Eino Jutikkala koskiveneensä

Tarkan markan professori Eino Jutikkala testamenttasi humanisteille 22 miljoonaan euroa,
kirjoittaa HS tänään 18. huhtikuuta 2007!

Viime vuonna kuollut akateemikko testamenttasi pääosan omaisuudestaan Suomalaiselle
Tiedeakatemialle.

Testamentin mukaisesti varoista muodostetaan erillinen rahasto, jonka tuotosta myönnetään
vuosittain apurahoja humanistiselle tutkimukselle. Säätiön odotetaan tuottavan jaettavaksi
humanisteille vuosittain ainakin 660.000 euroa.

Jutikkala oli rikkaan perheen lapsi, mutta pääosa hänen omaisuudesta kertyi pitkäjänteisistä
sijoituksista, kurinalaisesta elämäntavasta ja säästäväisyydestä.

Hän eli terveellisesti, käveli usein matkansa tai käytti vain ratikkaa ja bussia - ei koskaan taksia!

Ehkäpä Eino Jutikkalaa kuitenkin elämänsä aikana hieman
kalvoi tuo Auerin kanssa Himmlerin porukoille kirjoittamansa
kirja ja hän näin halusi omaatuntoaan hyvittää.

Pääasia lienee, että testamentin varat tullaan käyttämään
professorin ja akateemikon toiveiden mukaisesti!

KOSKIVENE teorian toinen kehittäjä oli tämä Jutikkala.

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000019323945#22000000019323945

Missä teoksessaan akateemikko Eino Jutikkala sanoi Suomea koskiveneeksi?

Tällä vertauksellaan hän laajensi Arvi Korhosen ajopuuteoriaa ellei peräti osin kumonnutkin sitä.
Luultavasti se oli tämä: Suomen poliittinen historia 1809-1975 II (1976)?


Ajopuuteoria oli jo muuttunut uppotukiksi kunnes Jutikkala ja eversti K. J. Mikola lanseerasivat Koskiveveen sodan virran kuohuihin...

http://yliopistolehti.helsinki.fi/1995_19/ylart.htm#a5

Ajopuuteorian kaksi käytäntöä
ILKKA HERLIN

Suomalaisille myytiin jatkosota samassa puolustustaistelupaketissa talvisodan kanssa, ja ajopuuteoria oli pitkään virallinen totuus. Yhden opinkappaleen piirteet ovat olleet esillä myös EU-politiikasta keskusteltaessa.

Ratkaisu on välttämätön. Eduskunnan ja kansalaisten on tämä ymmärrettävä. Muita mielekkäitä vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ole näköpiirissä. Kuulostaako tutulta? Valtaeliitin ajamilla hankkeilla on taipumus tukkia vaihtoehtoiset tiet. Ajopuuteoria on ääriesimerkki, mutta siksi opettavainen.

Ajopuuteorialla on kaksi päämerkitystä. Toinen kertoo Suomen tiestä jatkosotaan, toinen kuvaa teorian käyttäjien ja kulloisenkin käyttötilanteen olemusta. Ajopuuteorian käsittely on historianfilosofinen kysymys ja toisaalta se kuvaa kansakunnan ja yksilöiden kohtaloa sodan lihamyllyssä ja vastuuta kohtalostaan. Historiantutkijaa kiinnostaa miten nämä teemat kohtaavat toisensa. Asialla on merkityksensä myös nykyaikana.

Tutkimus on osoittanut, että johtavat poliitikot ja sotilaat olivat jo ennen jatkosodan puhkeamista valmistautuneet selittämään demokraattiselle päätöksentekojärjestelmälle ja kansalaisille, että sotaan ryhtyminen oli välttämätöntä. Muita mielekkäitä vaihtoehtoja ei ollut näköpiirissä.

Niinkuin politiikassa yleensä on tapana, jätettiin kuitenkin kertomatta miten ja kuinka huolellisesti sotavaihtoehtoon oli yhteistyössä Saksan kanssa valmistauduttu. Puhumattakaan siitä mitä hyötynäkökohtia sodalla saatettiin ajatella olevan ylitse sen mitä maanpuolustus esimerkiksi talvisodassa oli merkinnyt.

Samaan tapaan kuin kylmän sodan päätyttyä kansalaisille oli yllätys, miten läheistä yhteistyötä neuvostoliittolaisten kanssa oli harrastettu, jouduttiin historiantutkimuksessa yhä uudelleen yllättymään läheisestä ja hyvissä ajoin alkaneesta yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Ajopuuteorian ensi vaihe eli se, että Suomi tempautui äkillisesti ja yllättäen mukaan suursodan pyörteisiin kuten vuolas virta tempaa ajopuun, tuli tutkimuksessa hylätyksi jo 1960-luvun puolivälissä. Se korvautui ns. koskiveneteorialla, jossa pyrittiin todistamaan kuinka viisaasti ja taitavasti kansakunnan johtomiehet soutivat, huopasivat ja käyttelivät peräsintä reitillä, jolla ei juurikaan vaihtoehtoja ollut.

Näillä vaiheilla kansalaismielipide - sikäli kun sellaisesta voidaan puhua - erkani tutkijoiden kannasta vaan ei asenteesta. Lopulta ei olekaan merkitystä sillä puhutaanko ajopuusta vai koskiveneestä. Termien taustalla piilevä asenne on ratkaiseva.


Mihin ajopuuteoriaa tarvittiin?
Kesäkuun lopulla 1941 oli ilmeistä, että sodan alkaminen oli selitettävissä vaihtoehdottomuudella Neuvostoliiton perusteettoman aggression seurauksena. Ja mikäli olisi järjestetty exit poll -kyselytutkimus liikekannallepanokäskyn postista noutaneille, olisi maan johdon politiikka voinut saada hyvinkin suuren tuen ainakin mitä tuli talvisodan vääryyksien korjaamiseen.
Asia muuttui toiseksi kun hyökkäysaikataulu venyi, tavoitteet hämärtyivät ja sota alkoi käydä veriseksi. Kaatuneiden evakuoimiskeskuksesta lähteneille exit poll ei edes teoriassa ollut mahdollinen.

Kun kävi niin, että sodassa hävittiin ja liittoutuneet alkoivat voittajan oikeudella jakaa tuomioita, suomalaiset joutuivat monimutkaisen ongelman eteen. Ei voitu hyväksyä itseä syylliseksi, vaikka liittoutuneet - lähinnä Neuvostoliitto - niin väittivät. Oltiin jääty yksin. Saksan tuki oli ollut pettävää, eivätkä länsimaat tuntuneet piittaavan Suomen kohtalosta.

Neuvostoliittolaisten vaatimalla vaadittua sotaan syyllisiä tuomittaviksi, oikeudenkäynti myös järjestettiin. Prosessi ei mennyt oppikirjan mukaan, koska oikeuden vaa'assa painoi voittajan miekka. Pienen maan, joka oli perustanut olemassaolonsa itsenäisenä valtiona oikeusprinsiippiin, oli pakko sietää se, että oikeus on aina jonkun kannalta väärää.

Syytettyjen puolustus rakentui sille, että sotaan ei ryhdytty tahallisesti, vaan siihen jouduttiin tuottamuksellisesti. Tämä ajatus on lähellä ajopuuteoriaa, - sikäli kun sillä tarkoitetaan puhtaasti vaihtoehdottomuutta - mutta tarkkaan ottaen se ei ole sama. Tuottamuksellinen toiminta ei kokonaan vapauta vastuusta, minkä taas ajopuuteoria tiukasti ymmärrettynä tekee.

Mutta koska tahallisuuden ja tuottamuksellisuuden välistä ongelmallista rajanvetoa ei vieläkään ole oikeustieteessä tyydyttävästi ratkaistu, ei ratkaisu tuolloinkaan voinut olla onnistunut. Ei vaikka pääministeri Paasikivi tilasi erillisen komiteanmietinnön sotaan joutumisesta. Tämän ns. Hornborgin komitean kanta oli, että maan johto ei tehnyt kaikkea voitavaansa sotaan joutumisen estämiseksi, mikä kanta lienee otettu syytettyjen tukemiseksi. Komitean arviosta voi tulkita, että sotaan luisuminenkin on valinta.

Komitean vasemmalle kallellaan olevat jäsenet jättivät eriävän mielipiteen. Kärjistetysti ilmaistuna heidän kantansa oli, että häviäminen sodassa oli tuomittavaa ja rangaistus siten oikeutettu. Tämä kanta yleistyi vasemmiston käytössä mm. vaaliteemaksi. Näin olivatkin ajopuuteoriaan tarvittavat ainekset syntyneet jo ennen kuin lopullista rauhansopimusta oli edes solmittu.


Tutkimus ja ajopuuteoria
Yleisen historian professori Arvi Korhonen kirjoitti verekseltään sodan jälkeen kirjan syytettyjen puolustamiseksi. Se ilmestyi vasta 1947 Yhdysvalloissa professori John H. Wuorisen toimittamana ilman Korhosen nimeä. Ajankohdasta johtuen pamfletin luonteinen kirja sai ikäänkuin itsenäisen Suomen nekrologin leiman. Korhosella on selvästi ollut hyvät lähteet ja tiedot käytettävissään, mutta mitään suomalaisia leimaavaa materiaalia hän ei halunnut käyttää. Hän sanoi suomalaisten ainoaksi virheeksi sen, että nämä uskoivat suurten (länsi)valtojen olevan tosissaan näiden väittäessä puolustavansa demokratiaa.
Korhosen puolustuspuhe kirvoitti yhdysvaltalaisen C. Leonard Lundinin julkaisemaan suppeahkon tutkimuksen Suomesta toisessa maailmansodassa. Siinä Suomen vaiheet heijastettiin Lundinin mielestä vuosisadan merkittävimpään trendiin, demokratian taisteluun totalitarismia vastaan. Lundin syytti Suomea fasismin rengiksi hakeutumisesta, mistä oli tullut ansaittu rangaistus.

Korhonen ärsyyntyi tästä tavattomasti. Hänen katsannossaan Suomi oli palvellut nimenomaan länsimaisen kulttuurin etuvartioasemassa ja tehnyt työnsä pyyteettömästi ja moitteettomasti. Suurvallan edustajan tuomitseva asenne osoitti, että pienen valtion vaikeaa asemaa ei lainkaan ymmärretty tai se ymmärrettiin väärin. Asiaa pahensi se, että Suomessakin vasemmistopiirit ja uuden paasikiveläisen ulkopolitiikan harjoittajat ottivat Lundinin kirjan innostuneesti vastaan.

Niinpä Korhosen oli ryhdyttävä hankkimaan Suomelle ymmärtämystä. Syntyi tutkimus Barbarossa-suunnitelma ja Suomi. Jatkosodan synty. Sitä on pidetty ajopuuteorian peruseepoksena, koska Korhonen siinä lainasi Saksan sodanaikaisen Suomen suurlähettilään sanoja Suomen tempautumisesta sotaan kuten vuolas virta tempaa ajopuun. Keskustelussa asia kuitenkin yksinkertaistui melkoisesti. Ruvettiin ajattelemaan, että Suomella ei ollut vaihtoehtoja, oli vain yksi tie. Historianfilosofiansa perusteella Korhonen ei kuitenkaan voinut ajatella näin. Se olisi tarkoittanut sitä, että Suomi ei olisi silloin eikä myöhemminkään ollut itsenäinen valtio, vaan jonkin suuremman yksikön kuihtuva osanen.

Vaihtoehdottomuus, ajopuuteoria vapautti vastuusta ja syyllisyydestä. Mutta se sulki pois itsenäisyyden, vapauden päättää omista asioista. Tästä syystä Korhonen ei suinkaan ollut vaihtoehdottomuuden kannattaja. Päinvastoin hän jo sota-aikana eräässä kirjassaan korosti, että vastuu kohtalostamme on lähimpänä Jumalaa, omissa käsissämme.

Historia ei koskaan voi olla selkeämpää kuin oma ristiriitainen elämämme on, Korhonen opetti. Se mitä historia opettaa, on ihmisen ymmärtämistä. Niinpä Barbarossa-suunnitelma ja Suomi tulkitsi tietä jatkosotaan vaikean tilanteen kautta: Suomen johtajilla ei voinut olla kuin hämärä aavistus suurvaltojen pelaamasta likaisesta pelistä. Tämän ymmärtäminen oli tärkeää suomalaisten itsekunnioituksen takia. Mikäli asia ulkomaalaisia kiinnosti, heidän tuli ymmärtää, ei tuomita.


Ajopuuteoriasta koskiveneajatteluun
Erikoisesti porvarillinen kansanosa kuitenkin helli ajopuuteoriaa. Yleensä ne jotka olivat ajaneet Suur-Suomen asiaa, olivat haluttomia näkemään vaihtoehtoa Suomen tielle jatkosotaan. Mikäli vaihtoehto olisi tunnustettu, olisi jouduttu kantamaan vastuu 80 000 kaatuneesta ja heidän omaistensa kärsimyksistä. Korkeintaan voitiin hyväksyä ajatus, että muut vaihtoehdot olisivat olleet vielä huonompia. Sekin vapautti vastuusta.
Niinpä ulkomaiset tutkijat, kuten Hans Petter Krosby Yhdysvalloista ja englantilainen Anthony Upton herättivät 1960-luvun puolivälissä närkästystä väitteillään, että Suomi olisi käyttänyt valinnanvapautensa Saksan vanaveteen hakeutumiseen. Suomi olisi siis ollut ajopuu omasta tahdostaan.

Erityisesti Krosbyn käyttämä lähdemateriaali ja tulkinta olivat siinä määrin kattavia, että ajopuuteoria romuttui tutkijoiden mielissä ainakin toistaiseksi. Yleinen mielipide eli edelleen omaa elämäänsä. Suomalaisten tutkijoiden oli kuitenkin reagoitava. Koska ei voitu johdonmukaisesti vedota syyntakeettomuuteen, ruvettiin tulkitsemaan, että Mannerheim ja Ryti olivat aktiivisesti ja taitavasti luotsanneet maan hankalien tilanteiden läpi parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tätä alettiin kutsumaan koskiveneteoriaksi.

1970-luvulla ajopuukeskustelu ryöhähti julkisuuteen. Tutkimuserimielisyyksiä ei silloin juuri ollut, mutta teemalla oli muunlaista käyttöä. Eversti K. J. Mikola, joka 1950-luvulla oli vielä kieltänyt kaikenlaisen ennakkovalmistelun mahdollisuuden Saksan kanssa ja sittemmin tosiasioiden paineessa kehittänyt koskiveneteoriaa, esitti nyt, että käsitys Suomesta ajopuuna on kyllä kaunis vertaus, mutta suurvallan edustajan keksimä ja itse asiassa pienen valtion itsenäisyyttä halventava.

Tällä ajatuksella oli käyttöä tuon ajan sisä- ja ulkopolitiikan välisessä jatkuvassa ristivedossa. Tuolloin neuvostopainostus oli kovaa ja kaikkia keinoja Suomen puolustamiseksi piti käyttää. Niinpä maan ulkopoliittisen johdon kannalta oli miellyttävämpää keskustella siitä, ajautuiko Suomi sotaan vai hakeutuiko Suomi sotaan kuin siitä, kuka oli syyllinen ja tai mikä oli oikeusministerin (Urho Kekkonen) rooli sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.

Historian tulkinta on politiikan kieltä ja kertoo siitä miten politiikkaa suunnataan tulevaisuuteen. Ajopuuteorian antiteesi poliittisessa kielessä oli (ja on edelleenkin) se, että Suomi hakeutui jatkosotaan itsenäisenä valtiona, koska Suomi tunsi olevansa Neuvostoliiton uhkaama. Maiden välillä vallitsi epäluottamus.

Parempi tie olisi ollut luottamuspolitiikka jo ennen talvisotaa, 1930-luvulla. (Korostan, että tällä ei ole mitään tekemistä jatkosodan tutkimuksen kanssa, vaan tulkitsen 1970-luvun politiikkaa.) Mikäli siis Neuvostoliitto uhkaa Suomea ja luottamus katoaa, on seurauksena talvisodan tie.


Lue tuolta koko juttu ... tuossa on vain osa tekstiä



http://www.venajaseura.com/historiaseminaari.htm


Ohto Manninen

Jatkosota suomalaisten tulkintojen mukaan
Suomen Jatkosodan tutkimuksessa on hahmotettavissa kolme tärkeää ryhmää: sodankäynnin tutkimus, sodan ulkopoliittinen kehitys ja sodanpäämäärät (yhteistyö saksalaisten kanssa myös yleisemmin) sekä sodan yhteiskunnalle aiheuttamat ongelmat.

Sodankäynnin tutkimus pantiin alulle heti 1940-luvulla. Koettiin tärkeäksi kirjata muistiin oma, suomalainen näkökulma. Sotakokemusten kokoaminen oli tärkeää ahdingossa elävän armeijan hengen ja laadun säilyttämiseksi.

Puolustusvoimien sotahistorian tutkijoiden projekti sai 1960-luvulle mennessä valmiiksi moniosaisen teoksen Suomen sota 1941-1945. Kirjoittajina oli sodan itse kokeneita henkilöitä. Teos on sangen tarkka selvitys sodankäynnistä, niin että jokaisen pataljoonan, rykmentin, divisioonan ja armeijakunnan sotatoimet tunnetaan tarkasti. Sen sijaan on todettava, että sodanjohtaminen ja operaatioiden suunnittelu jäi tutkimatta.

Tuo kokonaisesitys tarkistettiin vuoteen 1994 mennessä; Jatkosodan historian viimeisissä osissa voitiin jo käyttää avautuvia Neuvostoliiton arkistoja. Edelleen rajoituttiin lähinnä sotaliikkeiden tutkimiseen ja aselajien toiminnasta kirjoitettiin erilliset artikkelit. Johtamisessa tärkeiden aselajitoimintojen ja huoltolajien yhdistäminen sotatoimiin on pääosin vielä suorittamatta.

Neuvostoliiton "glasnostin" ajasta lähtien on tutkijoilla ollut mahdollisuus ottaa suomalaisten lähteiden rinnalle myös entisen vihollisen aineistoa. Venäjän puolustusministeriön arkiston käyttö on kuitenkin ollut käytännön syistä vaikeaa, ja sodankäynnin historian tarkistaminen tältä osin on aivan kesken. Voidaankin arvioida, että Jatkosodan taisteluiden tutkimisessa riittää työtä vielä ainakin pariksi vuosikymmeneksi. On todettava, että Stalinin sodanjohtoa valaisevat stavkan asiakirjat ovat vielä tutkimuksen tavoittamattomissa - lukuun ottamatta lähdejulkaisuissa painettuja otteita - samoin monet muut sotilasasiakirjat, varsinkin lähes kaikki tiedusteluasiakirjat.

Tuomitsemisen taakka
Sodan ulkopoliittisen kehityksen tieteellinenkin tutkiminen on Suomessa aivan viime aikoihin asti katsonut asioita "sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tirkistysaukon kautta". Kärjistäen sanoen joko pyrittiin syyttämään sodanaikaisia johtajia sodan aloittamisesta ja rauhanteon viivyttämisestä tai pyrittiin todistamaan heidät syyttömiksi. Ja vaikka ei olisi varsinaisesti pyritty syyttämään tai vapauttamaan, asiaa tarkasteltiin kuitenkin tästä näkökulmasta.

Aineistona käytettiin liittoutuneiden sotasaaliiksi saamia Saksan aineistoja, joiden ensimmäinen avaaminen tapahtui kautena 1945-1960. Aluksi julkaistut aineistot oli nekin valikoitu syytetoimia varten, nimittäin Nürnbergin oikeudenkäyntiä varten. Osa saksalaisaineistosta, mm. Saksan Auswärtiges Amtin keskeisiä asiakirjoja, oli tosin tuhoutunut. Arkistojen järjestämisen jälkeen järjestelmällisellä uudelleenharavoinnilla lisätietoa on 1970-luvulta alkaen tullut jatkuvasti.

Myös suomalaisia aineistoja oli eräiltä keskeisiltä osin käytössä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945-46, mutta pääosin sodanajan ulkopoliittiset aineistot alkoivat vapautua tutkimukselle, valikoiduille tutkijoille, vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen ja vapaammin 1970-luvulta lähtien.

Sodan jälkeen Suomen uuden johdon pyrkimyksenä oli jatkossakin tuomita edeltäjät sotaansyyllisyydestä. Pontevasti yritettiin saada takaisin mm. Ruotsiin sodan päättyessä turvaan siirrettyjä arkistoja. Tämä pyrkimys mitä ilmeisimmin johti siihen, että arkistojen siirtoon osallistuneet ruotsalaiset päättivät tuhota materiaalin. Vain marsalkka Mannerheimin arkiston evakuoitu osa palautettiin vihdoin 1994 Suomeen, kun katsottiin, että se ei joudu Neuvostoliiton tai sen ohjaaman hallituksen käsiin. Silloin kävi ilmi, että nuo asiakirjat pikemminkin vahvistivat Suomen sodanaikaisen johdon tapahtumaintulkintaa.

Ajopuu-keskustelu
Suomen sodanaikaista ulkopolitiikkaa koskevan tutkijoiden keskustelun avaajia olivat, saksalaisen aineiston pohjalta, C. Leonard LUNDIN (1957), Anthony UPTON ja Hans Peter KROSBY. Vastapoolina oli suomalainen historianprofessori ja tiedustelumajuri Arvi KORHONEN (Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961). Saksalaisen diplomaatti Wipert von Blücher oli kuvannut Suomen kohtaloa sanomalla, että Suomi oli ollut kuin ajopuu kuohuvassa koskessa, ja Korhosen kirjan jälkeen syntyi julkisuudessa ns. "ajopuukeskustelu". Siitä pitäen nuoret historiantutkijat 1990-luvulle asti kukin vuorollaan määrittelivät sen mitä ajopuu-teoria merkitsi ja kumosivat sitten tuon teorian. Toisaalta ajelehtimisen sijaan kehitettiin uusia määritelmiä. K.J. MIKOLAn ja Eino JUTIKKALAn paltamo- eli koskivene-teoria lähti siitä, että Suomen hallitus oli ahtaissa rajoissa pystynyt ohjailemaan venettään koskessa. Mauno JOKIPII kokosi 1970-luvulla perusteellisella työllä perusteellisen kuvan (Jatkosodan synty) Saksan ja Suomen yhteisistä sotavalmistelluista 1940-1941.

Huomattakoon, että Krosbyn Suomen valinta 1941-teoksessa (1967) oli saksalaisia asiakirjoja englannintaessa tai suomennettaessa tapahtunut paljon virheitä, mikä vaikutti tulkintaankin. Silti Suomessa 1960/70-luvuilla käytiin keskustelu näiden käännösten pohjalta. Käytettävissä oli lähinnä saksalaisia asiakirjoja ja sillä oli vaikutuksensa. Tyypillinen esimerkki on, että saksalaisten suomalaisten kanssa pidettyä kokousta varten laatima muistio selitettiin kokouksen tulokseksi. Suomalaisten vastaavat asiakirjat puuttuivat. Osa oli arkaluontoisiksi katsottuina hävitetty tai kätketty. Kuulustelutuloksia taas ei oikein voitu ottaa sataprosenttisesti. Vasta paljon myöhemmin, 1970-luvulla, tuli julkisuuteen asiaa suomalaiselta kannalta valaisevia asiakirjoja. Silloin voitiin todeta, että Arvi Korhonen oli jo käyttänyt niitä, mutta ei ollut saanut tehdä niihin viittaavia lähdeviitteitä.

Hyvityssota?
Sodan nimeämisongelma ei suuremmin sisältynyt Jatkosodan syttymistä koskevaan kiistelyyn. Nimi Jatkosota oli vakiintunut jo sodan aikana, ja ns. yleinen mielipide koki Jatkosodan olleen lyhyen välirauhan ajan erottama jatko Talvisodalle. Tähän ei pystynyt vaikuttamaan se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kiellettiin Talvisodan, Neuvostoliiton kiistattomasti aloittaman sodan käsittely. Päinvastoin painotti tilalle ehdotettu, L.A. PUNTILAn lanseeraama nimi "Hyvityssota" vielä enemmän Talvisotaa Jatkosodan syynä. Sivumennen sanoen, vielä 1970-luvun lopulla joutui eräs venäläinen tutkija epäsuosioon, kun hän neuvostoliittolais-suomalaisessa seminaarissa liitti Jatkosodan Talvisotaan.

Maailmalla on jo neljännesvuosisata käyty keskustelua Neuvostoliitosta länteen loikanneen "Viktor Suvorovin" sitkeästi esittämästä väitteestä, että Stalin olisi ollut valmiina hyökkäämään Saksaa vastaan jo kesällä 1941. Vastaavasti on Suomessa kiinnostanut kysymys siitä, millainen valmius puna-armeijalla oli hyökätä Suomeen vuonna 1941. Venäjällä julkaistuista dokumenteista on nähtävissä, että suunnitelmat Suomen valtauksesta olivat valmiina, mutta niiden toimeenpano oli muuttunut epätodennäköiseksi jo keväällä 1941, kun Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön jatkuminen muuttui epävarmaksi.

Lähes kaikki Jatkosodan ajan valtioidenvälisen diplomatian asiakirjat olivat Tuomo POLVISEN käytössä hänen kirjoittaessaan teosta Suomi suurvaltain politiikassa (1964) ja sen täydennettyä versiota 1979-1981. Käytettävissä olivat siis amerikkalaiset ja englantilaiset, saksalaiset sekä suomalaiset ja ruotsalaiset lähteet, eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämän aineiston perusteella oli luotavissa luotettava ja yksityiskohtainen kuva sekä liittoutuneiden ulkopolitiikasta että Suomen ulkopolitiikasta.

Keskeiset Neuvostoliiton salaiset aineistot avautuivat hyvin hitaasti, eikä kaikkea ole vieläkään saatu käyttöön. Stalinin realistina hyväksymät politiikan rajoitukset ovat tiedossa, mutta sen sijaan tunnetaan vain viitteitä siitä, mitkä olivat hänen ja Neuvostoliiton sodanpäämäärät ja tavoitteet. Käyttöön tulleiden neuvostoasiakirjojen joukossa on kyllä politiikkaa valmistelevia, pitkälle Eurooppaan tähtääviä asiakirjoja, mutta ei ole varmuutta siitä, oliko Stalin niitä koskaan vahvistanut toimintalinjaksi. Venäläis-suomalainen tutkimusyhteistyö Jatkosodan poliittisen historian kirjoittamiseksi jatkuu - vaikeuksista huolimatta.

Erillissota
Jatkosodan syttyessä Suomen päättävien elinten suurin ongelma ei ollut se, että viholliseksi tuli Neuvostoliitto, vaan se, että Saksaa ei lähestyttäisi niin paljon, että välit länsimaihin katkeaisivat. Tässä tilanteessa presidentti Rytin johdolla luokiteltiin Suomen käymä sota erillissodaksi. Rytin ohjelma oli: Suomi käy omaa sotaansa omien sodanpäämääriensä saavuttamiseksi.

Jotta Suomi ei joutuisi sotaan länsivaltoja vastaan, Suomi rajasi sotilaallisen yhteistoimintansa saksalaisten kanssa ja siten omia operaatioitaan: hyökkäys Muurmannin rataa vastaan keskeytettiin eikä hyökätty Syväriltä etelään. (Englannin sodanjulistusta tämä ei tosin estänyt.) Kauemmas ulottuvia sotatoimia olisi suoritettu vain, mikäli saksalaiset olisivat vallanneet Leningradin ja siis suomalaisten Karjalan erämaissa suorittamien hyökkäysten kansainvälinen merkitys olisi rajoittunut minimiin.

Suomen päämajassa ei ennen jatkosodan alkua ja sen alkuvaiheissa laadittu suunnitelmia Leningradin valtaamiseksi eikä Suomen armeijalle asetettu missään vaiheessa hyökkäystavoitteita Leningradin valtaamiseksi. Tästä on viime aikoina Pietarissa esitetty toisenlaisiakin väitteitä. Suomen armeija pysähtyi Karjalan kannakselle Leningradin puolustusvyöhykkeen pohjoispuolelle - niin sotilaallisista kuin poliittisistakin syistä. Leningradin liittäminen Suomeen ei kuulunut edes Suomen kaavailuihin tulevista mahdollisista rajoista, eikä ilmennyt myöskään halua liittää Leningradin mahdollisen tuhoamisen jälkeen autioituvaa aluetta Suomeen.

Viime aikoina erillissodasta Suomessa käyty keskustelu on ällistyttävää. Tuntuu kuin olisi unohdettu, mikä oli nimityksen perusteena. On kiistatonta, että Suomen ulkopolitiikka tähtäsi koko Jatkosodan ajan erillissotaan, itse asiassa jopa senkin jälkeen kun Ryti oli kesäkuussa 1944 julkisesti sitoutunut olemaan tekemättä rauhaa Neuvostoliiton kanssa muutoin kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Suomen politiikan ymmärsivät sodan aikana sekä Yhdysvallat ja Englanti, jotka tosin moittivat Suomea siitä, että se sotatoimillaan edisti samalla Saksan asiaa, että Neuvostoliitto, joka oli valmis tekemään Suomen kanssa erillisrauhan, vaikka Saksan ja sen satelliittien kanssa oli määrä tehdä rauha - liittoutuneiden yhteistoimin - vasta sodan päätyttyä. Suomen erillissodan ymmärsi myös Hitlerin Saksa, joka sodan alkuvaiheessa oli pitänyt epäviisaana yrittää sitoa Suomea kanssaan liittoon ja joka vasta sodan kääntyessä itseään vastaan alkoi painostaa Suomea antamaan poliittisen sitoumuksen.

Hänen oli mukava katsella tottuneesti kartanoiden aurinkoisilta kuisteilta "hikistä, raatavaa, rumaa ja haisevaa rahvasta" kuten kirjoitti rouva sianpäälle svinhufrrrdille 1936. Kummankaan kauneuteen tai ylväyteen en viitsi ottaa kantaa.

Jutikkala oli mieluisa vieras Saksassa 30-luvulla muutenkin. Oli poppoossa Pihkalat, Ylppö, Kekkonen ja Uoti mm. olympialaisissa 1936 Berliinissä. Ei antanut Paavolaiselle erästä kirjoitustaan, jonka teki Paavolaisen matkasta Neuvostoliittoon. Se taisi olla mustamaalausyritys kulttuuriväen joukkoon.
Kuului muutamaan järjestöön, joiden olemassaolo loppui 1944 syksyllä. Palkittiin melkoisen nuorena akateemikon arvolla 1946, vaikka silloin ohitettiin mm. lääketieteessä ansioituneita ehdokkaita.
Jotenkin ylikorostetun arvostettu viimeiset 40 vuotta, koska tieteelliset, uudistuvat näytöt puuttuivat yliopistomaailman mittapuulla.

On tunnettua, että vuonna jo ennen Barbarossan operaatiota dosentti Eino Jutikkala ja maantieteilijä Väinö Auer yhdessä kirjoittivat kirjan Finnlands Lebensraum.

Kirja julkaistiin vain saksaksi käännettynä koska sillä vain ja ainoastaa haluttiin Gestapolle ja Saksan sotilasviranomaisille perustella miksi Itä-Karjala ja Leningradin alue tulisi Neuvostoliiton jakamisessa liittää nimenomaan Suomeen! Murmansk ja Kuollan niemimaa oli tietysti menossa Norjalle.

"Sodan eräitä päämääriä ja Itä-Karjalan tulevia rajalinjoja pyrittiin legitimoimaan historiallisilla syillä jo ennen hyökkäysvaihetta ja myös sen aikana. Presidentti Rytin alkuun panema ja Helsingin Yliopiston historian professori Jalmari Jaakkolan tekemä selvitys Itä-Karjalan kysymyksestä valmistui juuri ennen sodan alkua. Suomen Idänkysymyksen valmistumista ohjasi Rytin sihteerinä toiminut L.A. Puntila, tuleva poliittisen historian pelätty professori, ja sen haamukirjoittajina toimivat monet Akateemisen Karjala-Seuran jäsenet, mm. tekn. tri Reino Castren. Pääministeri Rangelin Helsingin Yliopiston maantiedon professorilla Väinö Auerilla ja Suomen historian dosentti Eino Jutikkalalla Valtion Tiedotuslaitoksessa teettämä Finnlands Lebensraum julkaistiin syksyllä 1941."

Lue tarkemmin linkistä ...

http://www.taru.pp.fi/jutut/tiejatkosotaan.html

Historiatieteen kannalta Finnlands Lebensraum oli patologista freudenthalista roskaa eikä sillä ollut minkäänlaisia yhteyksiä suomalaisten tai suomalais-ugrilaisten kansojen menneisyyden kanssa. Histotioitsijana Eino Jutikkala tunsi äärimmäisen huonosti suomalaisten varhaishistorian; hän oli yläluokan historioitsija.

Miksi hän kuitenkin testamentissaan lahjoitti valtavan suuren summan – 22 miljoonaa euroa - nimenomaan humanistiselle tutkimukselle kun häntä itseään ei voi teoksiensa perusteella pitää ainakaan eturivin humanistina.

Kalvoiko Jutikkalan omaatuntoaa kuitenkin Rytin, Ragnellin ja muiden hellimä Finnlands Lebensraumin ideologia ja kaikki ne palvelukset jotka hän ”historioitsijana” ennen sotiamme ja niiden aikana ja jälkeen teki joillekin äärimmäissuuntauksille – jopa näille Heinrich Himmleriä lähellä oleville porukoille?

>>Tässäkö kirjassa siitä koskiveneestä kerrotaan?

Suomen poliittinen historia 1809-1975 II (Viljo Rasilan ja Keijo K. Kulhan kanssa, 1976)