Minulle on monet kerrat ilmestynyt outo ajatus/tunne ympäristöstäni. Ajatus siitä, että tiedämme asioiden ominaisuudet, nimet ja tarkoitukset luovat turvallisuutta. Mutta joskus, kun katselen ympärilleni, tulee muutamaksi sekunniksi ahdistus. Sellainen outo olo, sanoilla on vaikea selittää. Tavallaan kaikki ympärilläni menettää nimensä ja tuttavuutensa. Sellainen epätodellinen olo. En pysty säilyttämään sitä oloa kauan, mutta se on outo tunne.
Kuulostaako jollekkin tutulta?
Anteeksi, jos lähetin tänne tällaisen epämääräisen viestin.
Kuulostaako jollekkin tutulta?
Anteeksi, jos lähetin tänne tällaisen epämääräisen viestin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
usein (muiden "outojen" tuntemusten ohella)joskus vastaavia varsin voimakkaia vieraantumisen tunteita ympäristöstä (=ihmiset, muu fyysinen ymp.) jopa omasta kehosta. "Kohtaus" kesti yleensä vähintään joitakin minuutteja muttei yli ½ tuntia.
Olen laittanut tapaukset lähinnä teini-iän hormonimyrskyjen piikkiin.
'''
Entäs deja-vu?
että tajuatte miten ympäristö on teidät ehdollistanut näkemään asiat tietyllä tavalla.
mielestäni, kun itse sen koin, tajusin, miten helvetin sekaisin tämä yhteiskunta on, aivan ristiriitainen ja hullu, itsetuhoista elämäntyyliä korostava jne.
koko läntinen maailmanmeno ja elämäntyyli selvisi minulle silloin äärimmäisen järjenvastaiseksi.
ettei mikään olekaan erillistä, vaan yhtä ja samaa, jotka on vain erillistetty sanoin ja käsittein erillisiksi asioiksi.
totuushan on, ettei mikään ole erillistä, vaan erillisyyden tunteen saa ajatukset ja mieli aikaan. Me olemme osa kaikkea, emmekä erillään siitä.
yhteiskunta saa meidät ajattelemaan jotain aivan muuta.
Ei vain yhteiskunta vaan myös biologinen (eläimellinen) taustamme. Minun tunteeni ei ollut tätä, vaan jotain vielä vaikeammin kuvattavaa.
Mielestäni luonnon (luojan) tarkoitus on nimenomaan ollut erillisten yksiköiden kautta nousta ymmärtämään ja käsittelemään Itseään, kokonaisuutta. sillä toki suuressa, ihmismielen ulkopuolisessa skaalassa kaikki on yhtä.
Tai en tarkasti tiedä minkälaista tunnetta tarkoitat, mutta minulla on ainakin sellaisia, että esineet näyttävät mielestäni erilaisilta (kooltaan ja paikaltaan tms.).
Se kyllä kestää melko pitkään. Toisenlainen tunne, joka ei kestä minulla ikinä pitkään, tulee, kun ajattelen maailmankaikkeuden äärettömyyttä ja sitä, että miten voi olemassa tälläinen "kaikkeus" eikä muuta ja mitä on sen takana. Ja siis miten se voi olla olemassa. Ikään kuin aivoni menisivät tilttiin, kun olen sitä hetken ajatellut ja sitten täytyy aloittaa alusta... Ehkä vähän off-topicia, sori.
Outoja tuntoja tulee ja menee... varmaan niin kauan kun henki sanoo piip, mutta toi universumidepressio on niiiin tuttu...'
Muistan vielä kun 4v pikkutyttönä hoksasin ensimmäistä kertaa että kuinka valtava maailma on, ja kuinka olematon(?) pieni minä...
Sitten sitä pyörittelee maailmankaikkeutta pienessä päässään vuosikausia, mikä missä milloin mitä häh täh onko eli ei jos ei niin miksei..pöh. Pää pyörälle ja puunuijalla tainnoksiin.
reilu neljännesvuosisataa kuluu rattoisasti pää hyrräte eikä sitä sen viisaampi ole kuin silloin, eikä varmaan koskaan tule... muuta kuin aivo kipeäksi ylikuormasta.
Tukka sutturalle, hymy huuleen ja töihin aamulla, jep