Olenko poikkeava, kun en koe puhumisen mitenkään helpottavan? Jos ongelmia on menneisyydessä, ei se siitä mihinkään katoa vain jollekin kertomalla. Entistä miesystävääni vaivasi tavattomasti, että olin usein omissa ajatuksissani. Olin opiskelemassa, ja siinä riitti mietittävää. Hänen jatkuvista kyselyistään "mikä nyt vaivaa" tuli sellainen tunne, että kaikki huolet kokeista ym. olisi pitänyt kaikota sillä hetkellä, kun niistä kerron.
Kävin joskus psykologilla vaikean unettomuuden takia. Minua huolestutti vain unettomuuteni, ei mikään muu. En tuntenut tarpeelliseksi alkaa väkisin muistelemaan koko elämäntarinaani enkä kaivamaan esiin asioita, jotka ei sillä kertaa painaneet mieltä. Mitään psykologi ei edes kysellyt, siinä sitä sitten istuttiin hiljaa kun minä odotin saavani apua ja hän ilmeisesti sitä että minä keksin itse syyn unettomuuteen jostain lapsuuden traumoistani.
Yhtä hyvin olisin voinut puhua seinille tai kissalleni, en kokenut siitä psykologista olevan mitään apua. Hän vain istui. Ei mitään neuvoa, kannanottoa eikä edes kysymyksiä tai johdattelua ongelman syytä etsimään. Vaikka olisinkin koko elämäni hänelle selostanut, pitäisikö sellaisen muka jotain auttaa? Menneisyys ei enää ahdista, mutta toki se on muovannut persoonaani ja vaikuttaa siihen, mitä olen, miten tulen toimeen muiden kanssa jne. Oon mikä oon, ei voi muuksi tulla. Ainakaan vain puhumalla.
Kävin joskus psykologilla vaikean unettomuuden takia. Minua huolestutti vain unettomuuteni, ei mikään muu. En tuntenut tarpeelliseksi alkaa väkisin muistelemaan koko elämäntarinaani enkä kaivamaan esiin asioita, jotka ei sillä kertaa painaneet mieltä. Mitään psykologi ei edes kysellyt, siinä sitä sitten istuttiin hiljaa kun minä odotin saavani apua ja hän ilmeisesti sitä että minä keksin itse syyn unettomuuteen jostain lapsuuden traumoistani.
Yhtä hyvin olisin voinut puhua seinille tai kissalleni, en kokenut siitä psykologista olevan mitään apua. Hän vain istui. Ei mitään neuvoa, kannanottoa eikä edes kysymyksiä tai johdattelua ongelman syytä etsimään. Vaikka olisinkin koko elämäni hänelle selostanut, pitäisikö sellaisen muka jotain auttaa? Menneisyys ei enää ahdista, mutta toki se on muovannut persoonaani ja vaikuttaa siihen, mitä olen, miten tulen toimeen muiden kanssa jne. Oon mikä oon, ei voi muuksi tulla. Ainakaan vain puhumalla.
Vastaukset 27
Vanhimmat
... älä luule, että unettomuus on joku sairaus, joka ei johdu mistään.
Unettomuus on oire, mielen ristiriidoista.
Eli psykologi tarkkaili sua, todella näköjään, tarkkaili sun olemusta ja reaktioitas.
Kuules: sitä mitä ei myönnä, ei myöskään voi parantaa. Eli: unettomuuteesi ON joku/jotkut syyt, mutta mitkä ne on? Kiellätkö kaikki mahdolliset syyt???
Puhuminen auttaa aina. Ei sen vuoksi, että se auttas konkreettisesti, esim. parantais heti rahahuolia tai muita ongelmia.
Puhuminen helpottaa omaa sisäistä painetta, se purkaa osan painolastista ihmisestä ulos ja saa tällätavoin ihmisen näkemään asioitaan ja ongelmiaan vähän laajemmassa ja ymmärrettävämmässä valossa. Usko pois, näin on.
Taakka kevenee joskus puolella, kun sen saa jakaa jonkun ihmisen kanssa.
Pahinta on yksikseen hautominen. Ajatus kiertää kehää, ahdistus pahenee, valoa ei näy. Taakka tulee tosi raskaaksi kantaa yksin. En suosittele kenellekään, siks miehiäkin koeteaan saada puhumaan asioistaan enempi.
omista vaikeista asioista. Väärä henkilö voi pahentaa tilannetta. Ymmärtäväinen, luotettava on paras.
Unettomuudelle tosiaankin oli syy: aivokasvain. Se oireili epilepsiana, jonka hoitoon määrätty lääke voi aihettaa unettomuutta, ylivilkkautta, levottomuutta ym. Löysin itse maininnan noista sivuvaikutuksista, kun olin jo todennut psykologin hyödyttömäksi auttamaan. Heti, kun neurologi suostui lääkkeen vähentämiseen, olo parani. Kasvain paljastui pari kuukautta myöhemmin ja leikkauksesta kotiuduttuani alkoi nukkuminen sujua.
Väitteesi "Unettomuus on oire, mielen ristiriidoista" ei siis pidä aina paikkaansa. On muitakin syitä, niinkuin huomaat.
Kuten jo avaukesessani kirjoitin, pelkkä puhuminen "jonkun kanssa" ei helpota minua yhtään. Vasta konkreettinen apu auttaa, ei muu. Mottoni on: huonomminkin voisi olla. Osaan itse kaivaa ikävistäkin asioista hyvät puolet, en jää hautomaan. Ystäviäkin on. Olen vaan ihmeissäni siitä, tuollaistako psykoterapia oikeasti on? Auttaako se todella?
Ystävä, joka ottaa kantaa, on myötätuntoinen, kenties neuvookin, on sata kertaa parempi kuin tuollainen ammattilainen, joka ei tee mitään. "Tarkkaili", sanoit. Miksi ja kelle siitä oli hyötyä? Ja siitä pitää vielä maksaa!!!
Muut vastaajat mainitsivat erilaisista hoitomuodoista. Niistä ei taideta missään tarjota tietoa potilaalle. Tapahtuneesta on senverran aikaa, että internet oli vielä harvojen ulottuvilla. En edes osannut kysyä, onko eri vaihtoehtoja, saati sitten etsinyt parempaa kuin keskussairaalan psykologi. Sinne menoa taas suositteli omalääkärini.
Kiitos vastaajille. Meitä on siis monenlaisia. Toiset ei vaan halua vatvoa asioitaan julkisesti. Ei silti sitä tarkoita, että niitä haudotaan. Asiat vaan on niinkuin ne on, jos sen itse hyväksyy, niin mielestäni asia on silloin ok.
Ns terapeutteina pyörii niin monenlaista yrittäjää. Olen täysin sitä mieltä, että kohtelusi oli ammattitaidotonta. Samoin minulle on käynyt.
Minua ei haluta hoitaa, olen elämäni aikana käynyt yrittämässä sitä luotettavaa keskustelua, muutaman kerra, tuloksetta. En ole saanut jatkoon aikoja.
Kelan psykiatri ajoi ulos huutaen että vastaanotto päättyi tähän. Olin ollut täysin asiallinen, vain erimieltä ilmaisista työkokeiluista. Haluan palkan tekemästäni työstä, ja siksi minua ei suostuta hoitamaan miel.terv. puolella.
Käyn oikeissa töissä osa-aikaisena tällähetkellä, enkä koskaan suostu tekemään ilmaseksi tuottavaa työtä hyvin toimeen tuleville yrittäjille. Autan kyllä läheisiäni ja ystäviäni tarvittaessa ilmaiseksi.
Siis ongelma, minulla on ahdistus, josta olen kärsinyt koko ikäni vaihtelevasti, mutta en koskaan ole saanut mitään apua tai hoitoa siihen. En käytä lääkkeitäkään.
Olisin halukas puhumaan ahdistuksesta, mutta minua ei suostuta kuuntelemaan, vaan terapeutit alkaa väittämään minulle vastaan ja kiukuttelevat.
Mä kävin vuoden psykoterapiassa, ja suunnitelmissa oli ainakin 3 vuotta. Minulla on lapsuudessa traumoja, jotka olen jollakin tavalla hyväksynyt. Kun aloitin terapian, olin heti sitä mieltä, ettei tästä seuraa kuin pahaa mieltä kerran viikossa. Aivan turhaan. Lähimmäisten kannustuksesta sitten kuitenkin jaksoin käydä vuoden, stressasin joka viikottaista käyntiä 3 päivää ennen sinne menoa, ja lähdin aina ärsyyntyneenä.
Läheisteni kanssa olen aikoinaan traumojani puhunut enemmänkin läpi, nykyään en enää koe tarvetta siihen. Asia ei ole arka minulle, en vaan koe saavani siitä asian pyörittelystä enää mitään. Menneisyys on menneisyyttä, eikä sille enää mitään voi.
Ei siis kaikille sovi tuo asioiden puinti, vaikka joku toinen haluaa puhuapuhuapuhua. Meitä on moneen junaan, itse sitä parhaiten itsensä tuntee. Ei tarvitse muiden tyrkyttämiä tapoja aina pureksimatta niellä. :)
Itse olisin halunnut puhella ongelmistani, mutta terapeutti/hoitaj/mikä lie ollut ei halunnut.
Väitteli minua vastaan kaikessa, esim. että minua ilmaiseksi pakottamalla töihin työvoimavirkailija tekee työnsä hyvin. No, miksi hänelle sitten maksetaan työstä palkka ja mulle ei tarvitsisi maksaa?
Siis en saanut mitään apua "keskustelusta". Ei minkään näköistä yhteyttä tai ajatustenvaihtoa luottamuksellisesta suhteesta puhumattakaan syntynyt.
Tosin millään hoitajilla tai yleislääkäreillä EI kannata käydä, vaan hakeutua mielen ammattilaiselle. Siellä kyllä kuunnellaan, ja halutaan keskustella, mutta muunlaisia epäammattimaisuuksia voi kyllä esiintyä.
Nk. analyyttisen linjan terapiassa missä käytetään vapaata assosiaatiota. Terapeutti istuu hiljaa ja odottaa toisen pälättävän syntyjä syviä, terapeutti kyseenalaistaa oikeastaan kaiken "kun oikein tikulla kaivaa" - ajatuksella.
Kävin aikoinani tuollaisella ja jätin kesken. Myöhemmin pääsin ratkaisukeskeiseen terapiaan ja siitä oli mulle tosi paljon hyötyä.
psykoterapiassa. On yksilöllistä mikä auttaa. Ilmeisesti olet ollut psykodynaamisen suuntauksen terapiassa, sinulle paremmin soveltuisi ehkä kuitenkin kognitiivinen terapia esim. Terapiasuuntauksia on todella monia ja se oma ja paras löytyy tutustumalla niihin. Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, jos yksi terapiamuoto ei ole ollut itselle se paras!
silloin kävin lähetteestä ihan yths:n psykiatreilla, kahdella erillä, koska ensimmäistä en "hyväksynyt" laisinkaan.
Nykyään en koe tarvetta minkäänlaiseen hoitoon, mutta tiedän kuinka helpolla masennus uusi, eli varmasti vielä joskus tulee ajankohtaiseksi. Miten nuo mainitsemasi terapiat poikkeavat toisistaan?
syihin ja varhaisiin tapahtumiin sekä kehitykseen yms., kognitiivisessa suuntauksessa taas ajatuksiin, toimintamalleihin ja tunteisiin tässä ja nyt sekä niiden muuttamiseen rakentavampaan suuntaan. Toisissa ongelmissa auttaa syiden etsiminen, toisissa taas nykyhetken ja lähimenneisyyden miettiminen. Aina tulisi tosiaan muistaa, että, jos yhdellä tavalla ei saa odotettua apua, ei ole epäonnistuttu vaan sillä hetkellä ei vaan ole löydetty oikeaa keinoa. Jos antaa yhden tai vaikka muutamankin huonon kokemuksen pilata tulevat mahdollisuudet jo ennalta, paha olo ei varmasti poistu vaan pikemminkin lisääntyy. Tsemiä ja rohkeasti vaan kysymään eri vaihtoehtoja jos/kun koet jälleen apua tarvitsevasi.
Mitä hyötyä on käydä istumassa hiljaa pällisteltävänä ja vain odottaa,että aika pian loppuisi?
Kävin vuoden kognitiivisessa terapiassa, mutta koin että en siitä juuri mitään hyötynyt.
Käsiteltiin arkielämän pikku ongelmia, mutta masennukseen se ei kuitenkaan auttanut. Olen kohta nelikymppinen, joten tuntuu että ne lapsuuden asiat ja muut vanhat asiat on jo niin moneen kertaan puhuttu läpi. Onneksi on ollut hyviä ja läheisiä ystäviä joskus, jotka ovat ymmärtäneetkin mistä on kyse. Taidan olla vähän liian vanha koira mille yritetään opettaa uusia temppuja. Olisin halunnut päästä terapiaan silloin parikymppisenä kun ahdistukset kaatuivat päälle, mutta psykologin mielestä siihen ei ollut tarvetta.
Nyt kun olen yrittänyt hakea apua pitkäaikaiseen depressioon, niin minua kierrätetään psykologilta psykologille. Esiteteään ne samat kysymykset mitkä aina ennenkin, mutta mitään varsinaista hoitoa tähän ei tunnu löytyvän.
Olen keskustellut tästä aiheesta monien muidenkin kanssa ja yllättävän moni kokee ihan samaa. Puhuminen jollekin psykologille auttaa ehkä piristämään mieltä yhdeksi päiväksi, mutta eipä juuri muuta. Valitettavasti. Vielä turhempi kokemus oli 6kk kestävä "puheterapia" terveyskeskuksessa, missä oli kerran kuussa varattu aika psykiatrisen sairaanhoitajan luokse.
Palatakseni vielä alkuperäiseen kysymykseen, keventääkö puhuminen todella mieltä.
Luin kirjaa "Hormoonien sota: miksi miehet eivät kuuntele eivätkä naiset osaa lukea karttaa" Poimintoja:
-kun nainen puhuu, hän ei etsi ratkaisuja vaan saa lohtua ja helpotusta puhumisesta. Jos nainen on ahdistunut, hän puhuu kenelle tahansa joka haluaa kuunnella, usein taukoamatta
-kun nainen puhuu ongelmastaan, mies keskeyttää yhtä mittaa ja esittää ratkaisuja
-mies ei tahdo puhua ongelmasta vaan tehdä sille jotakin
-kun miehellä on ongelmia hän puhuu itselleen ja sulkeutuu
-miehen aivot voivat tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan, hän ei voi ratkoa ongelmia ja puhua tai kuunnella yhtäaikaa
Sukupuolijakauma ei varmaankaan toteudu tarkalleen, jokaisessa naisessahan on hieman miestä ja miehessä hieman naista. Itselläni taitaa olla tältä osin tyypillinen miehinen toimintatapa. Tosin sillä erotuksella, että olen valmis kysymään neuvoa, jos en itse löydä ratkaisua. Silloin myös odotan konkreettista apua enkä vain mykkää kuuntelemista.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko mies- ja naispsykologeilla erilainen käytäntö? Odotavatko naiset asiakkaansa tulevan vain puhumaan ja miehet kysymään neuvoa? Muistaakseni Tommy Hellsten eräässä kirjassaan arvioi miehet huonommiksi terapeuteiksi, koska he eivät osaa kuunnella. Onko kokemuksia/näkemyksiä?
Sukupuolikasvatus on mielen manipulointia. Jokaisen mielen ammattilaisen pitäisi hyväksyä ajatusmaailma, jossa jokainen meistä on yksilö, eikä sukupuolittunut pelle. Toisinsanoen ihmiseltä ihmiselle eikä muuta tarvita. Kyseenalaistan Tommy Hellstenin kaltaiset sukupuolittajat. Onhan se toisaalta naurettavaa, että joku ei osaa ilmentää persoonallisuuttaan ja ihmisyyttää muun kuin sukupuolen kautta. Sama pätee kyllä kaikkeen muuhunkin kasvatukselliseen toimintaan, kuten poliittiseen, uskonnolliseen tai muuhun aatteellisuuteen liittyvät kasvatusmetodit.
Olen nainen, ja puhun ongelmistani hyvin harvoille, valikoiduille ihmisille. Ylipäätään tuntuu siltä, ettei puhuminen auta minua ainakaan siinä määrin, kuin sen väitetään ihmisten oloa helpottavan. Minulle on tärkeää ensin pyöritellä asiaa mielessäni ja omassa rauhassa. Elämäni isoimpien ongelmien keskellä olen myös kirjoittanut paljon. Vasta tällaisten "prosessien" jälkeen olen yleensä valmis puhumaan luotetulle ihmiselle. Myös tekeminen, kaikenlainen aktiivisuus on minulle tärkeää.
Psykologilla käymisestä sen verran, että hoidon onnistumiseen varmasti vaikuttavat taustalla jylläävät henkilökemiatkin. Lisäksi asioiden käsittely riippuu niinkin arkisesta asiasta kuin "lystin" maksajasta. Jos menet esim. työterveyshuoltoon kertomaan vaikkapa unettomuudestasi, syy ja selitys kaivetaan varmasti yksityiselämästä. Lähtökohta on, että työoloilla ei ole osuutta asiaan.
Miehen ja naisen aivoilla todella ON eroa, se on tieteellisesti todistettu, eikä ole kasvatuksesta kiinni. Tutkimuksella voidaan nähdä, mitkä alueet aivoissa aktivoituvat eri toiminnoissa. Naisen puhealue on huomattavasti isompi kuin miehen, ilmeisesti siksi kirjoittajat päättelivät sen myös lisäävän naisen valmiutta puhua. Naisen kyky tehdä monta asiaa yhtä aikaa, kun mies voi keskittyä vain yhteen, lienee myös moneen kertaan oikeaksi todistettu ja aivojen toimintatavasta johtuvaksi.
Kannattaa lukea ko. kirja. Huumorilla tehty, mutta aitoa asiaa ja auttaa ymmärtämään miksi se vastakkainen sukupuoli tekee niinkuin tekee. Jäisi monta riitaa pois, kun muistaisi, että olemme niin erilaisia :)
Tuon perusteella puhelias isäni oli nainen ja äitini, joka ei kyennyt edes tekemään aamupuuroa, ilman, että poltti sen pohjaan on mies.
Korostan sitä, että jokaisella meillä on yksilölliset aivot, aivojen rakenteeseen ei vaikuta sukupuolihormonit vaan ihmiskehossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Mutta onhan se tuttu juttu, että suomalainen on juntti ja ajattelematon ihmisvihaajaluonne.
Mieli, jonka pitää koko ajan määritellä kaikki mitä ympärillään on, on vangittu mieli.
Kun mieli on vangittu, on ihmisestä tehty robotti.
Olkaapa sitten rauhassa miesrobotteja ja naisrobotteja. Minä jatkan ihmisen elämää vapaana.
Asiahan nyt on niin, että psykologi ei ole terapeutti, hänellä ei ole terapeutti-koulutusta, ellei ole sitä hankkinut. Psykologin tutkinto on akateeminen ylempi korkeakoulututkinto, jonka voi suorittaa käyttämällä vain kognitiivisia lahjojaan. Ei siihen mitään soveltuvuutta terapia-työhön välttämättä tarvita.
Katsokaa kenen luoke menette ja mitä palveluja haluatte. Tsekatkaa koulutus ja kokemus, vaikka ei se koulutus aina ole se ratkaiseva tekijä vaan auttajan kyky kuunnella, hänen empatiansa yms. yms...
Kiitti tiedosta, ihan uutta, jos sattuisi joskus vaikka tarvitsemaan. Ainahan sanotaan "mitä jos menisit juttelemaan psykologille..." En ole kenenkään missään kuullut ehdottavan terapeutille menoa. Asia, josta ketjun aloitin, tapahtui 10 vuotta sitten. Tässä ajassa on alalla varmaan tullut paljonkin uutta tietoa, mutta noita nimikkeitä taisi olla jo silloin monenlaisia. Kun on hätä, tuskin monikaan osaa edes ajatella eikä kysellä. Eikä tietoa taideta paljon tarjota, vai eikö yleislääkäritkään tiedä.
Muuten, vähän aikaisemmin oli tilaisuus jutella mielenterveyshoitajan kanssa. Se suhde toimi paljon paremmin, hänellä oli sitä mainitsemaasi empatiaa ym. Vahinko vaan, ettei hänelle voinut varata aikoja.
ilman terapiakoulutusta! Jos puhutaan sitten psykoterapeutista, se on jatkotutkinto. Psykologi ei käytä terapeutti-nimikettä useinkaan, koska terapeutti voi olla peruskoulutukseltaan lähes mitä vain (en sano, että huonompi). Jokatapauksessa pyritään näin selkeyttämään sitä mitä kukin tekee ja millä osaamisella. Että kyllä ihan olette oikeassa paikassa, jos olette psykologin luona terapiassa. Niin ja mitä tulee soveltuvuuteen, psykologiaan on soveltuvuustestit, terapia koulutukseen ei.
Minua on ainakin helpottanut tosi paljon kun olen puhunut läheisille omista vaikeista hetkistä, samalla olen alkanut suhtautumaan eri tavalla asioihin. Kyllä puhuminen joskus helpottaa, mutta pahoista muistoista pitää päästää irti muuten ne jäävät vaivamaan koko loppuelämän ja ne täytyy myös käsitellä. Myös tekeminen auttaa tosi paljon täytyy keksiä jotakin mistä tulee mielihyvää, siis purkaa pahan mielen jollain tavalla vaikka hakkamalla nyrkkeilysäkkiä...
Minua on ainakin helpottanut tosi paljon kun olen puhunut läheisille omista vaikeista hetkistä, samalla olen alkanut suhtautumaan eri tavalla asioihin. Kyllä puhuminen joskus helpottaa, mutta pahoista muistoista pitää päästää irti muuten ne jäävät vaivamaan koko loppuelämän ja ne täytyy myös käsitellä. Myös tekeminen auttaa tosi paljon täytyy keksiä jotakin mistä tulee mielihyvää, siis purkaa pahan mielen jollain tavalla vaikka hakkamalla nyrkkeilysäkkiä...
Minua on ainakin helpottanut tosi paljon kun olen puhunut läheisille omista vaikeista hetkistä, samalla olen alkanut suhtautumaan eri tavalla asioihin. Kyllä puhuminen joskus helpottaa, mutta pahoista muistoista pitää päästää irti muuten ne jäävät vaivamaan koko loppuelämän ja ne täytyy myös käsitellä. Myös tekeminen auttaa tosi paljon täytyy keksiä jotakin mistä tulee mielihyvää, siis purkaa pahan mielen jollain tavalla vaikka hakkamalla nyrkkeilysäkkiä...
Minua on ainakin helpottanut tosi paljon kun olen puhunut läheisille omista vaikeista hetkistä, samalla olen alkanut suhtautumaan eri tavalla asioihin. Kyllä puhuminen joskus helpottaa, mutta pahoista muistoista pitää päästää irti muuten ne jäävät vaivamaan koko loppuelämän ja ne täytyy myös käsitellä. Myös tekeminen auttaa tosi paljon täytyy keksiä jotakin mistä tulee mielihyvää, siis purkaa pahan mielen jollain tavalla vaikka hakkamalla nyrkkeilysäkkiä...
Minua on ainakin helpottanut tosi paljon kun olen puhunut läheisille omista vaikeista hetkistä, samalla olen alkanut suhtautumaan eri tavalla asioihin. Kyllä puhuminen joskus helpottaa, mutta pahoista muistoista pitää päästää irti muuten ne jäävät vaivamaan koko loppuelämän ja ne täytyy myös käsitellä. Myös tekeminen auttaa tosi paljon täytyy keksiä jotakin mistä tulee mielihyvää, siis purkaa pahan mielen jollain tavalla vaikka hakkamalla nyrkkeilysäkkiä...
puhu sukulaistesi kanssa em mutsi ja faija ja n iiden vanhempien kanssa. nuo tunteet menee suvussa. usko pois