Mitä tietäisitte neuvoa siihen, miten päästä alkuun ja edelleen irti siitä, että minun on todella vaikea hävittää tiettyjä tavaroita (tai tekstiilejä), joihin koen ns. tunnesidettä. Koen monenkin niistä ns. edustavan tiettyä henkilöä, enkä pysty hävittämään. Jopa on kotonani asioita liittyen vain voimakkaasti itseeni, ja sekin voi estää poistamista. Hushållini on aivan liian täysi, sekainen ja turhaa on paljon. Minun käy omalletunnolle myös, että olen todella näin kiinni - materiassa !
Miten saada hävitettyä se kaikki, mitä en todellakaan tarvitse. Ihanteeni olisi elää sikäli ihan Raamatun mukaan, että 'minulla olisi vain elatus ja vaatteet ja tyytyisin niihin'... Noh, tämä hieman mukaeltuna, että vain se, mitä tarvitsen tänään ja tänä vuonna. Minulla on karmea turvallisuushakuisuus kuin varastoida asioita kodissani mahdollisia tulevia päiviä varten. Se on kamala side.
Toisaalta en saa tunnesiteiden (??!!) takia hävitettyä vanhaa ja toisaalta en saa hävitettyä syyllä, että jospa joskus kuitenkin tarvitsen tätä eli olen tämän puutteessa...
Inhoan itseäni ja kotiani tämän säilytys-piirteen, neuroosin takia. Neuvokaa, please, ohjeita; linkkejä, kirjoja tms. Mistä tässä yleensä on kyse? Kylläkin olen masis-ahdistuneisuus, persoonahäiriöinen tyyppi, mutta äkiseltään ajateltuna toimintakykyinen, vaikka lamatiloista kärsin. Minusta tämä kodin tunkkaisuus tavaroineen myös lamauttaa minua ! Siinä kierre. Haaveilen, että kotini olisi väljä ja helposti siivottavissa, mutta en saavuta sitä koskaan. En kykene siivoamaan pois tiellä ja turhaa olevaaa. Apuaaaa.
Miten saada hävitettyä se kaikki, mitä en todellakaan tarvitse. Ihanteeni olisi elää sikäli ihan Raamatun mukaan, että 'minulla olisi vain elatus ja vaatteet ja tyytyisin niihin'... Noh, tämä hieman mukaeltuna, että vain se, mitä tarvitsen tänään ja tänä vuonna. Minulla on karmea turvallisuushakuisuus kuin varastoida asioita kodissani mahdollisia tulevia päiviä varten. Se on kamala side.
Toisaalta en saa tunnesiteiden (??!!) takia hävitettyä vanhaa ja toisaalta en saa hävitettyä syyllä, että jospa joskus kuitenkin tarvitsen tätä eli olen tämän puutteessa...
Inhoan itseäni ja kotiani tämän säilytys-piirteen, neuroosin takia. Neuvokaa, please, ohjeita; linkkejä, kirjoja tms. Mistä tässä yleensä on kyse? Kylläkin olen masis-ahdistuneisuus, persoonahäiriöinen tyyppi, mutta äkiseltään ajateltuna toimintakykyinen, vaikka lamatiloista kärsin. Minusta tämä kodin tunkkaisuus tavaroineen myös lamauttaa minua ! Siinä kierre. Haaveilen, että kotini olisi väljä ja helposti siivottavissa, mutta en saavuta sitä koskaan. En kykene siivoamaan pois tiellä ja turhaa olevaaa. Apuaaaa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
TAVARAA PALJON.TUNNISTAN ITSEÄNI KIRJOITUKSESSA.
OLEN KUITENKIN PYSTYNYT ANTAMAAN VAATTEITANI SISKOILLENI JA ÄIDILLENI YSTÄVILLENI JA MYÖS KIRPPAREILLE ESIM SPRLLE.
RAHALLA OSTETTUA TAI LAHJAKIS SAATUA VAIKEA HÄVITTÄÄ.
NEUVOJA ODOTAN LISÄÄ
Hei sullekin. Tuli vielä mieleeni yksi neuvo, jonka olen kuullut: Jollen kahteen (2) vuoteen ole tarvinnut/käyttänyt jotakin tekstiiliä tai tavaraa, niin silloin voin poistaa sen turhana. Jo on itselleen tiukka, voi tehdä käskyn: POISTETTÄVÄ.
Edelleen, kun olen yrittänyt (!) tätä soveltaa aina joskus (jää aina kesken!!?), niin olen keksinyt, etten hävitä kokonaan, vaan poistan ensin esim. vinttikomeroon. Pistää sivuun ja ikäänkuin pois ja kokeilee kaipaako ja muistaako edes ! Minulla tuntuu jo alkavan unohtuakin mitä "omistan". Ainakin semmoinen kama, jota ei tarvittaessa edes muista, joutaisi pois.
Voih meitä! Minua todella vaivaa tämä nyt. Esimerkiksi, kun nyt olen pistämässä sivuun talvivarusteita, niin kamala sentään, mihin ne mahtuvat... Mulla liian monta lämmintä nuttua. Tulee huono omatunto, kun joillakin on vain yksi tai ei yhtään ja palelevat ja täällä moninkertaisesti kaikkea. Okay, ymmärtäkään masis-tyypin sairaalloinen syyllisyydentunnekin tässä vielä kiehnää. - Ei, nyt alan hommiin. Kiitos seurasta...
Teet vain niinkun tuntuu hyvältä. Oli tavaroita tai ei. Siis miltä tuntuu.
Tietysti tuosta voi kehittää uuden psykologis-uskonnollisen oppisuunnan jos haluaa, mutta sitten on kyllä pian jotakin muutakin sekaisin kuin kämppä.
Mulla on ihan sama juttu. En voi heittää ikinä mitään pois, ja useimmiten lähinnä siksi että tiedän että jälkeenpäin tulen kaipaamaan menneisyyttäni ja siksi haluan että minulla olisi muistoesineitä siitä. Periaatteessa ihan normaalia, mutta rajansa kaikella. Usein säilytän myös kaiken turhasta turhimman josta tiedän etten todellakaan tule "tarvitsemaan" sitä. Esimerkiksi minulla lojuu huoneessani lattialla pala Hartwall-areenaa!! Sellainen sementtinen möhkäle. Se muistuuaa minua eräästä sateisesta päivästä syksyllä 2006, ja itse Hartwall areena puolestaan muistuttaa eniten rakasta 2004 syksyä. Sitten on puupalikka jonka kanssa kaverini juoksenteli perässäni 2005 kesällä kun oli hieman hauskaa. Sekin on "kallisarvoinen" muistoesine jota en enää voi heittää pois. No, lyhyesti sanottuna, minulla on -Todella- vahva tunneside krääsään joka muistuttaa menneisyydestä, koska kaipaan jatkuvasti menneitä. Joten jos säilytän kaikkea tuollaista joista noi 2 oli vain miljoonasosa, niin voit kuvitella miten paljon kaikkea oikeasti hieman arvokkaampaa säilytän, ja niistä voinkin vielä lisäksi ajatella että saatan tietysti tarvita niitä vielä joskus... Vaikka harvoin tarvitsen.
Nyt minulla on ongelma että pitäisi ostaa uusi sänky mutta en pysty heittämään vanhaa pois.
Oo, vielä on pakko kertoa yksi esimerkki, ehkä oudoin kaikista. säilytän kaikki vanhat vaatteet joita en enää käytä, muistoksi, okei ihan normaalia, mutta jossain vaiheessa vielä kirjoitin pesulappuihin milloin olen käyttänyt niitä, tyyliin "syksy 2002"...
"Asiat, joita ei muista ilman kuvia tai esineitä, eivät ole muistamisen arvoisia."
Sinänsä on aivan tavallista hakea turvallisuutta elämäänsä tavaroiden avulla. Jos pokka pitää, niin lähde päiväksi muualle ja anna jonkun toisen tyhjentää kämppä puolestasi. Jätä puhelinkin pois, ettet voi soitella perään ja pyytää säästämään jotain tiettyä. Keino on kova, mutta nopea ja lopullinen.
Sen jälkeen on tietty varottava aloittamasta harrastusta uudelleen ja se voi ollakin vaikeampi juttu.
Voih, hyvät ihmiset, kiitos viesteistänne ! Kyllä mua helpotti, kun oli niin samanlaisia ihmisiä. Niin ja välillä vähän naurattikin.
Minulla tämä on alkanut mennä vähän sillei salaamisen puolellekin. En päästä ketään kylään, ettei näe millaista täällä on eli millainen oikeasti olen. Ihan kuin täällä minun sinkkukämpässäni olisi jokin toinen minä, semmoinen huit-hapeli, seko-seko! Olen yleensäkin hyvin arka kutsumaan vierasta kotiini. Koen, että tuo toinen kuin näkisi sisäkaluni, kun se näkee kämppäni. Tämä kotini tosin on minulle rakas ja olen hyvin kiitollinen, että minulla on tämä. Tämä myös on turvallinen sillai, ettei tästä voi saada ns. häätöä, kun on omani. Sitä turvaahan me kaikki etsimme. Näköjään mulle ei kuoret riitä, kun vielä tuo krääsäkin pitää olla. Ei silti, onhan se hienoa, että meillä on kaikkea, täytyy olla iloinen.
Tuntuu vain, että minulla mennyt hallinnan tunne kotini, sen tavaran ja siisteyden suhteen! Ennen olin tässä kaikessa jotenkin ihan normaali (?) . Nyt on jotakin ryöstäytynyt käsistä!? Minua esimerkiksi haittaa siivotessa ja tavaroita lajitellessa se, etten pysty päättämään. Olen tavara tai tekstiili kädessä ihan lukkiutuneena, kun yritän päättää: roskiin, kirpputorille, vinttiin vai uuten paikkaan siististi täällä kämpillä. Masikseen liittyvä päättämättömyys haittaa kovasti, eikö? Tarviinko tätä vai en, siinä kysymys. Eihän kukaan tuommoista tiedä! Riskinottokykyä tässä tarvitaan myös.
Avuksi siihen, etten muista (!) mitä olen jollekin tavaralle (tekstiilille) tehnyt, olen alkanut laittaa vihkoon sarakkeet vintti, roskis, kirppari, uusi säilytyspaikka. Tämä auttaa joskus, kun en löydä jotakin tai alan miettiä muutoin, mitä teinkään jollekin tavaralle. Kuvitelkaa en pysty muistamaan, onko se vielä minulla! Tästä kirjanpidosta kuitenkin saan jonkinlaista turvaa sekopäisyyteeni. Kyllä, kirpputorille vienti on aika tyydyttävää, kun voin ajatella, että se myydään siellä hyvien asioiden hyväksi näin rahaa saaden. Siinä on ideaa!
En voi kuvitella, että joku toinen voisi järjestää täällä... Kuka? Hyvä idea oli, että lähtisin ulos "rentoutumaan" ja joku toinen päättäisi. Hmmmm? En tunne sopivaa ihmistä, joka suostuisi ja osaisi mitenkään... Entä ihan vieras! Olisipa mielenkiintoista, kuinka täysin vieras (ns. virallinen palkallinen siivooja) näkisi tämän kaiken. Niin, voisihan hän tehdä lajittelin ja minä vain tekisin viimeisen silmäyksen... enne hävitystä.
Helpottaa, kun voin tässä kirjoittamalla puhua tästä. Jotenkin tämä kuvaa psyyken tukkoisuuttani ja aivostoni heikentymistä ?!, sillä ennen olin aika normaali näissä asioissa ja sain kotini halutessani siistiksi. Se tässä painaa, kun en saa tätä siistiksi. Ja se, että pidän tätä kuin salaisuutena, piilossa olevana hömppä-minänäni.
Tarvii yrittä ja miettiä. Palaan tarvittaessa taas linjalle. Heippa. t. Aloittja
lattialle tai jonnekin näkyvälle paikalle esim.viikoksi,sitten tarkastaa asian ja katsoo mitä voi,mitä ei,heittää pois.Tämä on ohjeena jossain feng-shui kirjassa.
Itselläni on kummallinen ristiriita myös näissä asioissa.
En ole koskaan halunnut mitään muuta kuin vain välttämättömimmän.
Kuitenkin perintötavaroita on tullut lapsuuden kotoa,kaikissa tunnesiteet,muistan missä se oli,mitä tehtiin milläkin ja mikä fiilis ym.
Omien
lasten piirokset..
muistot omasta teiniajasta....kymmeniä päiväkirjoja,kaikki lattialla,ollut jo muutaman kuukauden,onneksi yläkerrassa,vähän piilossa.MITÄ?
En vieläkään tiedä mitä heitän pois.
Mutta missään nimessä kukaan ei niitä täällä tarvitse.Ahdistaa.
Mutta tämän juttutuokion myötä heitän pois nyt todella paljon ja lyön kannet kiinni roskiin.
Kirpparille voin viedä jotain,mistä on jollekin ehkä hyötyä!
HUH:tämä oli hyvä aloitus.Kiitos!
Ps.mietin vain,että ihminen hakee turvaa muistoista,niihin liittyvät juuri vanhat esineet,käytetyt jutut,rahalla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa,ei ainakaan minulle.
Tiedän,että tulee helpotuksen tunne,kun tavara vähenee.Taatusti!Ehkä henkinen minä voi sitten laajentua.
Tsemppiä meille!
Myös sinä, MareNki, totesit asioita tosi hyvin, jäin miettimään...
Kirjoitit mm: "...mietin vain,että ihminen hakee turvaa muistoista,niihin liittyvät juuri vanhat esineet,käytetyt jutut,rahalla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa,ei ainakaan minulle.
Tiedän,että tulee helpotuksen tunne,kun tavara vähenee. Taatusti! Ehkä henkinen minä voi sitten laajentua."
Juu, tuota turvallisuuden hakua se on. Sitten minä saan ristiriitaisen olon, kun tahtoisin pitää vain välttämättömän. Minä haluaisin elää yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, koska olen jotenkin oppinut, että siinäkin on yksi onnen salaisuus. Sitten tämä roina. Tulee tuskainen ja itseeni tyytymätön mieliala. - Jasså, "tavarat myttyyn lattialle.. näkyvälle paikalle..." Noh, siinä sitä näyttää krääsää olevan. Ei ole mua auttanut niiden katsominen; päätöksiä ja voimanpuuskaan ei kuitenkaan ole tullut, tukahduttaa vain.
Olen kyllä edistynyt sillei, että olen laittanut isot muovikassit lajitteluille roskiin, vinttiin, kirpparille... Ja niissä pusseissa ON jo hyvät pohjat. :-) Taidan jatkaa huomenna. Hyvä minä!
Me eletään tässä kulutushysteerisessä yhteiskunnassa. Voi tietysti kysyä, kumpi osapuoli on vähän vinksahtanut, tämmöinen tavaran kerääjä VAI yhteiskuntamme tyyli ja vaikutteet. Tuska tavarasta onkin terve reaktio?! Hip-hei, tahdon tulla vieläkin terveemmäksi. Tahdon voimistua vastahankaan olemisessa tätä ulkoista tyyliä kohtaan, sillä se sopinee paremmin perusluonteeseeni ja arvoihini. Niin, jokuhan jo sanoi, että "tee ja toimi kuin tuntuu hyvältä", hmmm.
Voih, Kaverit, kyllä kokonaisuus tässä ketjussa on tosi hyvä. Tosiaan, kuten sanot, rahalla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Niin en minäkään myönnä olevani ahne ja ajattelevani rahaa, vaan jotakin muuta outoa olen etsimässä. Mutta jospa se löytyykin just noin: Henkinen tila laajenee, kun tavara vähenee. No mutta tietysti, johan siinä saan enemmän tilaa - hengittämiseenkin :-) . Ai ku on tullut ilonen olo ny. Huomenna, ei kun tänään, jatkan roimimista!!!
(Olen muuten heittänyt kaksi!Kokonaista kaksi jätesäkillistä röhnää roskiin!)
Sitten vielä...tässäkin paine:VALOKUVAT!
Niitä on ihan älyttömästi.
Mihin sitten ne?
Albumissa on jo monet vuodet ja irtopainoksina laatikottain.
Mitä sekään muuta on kuin toivomus,että joku sitten muistaisi.....joskus.
Vaikka sydämessä kai ne muistot on?
Vaikka kieltämättä niin kauan on elävästi muistoissa,kun joku henkilökohtaisesti tunteva on elossa...
Äh.Nyt meni filosofoinniksi!
Moro! Äkkiseltään tuli tästä nyt kirjoittamastasi mieleeni, että ei kai kannata kauheasti vaivautua ihan pienten 'tavaroiden' suhteen... Kun eihän esim. valokuvat sillei tilaa vie. Olen kohdallani nimittäin päättänyt, että kieltäydyn alkamasta piipertämään kovin pienten "omaisuuksieni" kanssa. Ajattelin, että jätän semmoista sitten todellisten inspisten ja 'nyt tykkään tehdä tätä' varaan. Minulla on nyt pyrkimys saada kaikkein isoimmat ja tilaa vievät sekasotkut ensin silmistä pois, sananmukaisesti! - Olen muuten edistynyt edelleen täällä kodissani. :-)
Valokuvat minullakin viime vuosilta sekaisin. Tavoitteeni on ne vielä kiinnittää albumeihin... Ihan vain itseäni varten. Nykyjään en enää välitä otella valokuvia, koska elämässäni vaikuttavat ja vaikuttaneet ihmiset ovat jo hyvin kuvattuina kokoelmissani sekä oma naamani lapsuudesta keski-ikään, naaman muuttuminen, on nähtävissä hyvin, jos vaan itse haluan fundeeraten omaa elämääni miettiä. - Minusta yleensäkin valokuvaaminen on jotenkin nykyjään kärsinyt inflaation; niitä otetaan ihan liikaa ja vempaimia, netti mukaan lukien, niiden käsittelyyn on jotenkin liikaa; kaikenlaista digi- ja kännykameraa. Ei se ole enää samanmoista tunnelmallista, mun mielestä. Tämä tietenkin riippuu hieman ihmisen iästä. Minun säilyttämisviettini haluaa pitää nyt keräämäni valokuvat, mutta en uusista välitä. - Sorry, kirjoitan monimutkaissti ihan, väsyttää. Tsemppiä!
..ymmärsin kyllä:)
Noista valokuvista,tarkoitin,että meillä kun sattuu nyt olemaan kolmin kappalein ainakin,ellei enemmän ihan vanhoja mustavalkoisia,kuvaamoissa otettuja sukulaisten juhlissa otettuja kuvia..siis mummit ja papat jne..kun ovat tulleet edesmenneiltä..niin kun vaan sais aikaiseksi johonkin ne sovittaa.
Olen totaalisesti samaa mieltä kanssasi,tuon "akuutimman"röhnän"kanssa...
Minäkin olen saant lisää tilaa....
Hyvä me!!!!:)
inventaariomme siis on onnistuneesti jatkunut. Kiva! - Valokuvista puheen ollen, hyvä kun oikaisit. Siinä onkin eroa, että minulla vain oman elämäni valokuvat ja sinulla kuvia kauempaa ja laajemmin. Ouh, otan osaa. Meinaan, että se onkin homma ja varsin vaikea päättää poistamisista. Vastaavat vanhan polvet valokuvat ovat sisarusteni hallussa laatikoissa ja ne ovat ikäänkuin yhteinen ihmetyksenkohteemme nyt, että mitä niille tehdä. Hyvin on järjestynyt se, että se sukulainen säilyttää, kenelle laatikko (laatikot) mahtuu. Tosi vaikea olisi joutua päättämään niiden poistosta tilanpuutteen vuoksi. - Kiinnostaakos nykyajan nuorta polvea niinkään historia. Ehkä isoäiteihin ja -isiin asti, mutta? Nyt tajuan, että sinulla kuvia monena kappaleena ja niitä mustavalkoisia! Ne ovat romanttisen ja nätin, arvokkaan näköisiä, mutta?
Minullakin on kiva olo kun keskilattia on puhdas ja siihen olen levittänyt upouuden maton. Matto oli ostamisen jälkeen kääröllä lattiaan levittämättä yli kuukauden, mikä kuvannee todellista sotkua ja epäselvyyttä kamani kanssa.
Jatketaan hommia, sillä kannattaa. Olen nyt jo huomannut hyvän vaikutuksen, mikä asialla henkisesti on.
Minä olen aina ollut sellainen, että en ole voinut heittää mitään hyvää pois. No sen tietää, kuinka täynnä talo on. Ei näkyvillä niinkään, mutta kaapeissa ja varastoissa.
Kyllä kai se jossain vaiheessa on jo psyykkistä kiinnipitämistä jostain vanhasta. Minun on erittäin vaikea muutoinkin ollut irrottautua vanhasta, avioeroakin on pitkitetty.
Mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että heittelen menemään vanhoja, armotta. En kaikkea, miksi pitäisikään, lasten piirrokset ovat kivoja katsottavia. Niistä voi vaikka tauluja tehdä :)
Mutta ne kaikki vaatteet ja esineet. Olen tajunnut, että paluuta ei ole eikä tarvitse.
Ehkä olen kohta valmis tarttumaan uusiin haasteisiinkin.
Että näin :)
hei! löysin muuton uhteydessä ikivanhoja teinari ja lapsuus ajanmuistoja! kiva, mutta ongelmani on ollut eytten muista noista vuosista paljonkaan. nämä säilötyt tai hienosti arkistoidut jutut toivat mieleen pieniä häivähdyksiä tunteista joita tuolloin koin. surua ja häpeää, joskus iloa:-) eli kaikki muistot ovat tärkeitä itselle myöhemmin, varsinkin kun joutuu aivot työskentelemään. se on tärkeää, muistella ettei tule dementia. löytyi sieltä myös etään henkilön nimmarikin:-) olen olluyt aina keräijilä, muta muuttoa edeltävänä vuonna päätin heiittää yhden tavaran pois joka päivä. valokuvasin nuita tavaroita. se vata mielenkiintoinen proje,kti oli. n. 4kk jälkeen tilasin lavan ja tyhjensin siihen vintin ja isot romut. vieläkin jäi uuteen kotiin heitettävää, mutta ei häiritsevän paljon. olen iloisempi ja energesempi tätä nykyä! vaikka toisaalta sanotaan että keräilevät ihmiset ovat onnellisempiä! nykyään keräilen kiviä, katselen aikani ihastelemn ja tutkin, sitten heitän tai jätän jonne kivaan paikkaan:-) zemppiä, löytäkää oma onnenne!
Ex-puolisoni keräsi kaikkea elotonta ja kylmää...tai näin minä sen mielsin. Rahoja, metallipatsaita ja vanhetessaan libidon heiketessä hän alkoi kerätä vanhoja autoja joita tuunasi ja puunasi. Tunne-elämä latistui, se oli surullista.... Osaako joku kertoa jotain tästä, olenko hakoteillä???