Lopun Alku

[u]Punertavat muurit kohosivat toistensa ylle vihertäväntummassa yössä. Tornit, toinen toistaan suuremmat kiersivät rakennelmaa, joka kietoi suuren katedraalin sisäänsä. Kymmenet miehet kiersivät synkkää hautojen täyttämää pihaa verenpunaisissa kaavuissa, käsissään teräksestä valmistetut miekat ja yllään kaavun alla paksut panssarit suojaamassa heitä. Vangitut ihmiset kulkivat jonoissa läpi porttien valtavan luostarirakennelman takapihoille vuorten kätköihin tuomittaviksi syntiensä vuoksi.[/u]

Porttirakennelmassa oli risteys, yksi tie vei rappuset ylös luostariin, kaksi muuta aidoitetuille ulko- ja sisäpihalle. Sisälle vievien rappusten päässä kohosivat pylväät kannattelemaan kattoa joka suojasi ensimmäistä huonetta missä sijaitsivat yövartijoiden leposijat. Huoneen perällä oli kaksi lukittua ovea ja toiset kaksi käytävää, johtaen hautausmaalle ja kirjastoon.

Wilian käveli pihan poikki tummanpunaisessa kaavussa, häntä eivät vartijat pysäyttäneet. Läpi pihan, porttien ja ensimmäisen huoneen askelet kaikuivat Wilianin lähestyessä jotain, mitä hän ei tiennyt mutta mitä hän niin kovasti halusi. Hän kääntyi oikealle, kulkien läpi oven mikä johtaa kirjastoon. Kukaan ei yrittänyt pysäyttää häntä, ei edes kiinnittänyt huomiota. Aivan kun Wiliania ei edes olisi.

Lopulta hän saapui ensimmäiselle kirjahyllylle, koskeatten kirjarivin selkämyksiä sormellaan. Hän hymyili ja otti suuren paksukantisen kirjan hyllystä. Mustat riimut peittivät kansia, mutta Wilianilla oli tunne että kaikkien uurastusten vuosien jälkeen hän oli saavuttanut sen mihin oli aina pyrkinytkin.

Wilian hätkähti ja työnsi itsensä istumaan. Hän katseli ympärilleen ja huomasi olevansa samaisessa tavernassa jossa hän oli ensimmäisenkin kerran herännyt. Hän huokaisi ja nojasi käsillään muistellen viime päivien tapahtumia. Eilen hän oli kysynyt laivakyytiä Kirin Toriin, tuloksetta ja pian sen jälkeen hän oli vain kierrellyt, tutustuen uuteen kylään. Wil huokaisi sillä unen muisto ja tunne saavuttamisesta ei ollut jättänyt hänen mieltään. Unen oli oltava enne, siitä hän oli varma ja seisahti ylös pukien päälle punertavan paksun kaapunsa, jonka paino oli pakottaa hänet uudestaan istumaan. Hän oli heikentynyt valtavasti Kirin Torin taistelun jälkeen, aivan kun vanhuus olisi rapistanut muuten niin nuoren miehen ja tehnyt hänestä heikon hengen siitä mitä hän oli joskus ollut.

Siinä hän istui hetken, sängyn reunalla ja mumisten kirouksia niiden ylle jotka olivat tämän rappeutuman aiheuttaneet. Lopulta hän huokaisi ja nousi ylös yskien tuskallisesti. Wilian käveli läpi huoneen jyrkille portaille mitkä veivät heikosti valaistuun ja tunkkaiseen alakertaan. Hän nyökkäsi paksukasvoiselle tavernan omistajalle ja jätti rakennuksen, heittäen mulkaisuja siivottomien pöytien ääressä istuville ihmisille ja kääpiöille. Pureva syystuuli viuhui päätien varrella kun Wilian astui ulos rapistuneesta ovesta. Mutainen, leveä tie oli edellispäivän sateen jäljiltä lilluva ja vettä täynnä ja Wilian kiroili itsekseen pilalle meneviä kenkiään. Hän käveli suoraan hevostalleille kylän laidalla, mulkaisten muutamia ohikulkevia ihmisiä katkeran synkästi.

Saavutettuaan hevostallit Wilian koputti tammista puuporttia kevyesti saadakseen ikääntyneen, heiniä siirtelevän tallinpitäjän huomion. "Hei! Sinä siellä! Kuinka hyvin tunnet seutua?" Wilian kysäisi ääni melkein innostusta väristen. Mies kääntyi katsomaan häntä, asettaen talikon nojaamaan seinää vasten ja hymyillen ystävällisesti.
"Tunnenhan minä, tulipa tässä nuorena ratsastettua kaikki maat ja mannut Khaz Modanin ja Quel'Thalasin välillä. Kerrankin kun kuljin läpi itäistä Lordaeronia, tai Ruttomaata niinkuin ihmiset tätä nykyä sitä kutsuvat, ihmettelen vaan meinaan. Eihän siellä ole edes kenenkään asumuksia enään, kuo..." vanha tallinpitäjä selitti, ja olisi varmasti selittänyt enemmänkin jollei Wilian olisi häntä keskeyttänyt.
"Aivan, aivan. Mutta osaatko kertoa että onko missään rakennelmaa, jossa punaiset tornit kohoavat ympäröiden suurta Valolle omistettua katedraalia?" Wilian kysyi kurtistaen kulmiaan. Äänettömästi hän toivoi että mies menisi suoraan asiaan kiertelemättä. Tallinpitäjä vaihtoi painoaan jalalta toiselle, nojaten itseään seinään vasten selkeästi tyytymättömänä keskeytykseen.
"Kyllä kyllä! Tuon tunnen hyvinkin. Tarkoittanette sitä suurta luostaria joka sijaitsee Lordaeronin kaupungista koilliseen? Siellä ei ole kukaan uskaltanut kulkea sen jälkeen kun epäkuolleet valtasivat kaupungin, mutta miksi haluaisit edes sinne?" mies vastasi yrmeästi, tarttuen taas talikkoonsa.. Wilian kohautti olkapäitään ja kääntyi ympäri. Hän oli saanut haluamansa, kirjan kuva paloi hänen mielessään ja suunta oli selvä. Enään hän tarvitsisi oppaan ja ratsun.

Wilian pyyhkäisi otsaansa kavuttuaan kallion päälle raskas reppu selässään. Hän kohotti katseensa ja edessä näkyi väsymättömältä tuntuva vankkarakenteinen kääpiö jonka hän oli palkannut näyttämään tien Alteracin vuorien yli. Kääpiö kääntyi ja kurtisti kulmiaan, mumisten synkällä äänellä. Tuo selvästikin tahtoi Wilianin kiirehtivän ja niinpä hän nousi ylös, yskäisten ankarasti muutaman veripisaran lentäessä sankkaan aluskasvillisuuteen. Wilian huokaisi raskaasti ja lähti kävelemään, luoden viimeisen vilkaisun taaksensa. Kaukaisuudessa, suuripuisen metsän alapuolella erottui meren ranta, meren joka katosi horisonttiin. Hän huokaisi uudestaan ja lähti pinnistellen eteenpäin, sillä vaihtoehtoa ei ollut. Kirja oli saatava hinnalla millä hyvänsä.

Koko päivän mies ja kääpiö matkasivat läpi syvenevän metsän, silloin tällöin ylittäen monihaaraisia puroja tai ohittaen vanhojen, nyt jo lahonneiden rakennuksien jäänteitä. Kaksi päivää oli jo kulunut Eteläkylästä lähdön jälkeen ja kolmas matkapäivä oli jo kääntymässä iltaan, kun he viimein pysähtyivät pitämään taukoa.

"Eiköhän tuo ollu tässä." kääpiö totesi vahvalla Khaz Modanin korostuksella. Wilian hengähti syvään ja laski reppunsa maahan, itse istuen viereisen sammalenpeittämän kiven päälle. "Tutkin tässä vähän lähimaastoa, sytytäpä sinä se nuotio taas." kääpiö jatkoi ja virnisti harottavan partansa takaata. Hänellä oli tummanruskeat silmät ja päivettynyt paksunahkainen iho. Wilian silmäili kääpiötä ja käpertyi punaiseen kaapuunsa, nyökäten hiljalleen. Hänen ei tehnyt mieli puhua sillä rankka matka oli kuluttanut hänen vähäiset voimansa lähes kokonaan. Kääpiö katosi näkyvistä ja Wilian heilautti sormeaan, mumisten. Hetken päästä pieni valkea paloi kivirykelmän keskellä jonne he olivat pysähtyneet. Wilian haukotteli syvään ja laskeutui makuulleen, kuunnellen tulen rauhoittavaa huminaa. Illan pimetessä hän nukahti.

Wilian säpsähti hereillen ja huomasi hengityksenä olevan kiihtynyt. Hän oli nähnyt unen kirjasta taas, kuten joka yö ensimmäisen jälkeen. Hän vilkuili ympärillensä ja huomasi kirkkaan aamuauringon kohonneen korkealle taivaalle. Kääpiö istui sammaleisen kiven päällä ja veisteli terävällä puukolla puunpalasta, joka erehdyttävästi muistutti lusikkaa.
"Sie heräsit jo? Hyvä. Tänään olis pitkä matka edessä että saavuttaisimme vuorten alarinteet" kääpiö selitti veistellessään. Hän ei ollut edes vilkaissut Wiliania, joka nyökkäsi uudestaan. Hetken aikaa nuo kaksi söivät aamupalaa suurten puiden varjoissa ennen kuin lähtivät taas liikkeelle. Neljäs matkapäivä oli alkanut.

Raskaasti Wilian pakotti itsensä kävelemään kääpiön perässä, joka selitti maiden historiaa ja ainaista sotaa örkkien ja Liittouman välillä. Wilian tuhahti sillä häntä eivät puheet kiinnostaneet, eikä edes luonto hänen ympärillään. Kirjan kuva paloi hänen mielessään ja pakkomielteisen tavalla hän käytti kaiken tahtonsa että saisi askeleen toisensa eteen sillä matka oli hänelle raskas.

Kahden kulkijan matkatessa maasto muuttui pikkuhiljaa. Puut harvenivat ja muuttuivat pienemmiksi, kuusia näkyi nyt useammin kuin rannikon lehtipuita. Maa alkoi nousta korkeammalle ja aluskasvillisuus vaihtui soraiseen kivikkoon. Linnut jotka olivat laulelleet aikaisemmin katosivat ja muutenkin elollisia ei paljoa näkynyt. Kääpiön kasvoilla oli pieni hymy, sillä he olivat viimeinkin saapuneet vuorien juurelle, Alteracin muinaisen kuningaskunnan rajoille.

Tharkoh, joka kääpiön nimi oli, johti Wilianin vanhalle valtatielle joka yhdisti pohjoisen ja etelän toisiinsa. Kivetetty tie oli kulunut ja monin paikoin ruohontupsut pistivät esiin yhteenladottujen kivien raoista. Hän nopeutti vauhtiaan, vähät välittämättä takaata tulevan ihmisen valitteluista. Huolettomasti hän ohitti kyltin, jossa luki varoitus alueella liikkuvien jättien takia.Wilian kiinnitti kylttiin enemmän huomiota ja laski kätensä vyön päälle, sauvan lähettyville. Häntä eivät kaksipäiset hirmut nappaisi, kääpiöstä ei sen väliä.

Matka jatkui yhä ylemmäs ja viimein viimeisetkin puut katosivat lähistöltä. Takana avautui alaspäin laskeutuva metsä, ja meri oli enään vaan kaukainen udunpeittämä viiru, lähes näkymättömissä oleva raja. He kulkivat nopeasti, ylemmäs ja ylemmäs pitkin tietä jonka kummallekin puolelle kohosivat korkeat kalliot, kunnes heidän tiensä muistutti syvää solaa. Matka jatkui loputtomiin, niin kuin Wilianista tuntui, kunnes neljäskin matkapäivä oli ohitse. Kulkijat tekivät itselleen pienehkön leirin kallionhalkeamaan ja asettuivat sinne yöksi. Kääpiö ei lähtenyt jokailtaiselle matkalleen.

Aurinko kohosi taivaalle viidennen päivän aamuna. Tharokh nousi ylös auringonnousun mukana ja hengitti vuoristoilmaa syvään. Hän hymyili, sillä mitään hän ei rakastanut niin paljon kun vuoria ja niiden pieniä, mutta ihmeellisiä asukkaita, kääpiöitä. Hän nousi pystyyn ja vilkaisi kohti punakaapuista Wiliania kiristäessään vyötään. Antaisi pojan nukkua vaan, hän tuumi harpatessaan pois halkeamasta. Tharokh käveli hetken aikaa yksikseen, kavuten kallioiden päälle ja katsellen ylös matalahkoille vuorille. Ei merkkiäkään jäteistä.

Päivä kului ja tie loppui. Alkoi matkan vaikein osuus, lähes pystysuora kapuaminen vuorille. Wilian mumisi synkästi ja loi murhaavan katseen edellä kiipeävään kääpiöön.
"Miksi emme seuranneet tietä! Se olisi vienyt suoraan toiselle puolelle!" hän huusi Tharokhille, ensimmäinen kerta päiviin kun hän oli puhunut. Kääpiö loi hienoisen hymyn kasvoilleen ja vastasi kevyesti naurahtaen. "Koska tie menee läpi Alteracin rauniokaupungin, ja sie et haluu olla siellä, luota vaan minuu." Wilian tuhahti ja jatkoi kapuamista.

Tharokh nautti asemastaan. Hänen ei tarvinnut kuunnella Wilianin valituksia sillä tämä oli ainut joka suostui johdattamaan ihmisen läpi jättien täyttämän vuoriston. Tharokh asetti kätensä pienen vuorenseinämässä olevan tasanteen päälle ja vilkaisi ylös, minkälainen matka olisi vielä jäljellä. Puolet, hän arveli ja kapusi tasanteelle silloin tällöin vilkuillen miten Wilian pärjäsi. Kääpiö kohotti katseensa takaisin ylös, hänen silmänsä pyöristyivät.

Wilian hapuili kämmenillään koloja jyrkästä kalliosta, yrittäen kavuta ylös yhtä nopeasti kun kääpiö.Lopulta hänkin saavutti tasanteenreunan, jolle kääpiö oli kavunnut. Jotain pientä lennähti hänen päänsä vierestä kohti alhaalla olevia kallioita ja Wilian käänsi päätänsä katsoakseen mitä se oli. Puoliksi kaluttu luunpalanen katosi pian näköpiiristä, mutta Wilian osasi jo aavistaa mitä oli tapahtunut. Hän nappasi sauvan käteensä ja kurkisti reunan yli. Wilian värähti inhosta kun hän huomasi rintakehän kohdalta revenneen kääpiön yläruumiin roikkuvan seinämästä verta valuvana. Vääristynyt virnistys oli jäänyt kuolleen kääpiön kasvoille. Tasanteella kaksi suurikokoista jättiä kiistelivät jäljellä olevasta jalasta kiivaasti. Wil tunsi sykkeensä kohoavan katsellessaan kauhistuneena kahden suuren olennon tappelua koivesta. Kummallakin olivat suuret nuijat joiden päissä oli metallipeite, sekä valtavat miekat joilla he huitoivat toisiaan kohti.

Wilian nojasi vuorenrinnettä vasten hetken aikaa, ennenkuin kapusi ulkoneman päälle jolla jätit nahistelivat varsin kovaotteisesti. Hän oli ajattelut, että ehkäpä kulkemalla tarpeeksi hiljaa hän välttäisi jättimäisten olentojen huomion, sekä tarjouksen ryhtyä illalliseksi. Aluksi Wilianin suunnitelma näytti toimivan hyvin. Hän oli hiippailut jo melkein pienen ulokkeen taakse, joka törrötti vuoresta halkaisten ulkoneman kahteen symmetriseen osaan. Kolahdus ja pian pienehköä ryminää. Wilian käänsi katseen kauhuissansa ja huomasi potkaisseensa pienen kiven vuorenrinnettä alas aiheuttaen pienimuotoisen kivivyöryn irtomurikoiden töniessä toisiaan. Välitön raivokas karjaisu seurasi kolinaa kahden jätin kääntyessä Wiliania kohti unohtaen kiistansa kääpiön jäännöksistä.

"Minä murskaa!!" jätti huusi täyttä kurkkua ja ryntäsi nuija kohotettuna kohti punakaapuista olentoa, joka kehtasi häiritä heidän pyhää ruokahetkeään. Kovin vikkelästi tuo otus oli puikahtanut hänen edestään kun jätti viimein saavutti kohteensa. Wilian oli hypännyt syrjään kohottaen sauvansa joka hohti synkänpunaista valoa. Hetkeä myöhemmin punainen säde syöksyi riimuitetusta puusauvasta kohti jättiä joka typertyneenä öristen kääntyi uudestaan Wiliania kohti. Vain saadakseen polttavan vasaman kasvoihinsa. Ogre ulvahti tuskaisesti hapuillessaan käsillään kasvojaan ja otti askeleen taaksepäin löytämättä jalansijaa. Parahduksen saattelemana valtava ruho rojahti alas kielekkeeltä kohti vuoren alapuolisia laaksoja.

Wilian hymähti tyytyväisenä suoritukseensa ja oli jo asettelemassa sauvaansa takaisin vyölleen kun jotain mäjähti kovalla voimalla hänen selkäänsä. Valkoisten tähtien kipinät peittivät Wilianin näön hänen lentäessään ilman halki kohti kallionulkonemaa. Rysähtäen hän törmäsi kallioon josta irtosi palasia. Wilian lysähti maahan ilmat keuhkoista lyötyinä ja haavoitettuna. Hän kohotti sumean katseensa kohti jättiä, joka oli tömistellen lähestynyt nuija ja miekka valmiina tekemään selvää tunkeilijasta. "Sinä ihminen! Sinä heikko! Minä nälkä ja illalla paisti!!" jätti huusi hurmioituneena. Wilian piti katseensa lukittuna mielipuolen otuksen kasvoihin. Tuo olento yritti pitää häntä erossa näystä, kirjasta ja voimasta jonka hän voisi saada jos ei olisi nyt kuolemassa.

Jos. Tuo sana pyöri Wilianin mielessä hänen ponnistellessa saadakseen ilmaa tyhjentyneisiin keuhkoihinsa. Jos. Kaikki hänen tutkimuksensa ja saavutuksensa kietoutuivat yhden sanan ympärille, sanan joka ei luvannut mitään mutta antoi silti toivoa. Hän tunsi sisällään palon, taian palon joka kirkui päästä ulos lukituista huoneista jonne se oli niin kahlittu. Taikuus halusi päästä ulos ja vaikka se oli pimeä, vailla toivoa huomisesta Wilian päätti antaa sen vapautua. Vain tämän kerran, sillä niin paljon oli pelissä mukana. "Jos..." Wilian mumisi vastaukseksi jätille synkällä äänellä. "...Vain jos minut voitat." Ja hän nousi ylös seisomaan uhmaamaan jättiä. Mitaltaan hän hädintuskin oli jättiä vyötärölle mutta se pahuus mikä ihmisestä tihkui ulos, kuin musta pilvi sai valtavan olennon ottavan epäröivän askeleen taaksepäin. Ja Wilian seurasi.

Se voima mitä Wilian hallitsi sillä hetkellä oli enemmän kuin mitään mitä hän oli koskaan kuvitellut olevan olemassa. Se antoi hänelle tahtoa voittaa heikennetty ruumiinsa ja astella kuin mies parhaassa iässään kohti lihaksikasta jättiä. Varjo kutsui Wiliania ja hän vastasi siihen. Kurkottaen kohti pimeyttä josta sai voimansa, Wilian lähetti säkenöivän vasaman kohti vihollistaan. Se oli mustempi kuin pimein yö ja sinertävät energianvirtaukset siivittivät sen matkaa. Jätti kohotti aseensa suojatakseen itseään loitsulta ohjaten sen kohti maata, mikä pärskähti räjähtäen ilmaan lennättäen kivensiruja ympärillensä. Toinen vasama iski aseet pois jätin käsistä tiputtaen ne alas jyrkänteeltä. Wilian kurkotti pimeyteen, ampuen kolmannen vasaman taikuuttaan kohti vihollisensa jalkoja pakottaen tämän polvilleen.

Polvistuneen ja voitetun vihollisensa edessä Wilian iloitsi ja asteli kohti tuota lyötyä petoa. Hän kietoi sormensa jätin kaulalle, kuristaen tätä kevyesti. "Älä astu niitä vastaan, joiden kyvyt ylittävät omasi, typerys." Wilian lausahti synkkänä ja sylkäisi jätin kasvoille. Irroittaessa otteensa hän lausui Tuskan Kirouksen vastuksena päälle joka jäi kiemurtelemaan maahan itkien oikeutta varten. Kylmästi punakaapuinen ihminen asteli pois kalliolta jatkaen kapuamista vuoren ylitse vähät välittämättä tapetun kääpiöoppaansa ruhosta. Kiivetessään Wilian pakotti varjon, jonka oli kutsunut avukseen poistumaan mielestään. Ja niin paljon tuo koettelemus vei häneltä tahdonvoimaa, että viimein saavuttaessaan vuoren huipun, hän menetti tajunsa ja putosi. Kauan.

Vesi kihahti, levittäen lämmintä höyryä hirsipuiseen asuntoon. Tukevahko paksupartainen mies kaatoi kiehuvaa nestettä puiseen mukiinsa pienen kuivettuneen lehdenpalasen kanssa. Mies asteli läpi lankkulattiaisen tuvan, huokaisten hiljaa kun hän istahti tuolille ikkunan äären. Syksy tosiaan oli edennyt jo pitkälle. Lasisen ikkunan läpi hän katseli iltahämyiseen metsikköön laakson perällä. Lehtipuut pudottelivat lehtiään kevyessä tuulenvireessä heittäen ne kiviselle polulle. Tosiaan. Syksy oli edennyt pitkälle.

Ovi aukesi narahtaen tuvan perällä ja kylmä viima puhalsi pienen hirsitalon lävitse. Nuori nainen käveli sisään hupullinen viitta selällään. Mies katseli naista kohti kulmakarva koholla, yskäisten hieman. Nainen kohotti katseensa ja vilkuili kohti parrakasta miestä.
"Mistäköhän sinä tulet, Anairen?" mies kysäisi, laskien mukinsa pöydälle vieressään. Nainen avasi viittansa soljen ja asetteli vaatekappaleen seinästä törröttäviin puukapuloihin kuivumaan. Hän kääntyi takaisin miestä kohti, huokaisten hiljaa.
"Olin etsimässä juuria ja hopealehteä.. Ajattelin että voisimme keittää lisää lääkettä." Anairen lausahti hiljaisesti ja käveli ikkunan luokse. Hän katseli ulos tyhjästi. "Onko hän näyttänyt mitään heräämisen merkkejä isä?" nainen jatkoi.
"Valitettavasti ei. Minusta tuntuu että hänet olisi ehkä ollut parasta jättää vuorille. Hän ei tule selviämään." mies vastasi kulmiaan kurtistaen, ottaen hörpyn höyryävää juomaansa. Anairen kohautti olkapäitään ja kurotti syvänmustia hiuksiaan kohti sitoen ne yhteen.

Liekit leimahtivat korkeuksiin. Palava kaupunki levitti myrkyllistä savua ympäristöönsä ja leimuavien puiden rätinä peittyi kirkuvien ihmisten tuskanhuutojen alle. Räjähdys paiskoi verisiä ruumiita ja kärryjä pitkin kivetettyä katua.Yksinäinen lapsi parkui äitiään kaiken kuoleman ja tuhon keskellä, kunnes palava talo romahti tämän päälle hiljentäen pojan. Kaukaa taustalla suuren linnan ylin torni halkesi keskeltä tippuen jyristen alas ja tuhoten kaiken tieltään.

Säpsähdys. Wilian avasi silmänsä pongahtaen ylös istumaan nopeammin kuin ajatus seurasi. Valo kirveli hänen silmissään eikä hän tunnistanut huoneen muotoja. Välähdyksenomaisesti tapahtumat syöksyivät hänen mieleensä. Kääpiön raato, taistelu jättejä vastaan. Pimeää ja lopulta pudotus. Wilian heilautti päätään nopeasti edestakaisin, yrittäen selkeyttää ajatuksiaan. Hän avasi silmänsä uudestaan. Kasvot ilmestyivät kuin tyhjästä hänen naamansa eteen, naisen symmetriset kasvot yönmustilla hiuksilla. Wilian päästi säikähtäneen kiljauksen ja työnsi itsensä mahdollisimman kauas naisen luota. Ikkunasta tuleva valo kimalteli naisen hiuksilla Wilianin katsoessa häntä uudestaan. Hänen kiihkeä hengityksensä tasaantui järkytyksen väistyessä ja huomatessa että tulokas ei ollut vaarallinen.

"M-missä minä olen?" Wilian kysäisi heikolla äänellä, vilkuillen kohti naista. "Ja kuka sinä olet?" hän jatkoi, nyt epäluuloisempana.
"Anairen, minä olen siis. Olemme isän kanssa odottaneet jo viikkoja että heräisit! Melkein men.." Anairen selitti innoissaan, hänen tummat hiuksensa auringonvalossa kimallellen. Wilian nojasi sängyn takalevyyn kulmiaan kurtistaen. Hetken aikaa hän vielä räpytteli silmiään tottuakseen yllättävään häikäisevään valaistukseen.
"Missä minä olen? Kummalla puolella Alteracin vuoria?" mies keskeytti Anairenin puheen hiljaisella, heikolla äänellä. "Pohjoisessa, Arounin laaksossa. Muutama virsta etelään Lordamere-järveltä." nainen vastasi ja asetteli kätensä otsaansa kurtistavan Wilianin otsalle. Käden lämpö ja kosketuksen pehmeys hämmästytti miestä eikä hän pistänyt vastaan, vaikka tilanne tuntuikin epämiellyttävältä.
"Parempi että jätän sinut vielä lepäämään, sinulla on vielä kuumetta näköjään. Tuon illemmalla yrttilääkettä ja lämmintä ruokaa. Mutta nuku nyt." Anairen lausahti hymyssä suin ja taputti Wilianin otsaa kevyesti noustessaan ylös. Wilian murahti vastauksen synkällä äänellä, mutta naisen poistuttua hänestä tuntui tyhjemmältä.

Wilian lepäsi sängyssä muutaman päivän ja nautti runsaita aterioita. Lihaa, kanaa ja kalaa tuotiin hänelle päivittäin Anairenin toimesta eikä miehellä ollut valittamisen aihetta, vaikka tämä yrmeästi yrittikin osoittaa ettei apua kaivannut. Iltaisin Anairen saapui Wilianin luokse juttelemaan ja kertomaan niistä ulkomaailman uutisista joita pieneen laaksoon saapui harvoin.

"Miksi sinä olit vuorilla?" nainen kysyi eräänä kyseisistä illoista. Kynttilänvalo heitti syviä varjoja pitkin lämmintä huonetta. Wilian kohautti olkapäitään. "Olin... Etsimässä jotain.." hän lausahti vastahakoisesti, itsekään muistamatta tarkkaa syytä. Vaikka hän yritti esittää inhoavansa näitä keskustelutuokioita, Wilian nautti pystyessään puhumaan vapaasti. Ulospäin hän näytti synkältä ja uhmaavalta mutta sisällään hän hymyili ja Anairenin oli pakko huomata se, koska hän hymyili aina takaisin.
"Olin matkalla pohjoiseen. Luostariin josta.. Näin kerran unta.." hän jatkoi, epävarmana mitä sanoa. Nainen voisi pitää häntä mielipuolena miehenä joka jahtaa uniaan. Mutta Anairen säilytti lempeän hymyn kasvoillaan maatessaan peitellyn Wilianin vieressä sängyllä. Mies huokaisi teennäisen ärtyneesti. "Minun ei pitäisi edes puhua siitä. Se on henkilökohtaista." Nainen nyökkäsi hitaasti, katsellen vaaleanvihreillä silmillään kohti Wiliania.
"Jos et tahdo.. Mutta tarinasi on mielenkiintoinen. Minä ainakin haluaisin tietää minkä takia noin mukava mies matkustaa yksin läpi vuorien." Wilian yritti taistella punastumistaan vastaan, epäonnistuen. Hän yskäisi hiljaa Anairenin hihitellessä vieressä.

Ja aika kului. Tunnit muuttuivat päiviksi ja päivät viikoiksi. Hitaasti mutta varmasti Wilian parantui ja aikanaan hänen sallittiin nousta ylös sängystä. Anairenin isä, Thorwald, nyökkäsi hyväksyvästi rappusia alas tulevalle Wilianille. He kolme istuivat ikkunan alla sijaitsevan pöydän ääreen, Thorwald tarjoten juotavaa vieraalleen.
"Olet ollut tilallamme jo kohta kuukauden, tietäen varmaan että ylläpitämisesi on ollut työlästä." isä aloitti syvällä äänellä. Wilian nyökkäsi, hän oli arvannut että tähän oltaisiin tultu. "Pyydän sinua vastineeksi auttamaan tilan hoidossa. Saat edelleen täyden ylläpidon, kunhan teet töitä niinkuin kaikki muutkin. Ajassa missä elämme ei ole varaa loisille, kun on kaiken maailman örkit ja epäkuolleet muutenkin koko ajan tunkemassa meidän alueillemme." Thorwald jatkoi. Anairen työnsi tuolinsa lattiaa raapien syrjään ja nousi ylös, hakien kiehuvan padan tulipesän luota.

Wilian katseli alas lattialle hetken, miettien mahdollisuuksiaan. Hän voisi aina lähteä, mutta olisi epäoikeudenmukaista jättää mies tyttärensä kanssa yksin laaksoon kaiken avun jälkeen. Puhumattakaan Anairenista, joka selkeästi kaipasi ystävää. Anairenista... Wilian hätkähti ja katseli ylös Thorwaldiin jonka katse oli kiinnittynyt tähän.
"Tottakai. Tottakai minä autan." hän kiirehti lupaamaan ja kauhoi soppaa eteenpistetylle lautaselle.

Räjähdys heitteli panssaroituja miehiä alas paalutetulta puumuurilta suuren katapultin viskellessä valtavia räjähteillä täytettyjä ammuksiaan kohti Liittouman asemaa läntisen Ruttomaan reunamailla. Väsyneet sotilaat nousivat ylös juoksuhaudasta juosten takaisin muurien taakse ladottuihin lautatasanteisiin joustensa kanssa, levittäen kuolemaa ja tulta palavilla nuolillaan. Mutta hyökkääjät olivat väsymättömiä, lähettäen rynnäkön toisensa perään kohti varustusta joka katkaisi kaikki yhteydet Tirisfalista itäiseen Lordaeroniin.
Kirves lennähti ilman halki muurien taakse, murskaten vasta ylös nousseen miehen naaman. Tämä tippui reunalta tikkaita ylösnousevien päälle rysähdyksellä, murskaten luita painollaan. Vieressä seisova komentaja hätkähti ruumiin rymähtäessä alas. Maa järisi miesten alla, kun seuraava räjähtävä kuula osui asevarastoihin, räjäyttäen kaiken ruudin. Puunkappaleet ja kivimurska runtelivat lähistöllä seisovat miehet hetkessä, ja he vajosivat ensin polvilleen, pidellen lukuisia haavojan käsillään vain kuollakseen niihin muutamassa hetkessä.
"Komentaja Hob! Komentaja! He ovat porteilla! Porteilla! Mitkä ovat käskyt?!" nuoren oloinen sotilas kysyi hädissään, puoli naamaa lian ja veren peitossa. Komentaja kääntyi kohti nuorta miestä ja kurtisti kulmiaan hetkellisesti. "Vie sana ryhmien Leijona ja Aarnikotka komentajille. Heidän tulee muodostaa linja portin taakse ja pitää se mahdollisimman kauan Liittouman hallussa." Hob lausahti ja kääntyi katselemaan kohti ryskyviä portteja, jonka eteen ylhäältä tippui kolme miestä nuolien lävistäminä. "...Ja ilmoita lopuille että meidän tulee välittömästi vetäytyä Länsi-Andorhalin asemaan." mies lisäsi hiljaisella äänellä. Sotilas kumarsi nopeasti. "Tapahtuu herra komentaja!"

-----

Kivi vierähti alas huurteen peittämältä kallionkielekkeeltä Wilianin kävellessä kohti laakson perällä sijaitsevaa harvapuista metsää. Anairen seurasi miestä keskittynyt ilme kasvoillaan kun he kapusivat korkeammalle vanhaa hiekkapolkua pitkin. Vaikka talolta katsottuna matka ei näyttänyt pitkältä, jyrkästi kohoavat laakson reunamat hankaloittivat matkaa huomattavasti. Wilian mumisi hiljaa tarttuessaan vanhan yksinäisen puun isoon juureen tukea ottaakseen polun jyrkentyessä entisestään. Punainen kaapu laahasi maata keräten pikkukiviä matkan varrelta lisäten painoa jota mies raahasi.

"Wil, jos ottaisit tuon kaavun pois, tämä matka ei olisi aina yhtä hankala.." Anairen lausahti tarttuessaan juureen jonka Wilian päästi otteestaan. "Pidän kaapuni." Wil vastasi lyhyesti, lähes töykeällä äänellä. Nainen päästi hiljaisen huokauksen. Matka jatkui hitaasti, mutta viimein kaksikko saavutti metsän reunan. Laakso takana peittyi sankkaan sumuun, eikä talon valoja huomannut kuin epäselvinä läikkinä. Kylmä viima koveni heidän seistessä hetken paikoillaan.
"Ei kai tässä muu auta kuin kerätä ne kasvit, jos aiomme takaisin vielä valoisaan aikaan, Ana." Wilian lausahti ja taputti naisen olkapäätä kevyesti. Anairen nyökkäsi ja kääntyi metsää kohti kori kädessään. "Hopealehtiä löytyy yleensä puiden vierestä." hän sanoi ja osoitti kohti maassa kasvavaa kasvia hopeareunaisilla lehdillä. "Tarvitsemme niitä jos joku sairastaa talvella.." hän jatkoi. Wilian nyökkäsi ja kumartui poimimaan lehdet. Anairen istahti polvilleen hänen viereensä ja hymyili. He katselivat hetken toisiaan, Anairenin yhä hymyillessä. Wilian vastasi hymyyn omallansa. "Jatkammeko?" hän kysäisi hiljaisella äänellä. Anairen lausahti myöntävästi.

-----

Miehet seisoivat rivissä lommoontuneiden kilpiensä kanssa. Puinen portti heidän edessään otti vastaan kovia iskuja. Portin sisäpuolen sivustoille asettui jousimiehiä, valmiina ampumaan kenet tahansa joka sisään uskaltaa. Kaksi miestä kapteenin arvon todistavien mitaliensa kanssa seisoivat joukkojensa vieressä katsellen tapahtumia. Pelkoa ei heidän sodan karaisemilta kasvoiltaan näkynyt, mutta molemmat tiesivät että tämä oli heidän loppunsa. Neljäkymmentä miestä oltiin uhrattu jotta loput kolmesataa pääsisi turvaan. "Oli ilo taistella rinnallasi, Arate." aarnikotkan merkillä varustettu kapteeni sanoi toiselle hiljaisella äänellä. Leijona nyökkäsi, pitäen katseen porteilla.
"Miehet! Tämä on se hetki jota varten olemme tänne tulleet. Hetki, jonka vuoksi me olemme taistelleet ja kaatuneet yhdessä monta kuukautta! Tänään jokainen teistä saa näyttää kunniansa ja arvonsa! Ketään älkää läpi päästäkö, sillä meidän vastuulla on nyt koko läntisen rintamamme puolustus! Me kuolemme, mutta kuolkaamme sillä ylpeydellä sekä arvolla, jonka kuningas on meille suonut! Olkaa valmiina veljeni!" Leijona-ryhmän kapteeni huudahti, vetäisten miekan huotrastaan ja astellessaan kohti eturiviä. Portti räsähti ottaessaan uuden iskun vastaansa ja tukipuut halkesivat. Seuraava isku repäisi portista irti ison salvan, heittäen sen maahan. Suuret saranat pettivät aiheuttaen paksun puuoven kaatumisen maahan kuivan hiekan pöllähtäessä ilmaan. Mädäntyneiden ruumiiden löyhkä löi sisään murskatun oven takaata ja korina peitti muut äänet allensa. Yksi toisensa jälkeen kävelevät ruumiit kulkivat portin läpi, hitaasti mutta päättäväisesti. Arate kohotti miekkansa korkealle, pysyen hiljaa ja katsellen kohti laahustavia kuolleita. Jousimiehet varjoissa kohottivat ja jännittivät aseensa, pitäen tähtäyksen vakaasti vihollisissaan.
"Miehet..." Arate lausahti hiljaisella äänellä. "...päästäkää helvetti irti!" hän jatkoi ja huutaen ryntäsi kohti epäkuolleiden laumaa, lyöden ja potkien vihollisia tieltään. Hänen sotilaansa seurasivat ylpeinä pelotonta johtajaansa ja iskivät kohti vihollisiaan vimmalla.

-----

Aurinko laskeutui hiljalleen vuorten taakse, värjäten paksut pilvet tulenpunaisiksi. Wilian tuijotti ulos pienestä pyöreästä ikkunasta talon yläkerrasta, jossa hänen nykyinen huoneensa sijaitsi. Hän humisi hiljaisella äänellä ja taputti ikkunan karmia ennen kuin käveli pois. Hän hymyili itsekseen tyytyväisenä siitä että oli saapunut tähän laaksoon. Koko hänen elämänsä oli näyttänyt ottavan uuden suunnan tulon jälkeen. Ilman iänikuista opiskelua.. Ilman narisevia opettajia.. Ilman itseään täynnä olevaa Kirin Torin neuvostoa.. Ilman kirjaa... Mies henkäisi terävästi. Ilman kirjaa. Hän kaatui polvilleen ja tarttui päähän. Kuinka kymmenen Syvyydeen nimeen hän oli saattanut unohtaa kirjan. Hän lyhistyi kasaan, kiroten kovaan ääneen omaa typeryyttänsä ja hakaten päätään seinään. "En voi uskoa tätä, en voi!" hän karjui ja nousi ylös nopeasti. Wilian otti reppunsa käteen, täyttäen sen tavaroillaan joita hän oli ennen laaksoon saapumista.
Anairen käveli pientä käytävää pitkin yli karhuntaljamaton kevein askelin, ajatellen nukkuvaa Wiliania. Hän hihitti hiljaisella äänellä ja avasi puisen oven varovasti. Hän hämmästyi nähdessään nukkuvan Wilianin sijasta hermostuneen ja tavaroitaan pakkaavan miehen joka selvästi oli tekemässä nopeaa lähtöä.
"Wilian.. Mitä tämä on?" nainen kysäisi hiljaisella äänellä. Mies huokaisi ja kääntyi kohti naista reppu selässään. "Ana. Minä olen todella pahoillani mutta minun täytyy lähteä.." hän sanoi. Anairen kurtisti kulmiaan. "Mutta miksi? Juuri kun olit asettunut taloksi, juuri kun luulin että kaikki oli hyvin.." tämä kysyi surullisella äänellä.
Wilian kohotti kätensä ja kosketti Anairenin poskea sormellaan. "Anna anteeksi.. Mutta minun on tehtävä tämä. Jos voin saada kirjan, voin parantaa monia elämiä. Voin pelastaa kenet tahansa. Se kirja pitää sisällään sellaista voimaa jota kukaan ei ole ikinä uneksinut omistavansakaan." mies sanoi, lähes innostuneella äänellä. Ana nyökkäsi pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Anna minun tulla kanssasi? Minä en halua enään jäädä tänne laaksoon. En vain pysty elämään siinä yksinäisyydessä mikä täällä oli ennen kuin sinä saavuit." nainen selitti hiljaisella äänellä, katsellen kohti lattiaa. Wilian käänsi katseensa ovea kohti kulmiaan kurtistaen. Anairenin ehdotus kuulosti loistavalta, hän saisi seuraa siitä ihmisestä josta hän välitti. "Hyvä on. Mutta meidän pitää lähteä heti. Kerää tavarasi hiljaa ja nopeasti, emme tarvitse isääsi sotkemaan tätä." Wilian lopulta sanoi ja asteli kohti ovea. "Minä odottelen sinua ulkona laakson reunamilla. Tule sinne kun olet valmis."

-----

Isku repäisi miehen pään halki, tursottaen nesteitä pitkin veristä maastoa Araten vierestä. Hän kohotti miekkansa ja torjui ylhäältä tulevan lyönnin. Teräs kalahti terästä vasten aseiden lyödessä yhteen ja ihminen sai työnnettyä pitkän keihäänterän luotaan. Nopealla ranneliikkellä hän laski aseensa, sivaltaen vastuksensa vatsan auki ja potkaisten tämän syrjään. Seuraava oli Leijona-ryhmän kapteenin kimpussa jo ennen kuin vanha oli kaatunut maahan, hakaten tätä ruosteisella kuokalla. Arate piti kilpeään lyöntien edessä ja tunsi joka iskun heikentävän hänen valmiiksi haavoittunutta kättänsä. "Miehet, kerääntykää ympärilleni! Pitäkää kilvet korkealla älkääkä päästäkö heitä läpi millään hinn...!" Arate huusi, mutta hänen äänensä peittyi valtaisan karjahduksen alle. miehet käänsivät katseen porteille, joiden läpi rynnisti monia muodottimia olentoja. Jättiläismäisiä valkeaihoisia hirviöitä jotka epäkuolleet olivat rakentaneet erilaisista osista. Käsiä törrötti ulos selästä ja he kantoivat suuria ketjuja sekä sotavasaroita aseinaan. Monet puolustajista menettivät rohkeutensa, lähtien juoksemaan pakoon silmittömän kauhun vallassa. Arate pudisti epätoivoisesti päätään, lyöden kaksi kävelevää raatoa edestään maahan kilvellään ja miekallaan. "Vetäytykää! Vetäytykää! Hallitusti, älkää kääntäkö selkäänne niille!" kapteeni huusi ja asteli nopeasti pois porttien sekä muurien luota niiden vähien miesten kanssa joita elossa enään oli.

-----

Kaksi pientä hahmoa käveli hyytävässä tuulessa läpi solan joka johti pois laaksosta. Toinen punaiseen kaapuun pukeutuneena, toinen sudentaljan alle käpertyneenä. Hitaasti ja varmasti he kulkivat ulos laaksosta, luoden viimeisen katseensa takaisin entistä kotiaan kohti. Pohjoiseen katsottuna maa vietti alaspäin ja jossain sumuisen yön takaata kuului Lordamere-järven hiljainen liplatus. Wilian nyökkäsi Anairenille ja he kulkivat eteenpäin. Matka jatkui.