Lähinnä siitä, kun viiltelystä kyselijälle vastasi ainakin yksi ihminen, että jos "esittelee" tai kertoo ym. se on huomionhakua ja teineilyä..Totta, että joskus (todella joskus) se voi olla sitä, mutta silloin yleensä viiltely ei kestä kauaa vaan on väliaikainen "juttu" (ja muka hienoa).
Tässä tapauksessahan viiltelyä oli kestänyt kauan jo..Toinen, että miettikää kuinka vaikeaa on salata viiltelyä..Kyllä pitkähihasia jne, mutta välillä peset, vaikka kädet ja nostat hihaa etkä muistakkaan ja joku näkee arvet jne..Ne joilla taas on kestänyt pitkään viiltely ja ns. kertoo siitä jollekkin niin, vaikka kyseinen ihminen kieltää avun on tämä kuitenkin ns. sanaton avunhuuto, koska viiltely on aina oire jostain. Ja viiltely ei lopu ennen syyn löytämistä.
Viiltelystä tulee myös ajan mittaan vähän, kuin huume..Sattuu ja viillät lopulta, vaikka oisit miljoonasti luvannut, että et ikinä enää viillä. Minullakin voi mennä puoli vuotta esim. ja sitten viillän taas. Ja se ei ole pelleilyä tai teineilyä.
Viiltelyssä ei ole mitään hienoa tai ylpeiltävää. Pahinta onkin, jos siitä tulee "riippuvaiseksi" niin, että sorrut vähän väliä..Ainakin minulla tämä on, kuin olisin alkoholisti. Jos jotain tapahtuu mikä voisi saada ihmisen juomaan - ihmisen pitää itse taistella ja pitää itsensä pois pullon läheltä. Samoin on minulla. Minun pitää itse koittaa tapella ja pitää itseni "koossa" ja en voi pitää huoneessani mitään millä viiltäisin "normaalisti".
Eli turhaa leimata viiltely vain nuorien ja teinien ongelmaksi..Ongelma se on ja paha ja sitä pahempi mitä pidempää jatkuu ja suosittelenkin hänelle, joka ystävälleen apua kyseli, että on tukena ja kuuntelee, jos ei ystäväänsä saa kellekkään muulle puhumaan. Hyvä, että puhuu jollekkin edes.
Tässä tapauksessahan viiltelyä oli kestänyt kauan jo..Toinen, että miettikää kuinka vaikeaa on salata viiltelyä..Kyllä pitkähihasia jne, mutta välillä peset, vaikka kädet ja nostat hihaa etkä muistakkaan ja joku näkee arvet jne..Ne joilla taas on kestänyt pitkään viiltely ja ns. kertoo siitä jollekkin niin, vaikka kyseinen ihminen kieltää avun on tämä kuitenkin ns. sanaton avunhuuto, koska viiltely on aina oire jostain. Ja viiltely ei lopu ennen syyn löytämistä.
Viiltelystä tulee myös ajan mittaan vähän, kuin huume..Sattuu ja viillät lopulta, vaikka oisit miljoonasti luvannut, että et ikinä enää viillä. Minullakin voi mennä puoli vuotta esim. ja sitten viillän taas. Ja se ei ole pelleilyä tai teineilyä.
Viiltelyssä ei ole mitään hienoa tai ylpeiltävää. Pahinta onkin, jos siitä tulee "riippuvaiseksi" niin, että sorrut vähän väliä..Ainakin minulla tämä on, kuin olisin alkoholisti. Jos jotain tapahtuu mikä voisi saada ihmisen juomaan - ihmisen pitää itse taistella ja pitää itsensä pois pullon läheltä. Samoin on minulla. Minun pitää itse koittaa tapella ja pitää itseni "koossa" ja en voi pitää huoneessani mitään millä viiltäisin "normaalisti".
Eli turhaa leimata viiltely vain nuorien ja teinien ongelmaksi..Ongelma se on ja paha ja sitä pahempi mitä pidempää jatkuu ja suosittelenkin hänelle, joka ystävälleen apua kyseli, että on tukena ja kuuntelee, jos ei ystäväänsä saa kellekkään muulle puhumaan. Hyvä, että puhuu jollekkin edes.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mikä siitä tulee kun lankeaa taas ei ole verrattavissa mihinkään.haavat paranee syvyydestä riippuen viikkotolkulla ja arvet jää ja koko sen ajan saa hävetä ja piilotella käsiään.
itse olen viillellyt viisi vuotta,onnistuin pitämään vuoden tauon mutta nyt se on taas alkanut.enkä tiedä huvittaako enää edes hakea apua.
Mä ny aattelin vastailla tähän, kun on itselläkin ihan oma kohtasia kokemuksia...Mä oon viillelly itteeni monet kerrat, ennen vain vähän ja pieniä viiltoja, nykyään useammin ja mikä pahinta viillän yhä syvempiä ja syvempiä viiltoja.mä "puran" sillä pahaa oloani.Ja todellakin, siihen jää "riippuvaiseksi" Se tuntuu jotenkin helpottavalta kun silloin tuntee ulkoista kipua eikä vain sitä sisällä vellovaa pahaa mieltä.
Pakko kyllä myöntää, että ei siinä mitään järkee oo.Koulussakin liikuntatunneilla joutuu oleen pitkähihasella paidalla, joskus olen pitänyt sidettä kädessäni ja sanonu että mun käsi on venähtäny.
Jotkut kaverini ovat nähneet viillot ja he ovat saaneet mut hetkeks aikaa lopettaan, mutta sitten on taas elämä mennyt päin jotakin ja siitä se sitte on taas alkanu..
Minulle on jäänyt arvet ranteisiin, eivätkä ne ole mitenkään hienon näköisiä.Ne eivät häviä pakosta koskaan kokonaan..
Olen myös joskus ollut vielä tyhmempi ja yrittänyt tappaa itseni viiltämällä ranteeni tosi syvään auki...
Ja sitten tuosta "viiltely teineys" Kaverini alkoi kanssa viiltelemään itseään ja hän näyttelee niitä kaikille.Tällä hetkellä olen hänen kanssaan riidoissa, sillä kun hän näytteli omia ranteitaan luokassa muille ja muut kauhistelivat ja sitten tämä kaverini otti minua kädestä kiinni ja paljasti mun viillot ja arvet muille.Jotka ovat huomattavasti syvempiä kuin kaverillani.Suutuin tästä hänelle, koska hän oli luvannut olla hiljaa.Enkä todellakaan halua kuunnella toisten kauhistelua siitä kuinka kamala käteni on..Eli kaverillani on juuri tätä huomionhakua.Toivoisin että hän lopettaisi sen, sillä en halua että hän satuttaa itseään.Sillä kaikesta tuosta huomionhakemisesta huolimatta hän on tärkeä minulle ja tuo viiltely voi muuttua hänelläkin vakavammaksi... Mitä en todellakaan toivo.
Tästä aiheesta lukiessa saa aina nauraa. Silpojat todistelevat toisilleen ja itselleen kuinka "niiden muiden" huolet ja arvet ovat vähäpätöisempiä kuin "meidän" aidosti ongelmaisten, aidosti itsetuhoisten, niiden, joille kaikki sääli kuuluu..
Tähän väliin voisi sanoa asiaakin: Kukaan (oli kyse sitten terapeutista, lääkkeestä, ystävästä, poliisista..) ei voi saada Ketään lopettamaan viiltelyä, siihen pitää löytyä omaa tahtoa ensin. Siihen pitää lopullisesti kyllästyä, oppia vihaamaan sen jälkiä. Näin ainakin itse koin. Paapominen ja liika myötätunto vain pahentaa tilannetta, vaikka se niin mukavalta toisinaan tuntuukin. Kuten sanoit, viiltely ei ole itsessään sairaus vaan oire, eikä siihen tulisi hoidossakaan liikaa keskittyä. Ammattitaitoinen terapeutti ei esim. millään tavoin ota tunteilla kantaa potilaansa viiltelyyn, suhtautuminen on todella kylmää mutta tehokasta. Jos ystäväänsä rupeaa auttamaan, niin kannattaa tosiaan olla varovainen ettei "ymmärtävällä" asenteellaan tulekin vain työntäneeksi toista entistä syvemmälle.
Oma terapeuttini sanoi joskus "mielenkiinnosta" haluavansa nähdä pari arpeani, mutta kieltäydyin, eikä siitä koskaan enää puhuttu. Onko se salaaminen niin vaikeaa? Itselläni on helvetin rumia, kohonneita ja laajenneita polttoviiltoarpia, joiden suojeleminen päivänvalolta ja vierailta silmiltä on vieläkin lempineuroosini. Hyvin olen onnistunut, ja mitäs muutakaan voi, ne eivät koskaan tule katoamaan eikä koskaan kukaan tule niitä hyväksymään. Vähiten minä.
Omakohtainen käsitys tuohon ikäasiaan: kumma kyllä, opin eroon itsetuhon kymmenistä muodoista ja itsesäälistä juuri teini-iän mentyä ohi, oman elämän aloitettuani. Joten kyllä minä ainakin leimaan tämän nuorten ongelmaksi. En tunne yhtään aikuisikäistä joka viiltelisi itseään depistä hallitakseen, muuten kyllä. "Nuorten ongelma" ei tietenkään tarkoita, että asiaa pitäisi jotenkin väheksyä jonain muoti-ilmiönä. Sairastin itse vakavaa masennusta ja kaikkia kivoja oheistauteja 6-7 vuotta, ja sain kyllä kokea alussa senkin, miten kaikki oireiluni pistettiin murrosiän ym. helppojen teiden piikkiin.
Olipas "empaattinen" kirjoitus! Jos itse olet päässyt viiltelystäsi eroon- niin onneksi olkoon-mutta mikä olet tuommitsemaan muita? Kahden ihmisen masennusta ja elämän tuskaa ei voi verrata toisiinsa. Sinulle ehkä auttoi terapeutin viileä suhtautuminen, jonkun toisen se voisi ajaa vielä vakavampaan viiltelyyn. Se mikä auttaa yhdelle, ei välttämättä auta toiselle-sen verran erilaisia me ihmiset olemme!
Parempi kuin vain yritetään ymmärtää sitä viiltelevää nuorta, sillä nuorena oleminen on kaikkea muuta kuin helppoa!
En minä ketään ole tuomitsemassa, en tosin paijaamassa ja voivottelemassakaan.. tällä palstalla kerrotaan mielipiteitä, empatia on sitten vain sellainen kiva, harvinainen sivulisä.
Ehkä ymmärsit tekstini jotenkin väärin kun en yhtään tajua, miten tuo kaikki mainitsemasi liittyy minuun. Yhdestä asiasta samaa mieltä, nykyajan nuorilla ei todellakaan ole helppoa. Tästä maailmasta on tehty mahdollisimman eloton, mauton, tyhjä, ennalta arvattava. Ihminen yrittää etsiä itselleen jotain paikkaa ja arvoa, vaikka sisimmässään tajuaakin kuinka merkityksetön yksi elämä lopulta on.
Hassua että juuri minua syytät ihmisten niputtamisesta ja tuomitsemisesta. Omasta mielestäni mm. enkulin kirjoitus tuossa edellä oikein pursusi omahyväistä itsesääliä, johon kuuluu toisten ihmisten ongelmien vähäpätöistäminen. Jaksan aina nauraa sellaiselle, on nimittäin omakohtaisestikin kovin tuttu asenne.
Jos jotkut nauttivat siitä että kaikki kauhistelevat arpia käsissä, niin antaa nauttia. Hullulla halvat huvit, idiootilla ilmaset.
Itse olin kolme kuukautta viiltelemättä, mutta sitten se alkoi taas. Olin kai liian turhautunut..
Mutta kuitenkin, jos vain itse haluaa, niin massateiniviiltelijän erottaa helposti ihmisestä, joka oikeasti tarvitsee apua.