Kielen yksinkertaistuminen

Kyllä, juuri syklistä on kyse, olet oivaltanut hienosti asian! On kuitenkin vaikea määritellä, mikä on toista monimutkaisempi kieli. Esim. suomen sijajärjestelmän monimutkaisuus antaa sanajärjestykselle mahdollisuuden olla melko vapaa. Merkitykset täytyy jotenkin ilmaista kaikissa kielissä. Jos jotain otetaan jostakin pois, johonkin muualle on pakko lisätä jotain, muuten kieli ei toimi niin kuin sen käyttäjät haluavat. Kaikki luonnolliset kielet ovat siten käyttäjiensä tarpeiden mukaisesti riittävän monimutkaisia. [En laske tähän erikielisten henkilöiden esim. kaupankäynnissä käyttämiä kielen yksinkertaistettuja versioita (pidgin), joita kukaan ei puhu äidinkielenään.]

Kielitieteessä tosiaan puhutaan syklistä, typologisesta kehästä. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että kielellä voidaan ilmaista kaikki, mitä sen käyttäjät pitävät tärkeänä, onhan kieli kommunikaation väline. Monet kielentutkijat pitävät todennäköisenä, että kaikilla kielillä voidaan ilmaista samat asiat, mutta joidenkin asioiden ilmaiseminen ei ole yhtä helppoa kaikilla kielillä. Tämä on siis oletus, on tietenkin selvää, että toiset kielet tunnetaan toisia paremmin. On joka tapauksessa täysin loogista, että kielestä ei voi kadota mitään sellaista, joka on sen toiminnan kannalta välttämätöntä. Kielitieteessä puhutaan kahdesta vastavoimasta: on ns. viestinnässä onnistumisen periaate (kommunikatiivinen tarve) ja energian minimoinnin periaate (laiskuus). Käytetyimmät sanat lyhenevät, koska käytämme mahdollisimman vähän ääntöenergiaa, minimoimme vaivan. Kuitenkaan emme voi sallia, että kielestä tulee pelkkää muminaa, sillä merkitysten erottelu ei enää onnistuisi.

Yksittäisillä äänteillä ei ole merkitystä, mutta niitä yhdistelemällä muodostetaan merkityksellisiä yksikköjä. Äänteenmuutokset ovat yleensä "sokeita" siinä suhteessa, että ne koskettavat yksittäisiä (tietyissä asemissa) olevia äänteitä. Joskus voi käydä niin, että esim. sanan lopusta heittyy pois jokin äänne, joka useassa taivutusmuodossa sattuu olemaan taivutukseen kuuluva pääte. Esim. suomen "-n"-päätteisellä genetiivillä ei ole viron kielessä vastinetta. Joissakin tapauksissa viron genetiivimuodot eroavat toisistaan ns. sisäisen fleksion (vartalonsisäisten äännevaihteluiden) ansiosta, joissakin tapauksissa esim. nominatiivi- ja genetiivimuotoja ei voi (ainakaan kirjoitetussa tekstissä) erottaa lainkaan toisistaan. On "jõgi : jõe" 'joki : joen', mutta "ema : ema" 'äiti : äidin'. Paradigmansisäinen homonymia (synkretismi) ei kuitenkaan ole ongelma viron puhujille. Konteksti auttaa aina tulkinnassa. Morfologinen muutos ei vaaranna kielen ilmaisupotentiaalia. Esim. nykyenglannin kantamuodossa muinaisenglannissa oli nykyenglantia rikkaampi sijajärjestelmä, joka rapistui ajan mittaan. Se ei tietenkään sureta englannin puhujia.

Yleisesti voidaan sanoa, että morfologisessa typologiassa ns. isoloivat kielet ovat sellaisia, joissa sanat eivät taivu. Niissä sanojen välisiä suhteita (lauseoppi) osoitetaan tiukalla sanajärjestyksellä sekä partikkeleilla. Esim. suomen "talossa"-muodon merkitys voitaisiin olennaisilta osiltaan ilmaista aineksilla "talo sisä" (nykysuomen sääntöjen mukaan ilmaus olisi tietenkin "talon sisällä"). Partikkeleista tai nomineista voi tulla ajan mittaan päätteitä. Tätä ilmiötä sanotaan kieliopillistumiseksi. Esim. viron komitatiivimuoto "pojaga" 'pojan kanssa' on muodostunut niin, että ennen itsenäinen postpositio (joka esiintyy suomessa muodossa "kanssa") on menettänyt itsenäisyytensä ja siitä on tullut sijataivutukseen kuuluva pääte. Kieliopillistumiseen liittyy usein merkityksen kalventuminen, kieliopin palveluksessa olevien elementtien merkitys on "yleisempi" kuin ns. sisältömorfeemien. Viron "-ga" ja suomen "kanssa" kytkeytyvät historiallisesti sanaan "kansa".

Suomen "pojan kanssa" on analyyttinen rakenne, mutta viron "pojaga" tapauksessa voidaan puhua synteesistä, erilliset ainekset ovat yhdistyneet. Voidaan sanoa, että typologisessa kehässä isoloivista kielistä tulee agglutinoivia edellä kuvatun prosessin kautta. Agglutinoivan kielen perustyyppi (ideaali) on sellainen, että sanan taivutusmuodosta on helppo erottaa eri asioita ilmaisevat ainekset, tunnukset ja päätteet ikään kuin liimataan sanan vartaloon.

Kuten jo tiedätkin, tuollainen "siisti ja systemaattinen" tila rikkoutuu ajan mittaan äänteenmuutosten kautta. Kun päätteitä katoaa, tulee paradigmansisäistä homonymiaa tai sisäistä fleksiota. Esim. englannissa sanojen välisiä suhteita osoitetaan osin suomea sidotummalla sanajärjestyksellä, suomessa sanajärjestyksen ohella sijanmerkinnällä. Virossa sijanmerkinnän tehtävä on edelleen tärkeä, mutta koska genetiivimuotoja (perinteisesti on puhuttu myös akkusatiivista) ei voida aina erottaa nominatiivimuodoista, esim. eron "tein jonkin ~ jotain" ylläpitämiseksi virossa käytetään ainesta "ära" seuraavaan tapaan: "Sõin supi ära" 'Söin keiton'. Virossakin voidaan siis kaikkien objektien kohdalla esim. erottaa, onko kyse loppuun asti edenneestä tai kesken jääneestä tekemisestä (aspekti). Tämä osoittaa, että kun jonkin asian ilmaiseminen nähdään tärkeäksi, sille löytyy kielestä keinot, aina. Viro käyttää tässä tapauksessa isoloivaa tekniikkaa, vaikka virossa on myös agglutinoivan ja fuusio- tai fleksiokielen piirteitä.