oma mieli katoaa...?

Mulla samoja kokemuksia. Olen pitänyt persoonieni kanssa päiväkirjaa. Auttaa. Ei ole missään nimessä vaaraton juttu...mullakin agressiivinen persoona josta ei tiiä.

Itsellänikin on todettu dissosiaatiohäiriö. Minulla ei, ainakaan niin selväti kun täällä jotkut kertovat, toista persoonaa.
Unohtelen asioita ja tapahtumia. Joskus tuntuu ettei mikään tunnu miltään eikä mikään hetkauta. Ulkopuolisuuden tunteita oli ennen enemmän kuin nykyisin, mitä lie johtunee. Onhan tässä tiesti käyty jo muutamat vuoden niin terapiassa kuin psykiatrilla. Alunperin "hakeuduin" ( lue: lähes pakotettiin ) moisiin masennuksen ja syömishäiriön takia. Kärsin myös ahdistuksesta ja paniikkihäiriöistä. Sosiaallistentilanteidenkin pelko vaivaa, joka ei varmaan kuulu dissosiaatiohäiriön diagnoosiin mutta lienee tulleen ajan kanssa kaiken muun mukana pilaamaan vähän lisää tätä elämää.
Muutakin löytyy mutta turhaanpa varmaan kaikkea luettelemaan. Kaikkiin oireisiin kun kuuluu vähän kaikkea.
Ketjun aloittaja kysyi mikä trauman on aiheuttanut. Viimeaikoina sitä on voinut vasta myöntää asian. Kaikkien psykiatrien tms. mielestä "tärkein" trauman aiheuttaja on pitkäaikaisempi seksuaallinenhyväksikäyttö lapsena. Omasta mielestä siihen vaikuttaa myös esim. isän alhoholismi sekä äidin uudet väkivaltaiset miehet. 9-vuotiaana saannut soittaa ambulanssia kun äiti makaa maassa verilammikossa.

Elämä ei oo aina helppoa mutta joka päivä sitä toivoo että joskus voisi tosissaan, oikeasti elää lähes normaalia elämää.

Mun kohdalla on nyt vasta alettu epäillä dissosiointia. Nämä mun dissosioinnit on kuitenkin melko pelottavia, sellaisia, että olen suuttunut tajuttomasti jostain sanasta tms, ja sitten ollut kaikkia ja kaikkea kohtaan aggressiivinen, ja "herännyt" lopulta sairaalasta tai putkasta, usein mukana "muka"-tajuttomuutta, eli muistan kuinka minua on yritetty herätellä, muistan kauhean kivun kun rystyset on hangannu pitkin rintalastaa, mutten ole tavoittanut kehoani. Ja näistä "kohtauksista" muistan vain fläsäreitä.
Olen nyt 20v. ja masennusta ja ahdistusta ollut 13-14-vuotiaasta asti. Mulla ei kuitenkaan, ainakaan tietääkseni, ole mitään lapsuuden aikasia traumoja, mistä dissosiointi johtuisi. Kaikki traumaattiset kokemukset onkin sitten masennuksen kourissa koettuja.

Kemiallisesti aiheutettuun dissosiointiin olen tutustunut lukuisia kertoja, DXM:n, MXE:n sekä jonkun muunkin kemikaalin avulla. Nämä kokemukset on ollut aina ainakin loppujen lopuksi positiivisia. Joskus olen kyllä jopa heittänyt psyykkeelleni hanskat tiskiin, kun dissosaatio meni niin syväksi, että edes avaruutta ei ollut. Oli vain mustaa tyhjyyttä, missä oli musta vuori minkä päällä nökötin alasti. Ja sitten tipuin, ja tipuin. Enkä muistanut tai tiedostanut todellisuudesta tietenkään mitään.Mutta tällaisia kokemuksia, täydellisiä todellisuudesta irrottautumisia koen tarvitsevani silloin tällöin.

Mutta, tämä "selvin päin" dissosiointi on jotain aivan muuta, inhottavaa totaalista itsekontrollin menettämistä, muistin katoamista, aggressiivisuutta... Ja arkielämässä kotimatkojen unohtamista, päivien sekoittumista, tavaroiden kadottamista ja ihmisten tunnistamattomuutta..

Luin teidän kokemuksia dissosisaatioista. Itse en ole siihen kauheasti perehtynyt, mutta psykiatrini aikoinaan sanoin minulla olevan lieviä dissosisaatoita aina toisinaan, liittyen kai traumaan jonka koin 16-vuotiaana.

Välillä kun mua ahdistaa liikaa, mä jotenki vaivun semmoseen kauheen poissaolevaan tilaan... Jotenki sitä vaan tulee tuijotettua jotain seinää ja on semmonen tosi 'leijuva' olo. Se olo ei oo kiva, muttei se oikeestaan oo mikään hirveen pahakaan. Se ahdistus katoaa.. Oon kuitenkin tämän dissosisaation aikana ihan kartalla mitä tapahtuu, missä oon yms. Mulla on lapsikin, jota hoidan yksin..

Onko tämä dissosisaatiota?

Dissosiaatiohäiriöllä ja dexmaamisella ei ole kyllä mitään yhteistä. Kerran olen yllytyshulluuttani tuota yskänlääketrippailua kokeillut kaverin kanssa ja se oli..hmm..ainoastaan kemiallisesti itselle aiheutettu hallusinaatiotila. Oli btw ihan jännittävä kokemus. Mutta siten voin kertoa, että päihtyneisyydestä ja sairaudesta ei todella voi puhua samassa lauseessa.

Minulla on diagnosoitu mm. dissosiaatiohäiriö, joka on saanut alkunsa varhaislapsuudessa. En ole koko ikänäni tiedostanut, että sairastan tällaista. Olen pitänyt itseäni vain hitaana, tyhmänä ja hajamielisenä..nolona tapauksena. Kunnes vuosien terapioissa ravaamisen jälkeen päädyin vihdoin osaavalle psykologille, joka aavisti sairauden heti. Pääsin itsesyytöksistä ja syyllisyydestä (vaikka itsepintaisesti edelleen olen liian ankara itselleni) kun sain käteeni b-lausunnon jossa oli yhteensä neljä eri diagnoosia.

Minulla on erilaisia persoonan osia, jotka triggeröityvät joistain ärsykkeistä. Saatan olla asiallisen rationaalinen, mutta sitten hätääntynyt itkevä pikkulapsi..saatan raivostua jostain asiasta julmetusti (en kuitenkaan kohdista ihmisiin vaan asialle itselleen ääneen kiroan) ja hetken päästä olla taas normaali. Sitten olen myös näennäisen normaali, se on arkiminä.

Olen ihan tietoinen näistä persoonan eri osista, eli en ole psykoottinen enkä jakomielitautinen. Ongelma on se, että kukin näistä osista saattaa yhtäkkiä hallita käytöstäni. Vaikkapa työpaikalla..onko hieman ahdistavaa olla ensin asiakaspalvelija ja sitten jokin menee yllättäen pieleen ja hätääntynyt paniikki alkaa ja sisäinen pikkulapsi itkeä, kyyneleet valuvat, hyperventiloin itseni pyörryksiin ja turraksi enkä voi sille mitään.

Unohtelen asioita, hukkaan ajantajun, joskus myös paikan tajun. En muista nimiä enkä kasvoja helpolla. Missaan bussin ajatuksissani tai jään päätepysäkille asti istumaan ja oditramaan että bussi kääntyy takaisin. Eksyn tutussa kaupungissa, ajatus katkeilee ja on muistihäiriöitä. Keskittyminen on äärimmäisen vaikeaa kun tulee noita "hetkinen...mitä olinkaan tekemässä?" -hetkiä.

Itsensä myös loukkaa helposti kun on näinkin poissaoleva. Saattaa kävellä päin estettä tai ihmistä kun on tarpeeksi omissa ajatuksissaan..tai mieli blankona. Se ahdistaa ja nolottaa.

Multitaskaan paljon ja asioiden hallinta ja organisoiminen on vaikeaa kun aloittaa uuden tekemisen kun pari edellistäkin on vielä kesken. Taistelen koko ajan aikaa vastaan ja vaikka kuinka kiirehdin..olen aina myöhässä.

Saatan olla söpö ja suloinen..sitten saatan olla kylmänviileä ha pelottava. En kuitenkaan koskaan halua satuttaa ketään. Minusta tulee pelottava kun koen oloni uhatuksi. Tuolloin kyllä pystyn vaikka mihin ihmetekoihin..kuten pakenemaan raiskaajalta. Hiukan oli ukko hämillään kun olemukseni vaihtui naiivista ja söpön avuttomasta (lapsenomainen minä) pimeyttä ja vihaa uhkuvaksi, myrkylliseksi saalistajaksi. En suinkaan mennyt uhkaavassa tilanteessa paniikkiin vaan olin kylmä, sadistinen ja laskelmoiva. Kohtelin raiskaajaa kuin räkäklimppiä enkä säästellyt halveksuvia sanoja. Jätti minut rauhaan. Sain hänet poliisin kanssa kiinni ja hänet tuomittiin teostaan. Näytin äijälle keskisormea ja hymyilin julmasti..ja nautin siitä.

Tuo on siis itsestänikin hiukan pelottavaa, mutta toimii hätätilanteissa aika tehokkaasti..

Esimerkki siitä kuinka persoonallisuuden osa vaihtuu toiseen ja tekee sen räikeästi.

Lapsena olin koko ajan tekemisissä kuoleman ja väkivallan kanssa. Silloin alkoi tuo persoonallisuuden osien eriytyminen. Kaikki se siksi, jotta psyyken rippeeni pysyisivät edes jotenkin turvassa jatkuvalta traumatisoitumiselta.

Olen pääsemässä intensiiviseen traumaterapiaan, toivottavasti saan takaisin edes osan elämänilosta ja toimintakyvystä.
Nykyarki on sitä, että sosiaalikammoisena piileksin neljän seinän sisällä ja alkaa itkettää jo kauppaan lähteminenkin.

Minulla on myös dissosiaatiohäiriö, vaikkakaan sitä ei ole pistetty diagnoosiksi johtuen varmaan oireiden sekamelskasta mitä minulla on. Silti lääkäri puhuu usein dissosiaatiosta, kun kuvailen miltä tuntuu.

Mielestäni dissosioiminen ei todellakaan ole mukavaa vaan kauhea kokemus. Se saa minun viiltämään itseäni, että pääsisin "takaisin". Dissosiaatioon itselläni liittyy ääretön kauhun ja ahdistuksen tunne ja se, että tuntuu että olen menettämässä kontrollin kokonaan. Kontrollin menettämisessä pelkään, että tapan itseni.

Pystyn kyllä myös aiheuttamaan itse samankaltaisen tilan, jolloin siihen ei liity edellämainittuja asioita. Esimerkiksi hammaslääkärissä on kätevää, kun pystyy ns. "poistumaan paikalta". Mutta ne kohtaukset jotka tulevat haluamatta ovat kauheita.

Tuohan on kumminkin ihan ilmeisesti dissosiatiivista. Itsellä on myös tuo, että muuttuu hätäiseksi viisivuotiaaksi ja on ihan avuton ja paniikissa. Sitten ei käsitä että millä sitä toisina hetkinä on TÄYSIN erilainen. Vaihtaa olotilaa napsahtaen, riippuen tilanteesta ja seurasta. :/


Ja joo. Minäkin olen jäänyt vahingossa bussiin. Sitten olen ihan neuroottinen ja kyselen kanssamatkustajilta ja kuskilta tyyliin joko jo..

Kerran eksyin matkalla poikaystävän luo ja harhailin metsässä tunnin. Kävelymatkaa oli oikeasti noin 10 minuuttia.

On helpottanut paljon kun tietää että dissosiointi ja traumatausta on tämän saanut aikaan.

Vielä kun oppis elämään tän kanssa..

Kauheeta pelätä aina että unohtaa tyyliin laittaa ulko-oven kiinni ja kissat karkaa kotoa. :( Paristi on jäänyt auki..

Se on kauheeta kun ei ole ollenkaan ns paikalla vaan omissa sfääreissään. Paljon ikävää voi sattua kun on poissaolevana.

On lohduttavaa kuulla, että en ole ainoa joka tästä taudista on joutunut kärsimään, mutta toivottavasti saisitte tästä minun tarinastani jonkinlaisen toivon kipinän, että kaikesta voi selviytyä.

Olen nyt 25-vuotias nainen ja minulla on todettiin 2012 keväällä dissosiaatiohäiriö. Olin tiennyt aina, että minun ainoat kaverini käyttivät minua seksuaalisesti hyväksi kun olin 7 vuotias ja sitä jatkui vuoden verran. Dissosiatiivinen muistinmenetys kuitenkin suojasi niin hyvin että vasta pari viikkoa sitten aloin tajuamaan, että se hyväksikäytön uhri olin oikeasti minä. Sen lisäksi lapsuuteeni kuului äidin masennus sekä vanhempien jatkuva riitely, johon jouduin usein välikädeksi. Häpesin itseäni jo lapsena niin paljon, että pelkäsin että vanhempani rakastaisivat minua vähemmän jos kertoisin siitä. Ja en halunnut kuormittaa heitä enää enempää. Lapsuuden hyväksikäyttäjät pakottivat minua katsomaan myös pornoa, joten viimeisillä hyväksikäyttökerroilla alistuin, koska luulin, että minun tehtävä tyttönä on mielistellä poikia. Leikin myös kaikilla nukeilla, joita sain lahjaksi, leikkiä jossa mies käyttää naista hyväksi. Minulle siis opetettiin että naiset ovat heikkoja ja heidän tulee vain mielistellä miehiä. Ja tätä ei yhtään helpottanut se, että äitini alistui joka kerta kun he riitelivät isän kanssa ja ei uskaltanut pitä puoliaan.

Kärsin pitkään masennuksesta ja muutama sairaalajaksokin on takana, sekä yksi puolen vuoden jakso eräässä kuntoutuspaikassa. Ennen nykyistä avomiestäni, kerkesin olemaan muutamassa pidemmässä suhteessa. Mutta ehkäpä huonon tuurin takia aikaisemmat poikaystäväni olivat joko pettivät tai olivat narsisteja sekä henkisiä hyväksikäyttäjiä. Viime kesänä sitten tutustuin nykyiseen avomieheeni ja aloin pienin askelin toipumaan masennuksesta. Pääsin jo takaisin koulun penkille, kunnes tosiaan tajusin että olin konkreettisesti se ihminen, jolle tämä kaikki tapahtui lapsuudessa. Olin pari viikkoa sairaslomalla, joka oli yhtä helvettiä. Koin välilä olevani mies, välillä pää tyhjeni ajatuksista täysin ja parina päivänä en uskaltanut liikkua kotoa minnekään. Yritin mennä kouluun, mutta koin oloni niin turvattomaksi, etten päässyt kävelemään kotoa hyvin kauaksi. Tiedän nyt, miten lapsuuden trauma ja turvattomuus voi aiheuttaa masennusta ja vakavaakin dissosiaatiota ja stressihäiriötä, mutta kaikesta selviää. Minulla on odotukset korkealla parantumisen suhteen, sillä elin pidemmän jakson ilman minkäänlaisia oireita. Ensiviikolla pääsen ihan oikeaan traumaterapiaan ja uskon että siitä on minulle apua.

En halua tehdä tästä toipumisprosessista liian isoakaan numeroa, mutta alan pikkuhiljaa nauttimaan ns. normaalista arjesta ja seisomaan omilla jaloillani. Tiedostan sen, että maailma on suurimmaksi osaksi hyvä paikka ja ihmisiin voi luottaa. Ei ole hävettävää sairastaa mitään tautia, mutta joskus on tärkeää myös tärkeää pysähtyä miettimään mitä elämältä haluaa ja kuinka voi päästä tavoitteeseensa. Tiedän että olen onnekas, kun en ole kokenut poissaolokohtauksia, mutta elämäni on ollut pitkään rämpistä ja oman itsensä etsimistä. Itse olen parantumisen aikana (ainakin toivottavasti) hieman nöyrtynyt ihmisenä ja oppinut nauttimaan arjesta. Toivon samaa myös teille, jotka kamppailette dissosiaation tai vaikkapa masennuksen kanssa! Ei ole häpeällistä hakea apua tai tukea toisilta. Ja vaikka kuinka elämä vetää joskus maton alle, niin kaikissa asuu se vahva ihminen joka ei vaikeinakaan aikoina heittänyt pyyhettä kehään vaan jatkoi eteenpäin. Tsemppiä kaikille ja aurinkoista kevättä!

Ilmiselvää riivausta, ja trauma on yksi yleisimmistä riivaustilojen aiheuttajista.

Unohda nuo useammat persoonallisuudet. Demoneja ne ovat! Ne saattavat ottaa sinusta vallan ja jopa puhua suullasi, ja myös painajaisunien hahmot ovat niitä. Paras apu riivaustiloissa on Raamatun lukeminen päivittäin. Aloita lukemalla (vaikka netistä) Psalmi 91 ennen nukkumaanmenoa. Tee niin ainakin pari viikkoa, ja on ihan ihme, jos näet vielä painajaisia. Lue sen jälkeen Raamattua joka päivä, jotta paha pysyy jatkossakin loitolla. Jos pyytää apua Jumalalta, sen saa, mutta Jumalasta täytyy sen jälkeen pitää tiukasti kiinni! :)

Itse olen 16v ja pienestä asti ollut dissosiaatio. En muista yhtään mistä on tullu joten..
On varmaan aika vahva derealisaatio ja depersonalisaatio, kun jos laitan silmät kiinni niin tuntuu että kehoa ei ole ollenkaan ja tipun lattian ja maan läpi yms meen tajuttomaks.
Vaikeita paniikkioireita ja ahdistusta on ollut.. Ekana yönä kun tuli kohtaus niin tuli toistakymmentä perään, niin paljon pelkäsin kun en tiennyt mikä on.
Ei ole mitään masennusta tai sivupersoonia. Äiti vaan valittaa että ei voi olla aina väsyny yms.
Kirjotin aika nopeesti koska ei oo ehkä iha paras kelloaika..
Mitään terapiaa ei oo alotettu enkä rauhoitaviakaan saanut.
Toki onhan tästä apuakin ollut kun yhtenä aamuna siskolle tuli psykoosi ja joutui sairaalaanyli kukaudeks.

Dissosiaatiohäiriö minullakin, psykoterapiassa käynyt kymmenen vuotta. Lapsena elvytetty, hakattu, pidetty nälässä ja eristetty. Ensimmäisen ystävän saanut vasta täysi-ikäisenä. Minulla ei ole juurikaan muistikuvia nuoruudestani, aikuisiältäkin pätkittäisiä vailla minkäänlaista ajantajua. En kykene muistamaan oliko asia viime viikolla, viime kuussa, viime vuonna... Hyvä kun välillä edes tiedän mikä vuosi nyt on. Persoonani on pirstaleinen, on apaattinen puoli, vihainen, ad/hd jne jne.. Joskus saan paniikkikohtauksia joiden aikana taannun tavallaan takaisin lapseksi, siihen tilaan kun pelkää henkensä edestä, haluaa käpertyä piiloon ja itkeä. Silloin kun asia diagnosoitiin opin vasta tajuamaan miksi mielialat vaihtelevat niin paljon, miksi päässä tuntuu olevan kymmenen ihmisen ajatukset joista puoliakaan ei tunnista omiksi ajatuksiksi. Tajusin että nykyiset syyttömät kiputilat ovat vain kaikuja menneisyydestä, kehomuistia. Kun oppi ymmärtämään miksi, oireita oppi tunnistamaan ja hallitsemaan... Sekä hyväksymään. Traumojen hoidossa eds menetelmä on ihan loistava.

Mitä kuntoutuspaikkaa suosittelet dissosiaation viedessä nyt kaiken voiman elämästä. Terapia 2x viikossa ei riitä ja kuntoutusjakso jossain lienee parast. Mitä kokemuksii? Ikää 21 ja vihaan itseäni.

Täällä minä 15v tyttö ihan sekasin tiesittekö ettei mitään oo olemassa koska mikään ei oo totta on vain tyhjää. Mut juu en silti haluis olla yksin :(

Ainiin ja se ei oo häiriö ihmiset on pahoja

Sielukirjoittamisella oon saanut yhteyden dissosioituneihin osiin ja saanut niitä integroitumaan. Aikaahan se vie, mutta Sielukirjoittamisen avulla se on ollut huomattavasti nopeampaa. www.sielukirjoittaminen.fi